DBTL:ssa on huomenna lauantaina tarjolla harvinaista herkkua. Jonna Tervomaa nousee pitkästä aikaa lavalle kitaristinsa Jussi Jaakonahon kanssa. Kyseessä on Jukka Takalon luotsaaman Yksinäisten ilta -klubi, joka tarjoaa yleisölle mahdollisuuden nähdä artisteja intiimissä Linnateatterin teatteriravintolassa, konsertit ovat akustisia settejä soolo- ja duo-settejä.
Yksinäisten iltojen ohjelma:
Perjantaina 30.7.
20 ovet auki
21 Jukka Takalo
22 Toni Kandelin
23 Ville Leinonen
24 P-K Keränen (22-Pistepirkko)
Lauantai 31.7.
20 ovet auki
21 Jukka Takalo
22 Tero-Petri (Suovanen)
23 Jonna Tervomaa & Jussi Jaakonaho
24 Paleface
Lippuja voi ostaa ennakkoon 15 euron hintaan DBTL Shopista (Aurakatu 2). Ikäraja K18.
Anna Abreu esiintyi Helsingissä On the Rocks -ravintolassa torstaina 29.7. Konserttia oli seuraamassa ihan mukava määrä ihmisiä, kun ottaa huomioon että konsertti oli keskellä viikkoa. Olkoonkin, että konsertin oli tarkoitus alkaa klo 22 niin viikolla voi kuitenkin monella jäädä lähtemättä ulos.
Keikka alkoi 22:15 ja edessä oli 45 minuuttia (+ encoret) MTV:ltä tutun näköisiä tanssiliikkeitä ja vastapainona erittäin kauniita balladeita. Heti konsertin alussa lavalle nousi yllärinä Tommy Lindgren, Don Johnson Big Bandistä, jonka kanssa Anna esitti kaksi kappaletta.
En tunne Annan tuotantoa niin hyvin, että voisin kertoa mitä kappaleita kuultiin eikä sillä ole oikeastaan mitään väliäkään. Omasta mielestäni konsertin parhaimmistoa olivat ehdottomasti kaikki balladit, joita kuultiinkin muutamia. Balladeissa Annan ääni pääsi oikeuksiinsa ja häntä oli ilo kuunnella, erittäin vahvaa laulua. Itselleni negatiivisin tai ehkä enemmänkin hieman hämmennystä aiheutti Annan tanssiminen, oli jotenkin niin yliseksikästä, että oli vaivaannuttavaa. Lienee kuitenkin yleisö piti kovastikin näkemästään, ainakin miesten naamat loistivat sen verran paljon.
Rocksissa lavan edusta (tarkoitan ihan sitä ensimmäistä riviä) ei ole paras paikka kuunnella keikkaa, valitettavasti kaikki vauhdikkaammat kappaleet olivat aikamoista puuroa, laulusta ei saanut mitään selvää eli ehkä siinä syy miksi tuli kiinnitettyä huomiota ehkä hieman epäolennaisiin asioihin.
Kaikesta huolimatta, ihan mukava keikka. Ääntä riittää ja se on tärkeintä.
Indican tulevan lauantain 31.7. keikka on peruuntunut sairastapauksen vuoksi. Korvaavaa artistia ei ole, joten ennakkoon ostetut liput voi palauttaa Tiketin toimipisteisiin tai postittamalla ne osoitteeseen: Tiketti Oy, Urho Kekkosen katu 4-6, 00100 Helsinki (kuoreen mukaan tilinumero ja yhteystiedot). Elektronisten (SMS ja PDF) lippujen lippukoodit/tarkistenumerot voi lähettää tili- ja yhteystietojen kanssa sähköpostitse osoitteeseen: info@tiketti.fi rahojen palautusta varten.
Tavastian Lauantaidisko järjestetään normaaliin tapaan.
Pakko laittaa linkki Linda Perryn (mm. 4 Non Blondes) juuri äsken Twitterissä postittamaan biisiin. Kyseessä hänen kirjoittamansa Lonely Girl kappaleen, jonka alunperin on kirjoittanut P!nkille, jonka kanssa sen on myös äänittänyt Missundaztood levylle vuonna 2001. Hieno kappale. Samalta sivulta löytyy myös muita Lindan "iPhone-biisejä".
Linda Perry tuli tutuksi 90-luvun suosikkibändistä 4 Non Blondes, jonka What Up -kappaletta coveroi mm. P!nk viime viikkoisella keikallaan. Linda on viime aikoina antanut ymmärtää, että olisi kasaamassa bändiä jälleen kasaan, sitä odotellessa.
4 Non Blondesin jälkeen Linda Perry julkaisi muutaman soololevyä, jonka jälkeen on kirjoittanut biisejä muille artisteille, hänen kynästään ovat lähteneet mm. kappale "Beautiful" (Christina Aguilera). Kappaleita hän on kirjoittanut lukuisille artisteille, mm. Skin, Gwen Stefani, P!nk, Courtney Love, Kelly Osbourne, Lisa Marie Presley, Alicia Keys jne.
Kappaleen alussa Linda kertoo miten biisi sai alkunsa. Ja samasta osoitteesta löytyy muut Lindan postittamat iPhone biisit, joita on koko heinäkuun ajan tasaisin välein lähetellyt.
Antti Tuisku julkaisee uuden levyn lokakuussa. Tulevana sunnuntaina saa ensiesityksen levyn ensimmäinen single "Atlantti" Pitkä kuuma kesä -ohjelmassa 1.8. Lokakuussa julkaistava levy on Antin seitsemäs levy eli keskimäärin mieheltä on tullut levy per vuosi Idolsin jälkeen.
Tulevaa levyä ovat Antin kanssa olleet työstämässä Kalle Lindroth (Smak), Antti Riihimäki ja Samuli Sirviö (Calf). Antti kertoo kotisivuillaan "Tuntuu, että olen vihdoin löytänyt ryhmän, jotka lukevat ajatuksiani täysin. Viime levyn pohdiskelevasta maailmasta on ollut todella innoittavaa hypätä tanssillisempaan ja iloisempaan suuntaan, unohtamatta tekstien ja omien syvimpien ajatusten tärkeyttä."
1.8. Pitkä kuuma kesä, MTV3 klo 19:30. Ohjelmassa Antin lisäksi esiintyvät Lenni-Kalle Taipale yhtyeineen, Maija Vilkkumaa sekä Reckless Love -yhtye. Ohjelman juontavat Heikki Paasonen ja Satu Tuomisto. Ohjelma uusitaan seuraavana päivänä eli maanantaina ko 16:25.
Antti keikoilla;
30.07.Turku, DBTL (S)
31.07.Valkeakoski, Työväen musiikkitapahtuma (S) 05.08.Oulu, Suurmessut klo.14.00 ja 17.00 (-S-)
Danko Jones saapuu jälleen Suomeen esiintymään, missä bändi esiintyy 14.8.?
Kilpailussa on kaksi voittajaa, molemmille lähtee Danko Jones t-paita + levy nimikirjoituksilla. Paketteja on kaksi, joten ilmoita haluatko paidan koossa M vai L. Lähetä vastauksesi osoitteeseen chaostube#welho.com 15.8. mennessä, liitä mukaan osoitteesi, jos voitto sattuu osumaan kohdalle! Onnea kisaan!
P!nkin kiertuebändin basistin Eva Gardnerin ja rumpali Mark Schulmanin videohaastattelu. 2 viimeisintä osaa ovat aikaisemmin julkaisemattomia, mutta tässä kaikki viisi osaa (kannattaa laittaa latautumaan niin ei töki!).
Eva Gardner
MySpace: http://www.myspace.com/snappcapp
FB: http://www.facebook.com/OfficialEvaGardner
Mark Schulman
Www: http://www.markschulman.net/
FB: http://www.facebook.com/MarkSchulmanRocks
Kulttisuosiota punk-, rock- ja metallipiireissä nauttiva, amerikkalainen Sick Of It All saapuu Helsinkiin elokuun loppupuolella. Keskiviikkona 25. elokuuta yhtye nähdään Nosturin lavalla, jossa sitä lämmittelee Full House Recordsin kokoonpanot Hammertime, Bolt ja St Hood. Liput hardcore-iltaan tulevat myyntiin Tiketissä ja Lippupalvelussa perjantaina 30. heinäkuuta.
Veljesten Lou ja Pete Kollerin New Yorkissa muodostama Sick Of It All julkaisi ”Blood, Sweat & No Tears” ensilevynsä vuonna 1989. Yli 20-vuotisen uransa aikana Sick Of It All on myynyt satojatuhansia levyjä maailman laajuisesti ja todistanut, että New York -hardcore on ja pysyy hengissä. Sick Of It Allin yhteiskuntakriittisiltä albumeilta on noussut lukuisia genren suurimpia hittejä. Vuonna 2007 yhtyeen suosituimmista kappaleista koottiin tribuutti-levy ”Our Impact Will Be Felt”, jolla Sick Of It All -klassikoita versioivat muiden muassa The Bouncing Souls, Napalm Death, Rise Against, Sepultura ja Walls of Jericho.
Pitkä ikä ei paina vaan yhtye kiertää maailmaa ahkerasti ja tekee uutta musiikkia edelleen alkuaikojen hardcore-hengessä. Tänä päivänä Sick Of It All on voimakkaampi ja päättäväisempi kuin koskaan, josta osoituksena on albumi ”Based On A True Story”, joka julkaistiin kuluneena keväänä.
Based On A True Storysta sanottua:
From bludgeoning riffs and gang vocals to machine gun drums and brutal beatdowns, this album is proof these NY sluggers are built to last. […] New York hardcore for life! - Total Guitar (UK), 4/5
There’s no disputing that Sick Of It All still stand proud as one of hardcore’s sturdiest, most consistent bands and this album – their ninth offering – is a solid, adrenaline-fuelled rush of good times. - Kerrang (UK), 4/5
These guys stick around ‘cause they’re the best at what they do. Long may they slam. - Alternative Press (US)
KEIKKA:
Ke 25.8.2010 Helsinki, Nosturi
Ovet klo 20, ei ikärajaa, rajattu anniskelualue K-18.
LIPUT:
25 € + mahd. toimituskulut
Liput myyntiin pe 30.7. klo 9.00 alkaen Lippupalvelun myyntipisteistä, puhelinpalvelusta 0600-10-800 (1,83 euroa/min + pvm) ja 0600-10-020 (5,99 euroa/puhelu + pvm) ja netistä www.lippupalvelu.fi sekä Tiketin myyntipisteistä, puhelinpalvelusta 0600-1-1616 (1,50 euroa/min + pvm) ja netistä www.tiketti.fi.
Ruotsalainen, amerikkalainen ja saksalainen moderni metallimusiikki esittäytyvät Helsingin Nosturissa tiistaina 7. joulukuuta, kun saman illan aikana lavalla nähdään kunkin maan kärkinimet Soilwork, All That Remains sekä Caliban. Iltaa täydentävät saksalainen Neaera sekä glasgowlais-viisikko Bleed From Within. Lipunmyynti konserttiin alkaa perjantaina 30. heinäkuuta Lippupalvelussa ja Tiketissä.
Ruotsin metallimusiikin ydinryhmään kuuluva Soilwork julkaisi esikoisalbuminsa ”Steelbath Suicide” vuonna 1998. Yhtye on vahvistanut asemaansa levy levyltä ja kansainvälinen menestys aukesi vuonna 2003 julkaistulla viidennellä albumilla ”Figure Number Five”. Yhtye on ehtinyt pitkän uransa aikana mm. toimimaan Metallican lämmittelijänä, esiintymään Wacken Open Air -festivaalin pääesiintyjänä, ja niittämään nimeä yhtenä modernin metallin osaavimmista yhtyeistä. Yhtyeen viimeisin albumi on tänä vuonna ilmestynyt ”The Panic Broadcast”.
Uutta albumiaan työstävä, satojatuhansia levyjä tähän mennessä maailmanlaajuisesti myynyt All That Remains perustettiin vuonna 1998 ja läpimurtonsa yhtye teki vuonna 2004 ilmestyneellä kakkoslevyllään ”This Darkened Heart”:illa. Levy nosti All That Remainsin yhdeksi amerikkalaisen metalcoren suurista nimistä. Vuonna 2008 ilmestyneen ”Overcome”-albumin myötä yhtye on vakiinnuttanut omaleimaisen, tinkimättömän tyylinsä ja tullut tunnetuksi loistavista live-esiintymisistään.
Vuodesta 1997 kasassa ollut Caliban on harvoja saksalaisia metalliyhtyeitä, joka on jatkanut innovatiivisella linjallaan yli vuosikymmenen. Calibanin musiikissa harmoninen, puhdas laulu kohtaa voimallisen, nopeatempoisen soiton. Yhtyeen historiaan kuuluu mm. kiertueet Megadethin, In Flamesin ja Arch Enemyn kanssa. Yhtyeen tuorein albumi, yhteiskuntakriittinen "Say Hello To Tragedy” ilmestyi viime vuonna.
KEIKKA:
Ti 7.12.2010 Helsinki, Nosturi
Ovet klo 19, ei ikärajaa, rajattu anniskelualue K-18.
LIPUT
27 euroa + mahd. toimituskulut
Myyntiin pe 30.7.2010 klo 9.00 Lippupalvelun myyntipisteissä, puhelinpalvelussa 0600-10-800 (1,83 euroa/min + pvm) ja 0600-10-020 (5,99 euroa/puhelu + pvm) ja netissä www.lippupalvelu.fi sekä Tiketin myyntipisteissä, puhelinpalvelussa 0600-1-1616 (1,50 euroa/min + pvm) ja netissä www.tiketti.fi
Huikean yleisömäärän pari viikkoa sitten Ruisrockissa kerännyt Ozzy Osbourne palaa syksyllä Suomeen. Heavylegenda saapuu esiintymään Helsingin Hartwall Areenalle torstaina 9. syyskuuta. Konsertin liput tulevat myyntiin maanantaina 2. elokuuta Lippupisteessä ja Tiketissä.
Synkeää teatraalisuutta rakastavan pimeyden prinssin sooloura on ollut massiivisen menestyksekäs: levyjä on myyty jo yli sata miljoonaa mm. kappaleiden ”Dreamer” ja ”Mama, I’m Coming Home” siivittämänä. Julkisuutta on lisännyt hulvaton The Osbournes -sarja, joka nosti Ozzyn maailman tunnetuimpien tv-kasvojen joukkoon. Alun perin Ozzy Osbourne tuli tunnetuksi 70-luvulla metallimusiikin peruskallion, Black Sabbathin, epäsovinnaisena laulusolistina. Nykyisin Ozzy Osbourne esittää keikoillaan materiaalia niin Black Sabbathin ajoilta kuin omilta sooloalbumeiltaan, 80-luvulta nykypäivään.
Kesäkuussa Ozzy julkaisi kymmenennen studioalbuminsa ”Scream”. Levyn ensimmäinen single ”Let Me Hear You Scream” on soinut suositun CSI:NY-tv-sarjan lisäksi radioissa ympäri maailmaa. Mies on itse tuottanut ja suurimmalta osalta myös säveltänyt levyn yhdessä Kevin Churkon kanssa, jonka kanssa yhteistyö toimi myös edellisellä pitkäsoitolla ”Black Rain” (2007). Albumilla on myös mukana uusi kitaristi Gus G. Lisäksi miehen omaelämänkerta ”I Am Ozzy” on julkaistu tänä vuonna ja hän on ehtinyt myös mukaan Slashin sooloalbumille ”Crucify The Dead” -biisiin.
KONSERTTI:
To 9.9.2010 Helsinki, Hartwall Areena
Ovet klo 18.30, show n. klo 20
LIPUT:
59 / 54 euroa + mahd. toimituskulut
Myyntiin ma 2.8.2010 klo 9 Lippupiste: puhelinpalvelussa 0600 900 900 (1,75e/min + pvm) ja http://www.lippu.fi
Tiketti: puhelinpalussa 0600-1-1616 (1,50 euroa/min +pvm) ja netistä http://www.tiketti.fi
Ilosaariyleisö tuntui paidoista päätellen odottavan erityisesti festivaalien pääesiintyjää Faith No Morea. Yhdysvaltalaisyhtyeen viime vuonna alkanut paluukiertue loppui Ilosaareen, eikä etenkään arvaamattomuudestaan tunnettu keulahahmo Mike Patton säästellyt paukkujaan. Patton tuntuu viihtyvän Joensuussa hyvin. Viimeksi hän vieraili Ilosaaressa kaksi vuotta sitten Mondo Cane -projektinsa kanssa. Tuolloin hän esitti italialaisia iskelmiä varta vasten kasatun Ilosaarirock Sinfoniettan säestyksellä.
Keikan introna toimi Keskiyön Cowboy -elokuvasta tuttu Midnight Cowboy. From Out of Nowheren kautta päästiin varsinaiseen hittikavalkadiin. Pääosan setistä muodostivat yhtyeen tunnetuimmat levyt Angel Dust ja King For a Day, Fool For a Lifetime. Toistaiseksi viimeisimmältä levyltä Album of the Year oli kelpuutettu kaksi kappaletta ja Pattonin The Real Thingiltä kolme. Aiemman keulakuvan Chuck Moselyn aikaiselta Introduce Yourself -levyltä mukaan mahtui Chinese Arithmetic.
Keikan vauhdikkaampaa osastoa edustivat huutokuoroin varustettu Be Aggressive sekä päivän kuin päivän kakomisellaan pelastava Cuckoo for Caca. Puolivälissä yleisö sai odottamansa Commodores -coverin Easy, joka saattoi monelle ollakin keikan ainoa tuttu kappale. Varsinaisen setin lopulla soi nimensä mukainen läpimurtohitti Epic.
Odotetulla tavalla keikan kruunasivat Mike Pattonin hörhöilyt. Järjestysmiesten stressitason saattoi tuntea sisällään, kun Patton uiskenteli yleisössä tavoittaakseen lipun jonka liehumista oli manaillut jo aiemmin välispiikeissään. Varsinaisen keikkasetin lopussa Patton otti lavan edessä kuvanneen kameranaisen videokameran ja kierteli sen kanssa kuvaamassa yleisöä. Videoshowta sai seurata lavan sivussa olevilta videoscreeneiltä.
Pyörremyrskymäisen Mike Pattonin edesottamuksia seuratessa muu bändi unohtuu suotta helposti. Rumpali Mike Bordin hoiti tonttinsa millintarkasti. Billy Gould näytti elehdintänsä perusteella nauttivan soittamisesta. Kosketinsoittaja Roddy Bottum spiikkaili tilaisuuden tullen hyväntuulisena ja kitaristi Jon Hudson selvitti moitteitta tyylilajista toiseen poukkoilevat kappaleet.
Encoreina yhtye soitti vielä Herb Alpertin alkujaan esittämän This Guy’s In Love With You sekä The Real Thingin nimibiisin. Ilmaan jäi vielä kysymys, jatkaako Faith No More paluukiertueensa jälkeen. Edes yhtye itse ei tuntunut olevan siitä loppuspiikeissään varma.
Tällä keikkakunnolla olisi sääli jos yhtye päättäisi lopettaa. Asian ratkaissee lähinnä se, saako yhtye tehdyksi uutta materiaalia. Faith No More määritteli funkia ja metallia sekoittamalla erityisesti 90-luvun vaihtoehtomusiikin suuntaa. Sen vaikutusta on ollut kuultavissa myös tämän vuosituhannen puolella esimerkiksi System of A Downin musiikissa. Millaista musiikkia yhtye tekisi 2010-luvulla? Kuulostaisiko se 90-luvulta vai saisivatko he hilattua itsensä jälleen uuden ajan lipunkantajiksi?
Heinäkuun 19. päivän aurinkoinen ilta klo 20, Helsingin Kaisaniemen puisto ja 21 000 Muse-kuuntelijaa. Brittitrio Musen seitsemäs kerta (ja kahdeksas keikka) Suomessa. Konsertin lämmittelijöinä nähtyjen, suomalaisen Mannan ja brittiläisen White Liesin jälkeen on vihdoin illan pääesiintyjä Musen vuoro. Paljon on ehtinyt tapahtua vajaassa kymmenessä vuodessa, siitä kun yhtye ensimmäistä kertaa esiintyi Suomessa. Keikkapaikkana oli silloin Tavastia-klubi ja ei-loppuunmyytyä keikkaa sai nautiskella kaikessa rauhassa suht väljästi eturivissä. Musen ammattitaito, intohimo ja intensiivisyys (bändin musiikista nyt puhumattakaan) olivat jo silloin samaa luokkaa kuin nyt, loppuunmyydyllä Kaisaniemen puiston kentällä. Vuosien kuluessa, keikkapaikkojen ja areenojen yhä suurentuessa on itse kunkin täytynyt hyväksyä se tosiasia, että bändiä ei voi omistaa. Ja koska luopumisen tuska on tehty jo vuosia sitten (Absolution-kiertueen aikana, kun hengailu bändin jäsenten kanssa ei enää onnistunutkaan kuten aikasempina vuosina), Kaisaniemen keikka oli "yksi takuuvarma ammattitaitoinen Muse-keikka muiden joukossa".
Mutta takaisin Kaisaniemeen. Tasan minuuttia vaille 20 lavalle marssivat kirkuvien huutojen saattelemana basisti Christopher Wolstenholme valkoisessa puvussaan ja cooleissa aurinkolaseissaan, laulaja-kitaristi-pianisti Matthew Bellamy hopeankimaltavassa puvussaan sekä rumpali Dominic Howard tyylikkäissä mustissaan. Dom asettuu lavan keskiosaan patarumpujen taakse, Matt ja Chris hänen molemmille puolilleen tiiviseen rinkiin. Exogenesis: Symphony Part 1:n alkujousien tahdit täyttävät ilman, ja trio aloittaa soiton katseet kohti toisiaan. Intron jälkeen Dominic singahtaa varsinaisen (uuden, hienon) rumpusettinsä taakse ja Matthew alkaa korkealta vibratoivan falsettilaulunsa. Niin taitava laulaja kuin Matthew onkin, tuntuu jotenkin hellyyttävältä ja inhimilliseltä, kun ensimmäinen hyppy yläsäveleen ei aivan osu kohdilleen. Odotusfiiliksen vihdoin purkautuessa sitä tuskin kukaan edes huomaa.
Toisena biisinä kajahtaa uusimman The Resistance-levyn avausbiisi, radiohitti Uprising, ja yleisö repeää innosta. Biisin lyriikat on kuin tehty väkijoukkojen kiihdytykseen: "And they will not control us, and we will be victorious, so come on!", Matthew (ja arviolta 10 000 muuta) laulaa. Chrisin aurinkolasit ovat tipotiessään ja meininki hyytyy vasta New Bornin kohdalla, jolloin vanhat fanit innostuvat, mutta valtaosa yleisöstä rauhoittuu. Lavan kumminkin puolin pysytetyt jättiscreenit heijastavat lähikuvaa lavalta ja yleisöstä eikä kenellekään jää epäselväksi, miltä esim. näyttää, kun hikinen, peikkopäinen Dom juo vettä pullosta. Screenit paljastavat myös, miltä näyttää yhtyeen live-kokoonpanossa jo osin vuodesta 2004 vaikuttanut kosketinsoittaja Morgan Nicholls, joka mahdollistaa sen, ettei Matthew:n tarvitse enää juosta saman biisin aikana pianon ja kitaran välillä. Hyvin ymmärrettävää, koska bändin lavarakennelmat ovat nykyään varsin massiivisia (esim. viime lokakuussa Hartwall Areenalla yhtye soitti osan keikasta jättikokoisten kuutioiden päällä.), mutta itse kuitenkin rakastin seurata Matthew:n henkeäsalpaavaa häärämistä pianon ja kitaran välissä - biisien siitä kuitenkaan koskaan kärsimättä.
Muse ei todellakaan ole tunnettu lavalla höpöttämisestä, vaan kallisarvoinen aika käytetään musiikkiin. Toki muutama spiikki irtoaa, varsinkin bändin puheliaimmalta jäseneltä, Domilta: "How is it going Helsinki? Good to see you guys!" Myös Matthew:stä näkyy, että fiilis on katossa. Mies intoutuu parin sympaattisen "Kiitos palio":n lisäksi jopa ottamaan suoraa kontaktia yleisöön (ensimmäistä kertaa bändin Suomen keikkojen historiassa?) bongaamalla biisitoiveen eturivistä! Ja Bliss:n toivojan toive toteutuu. Kauaa eivät puvuntakit menossa päällä pysy, ja kiitäjä-mikälie-piippopaksupää-paitainen Matthew vaihtaa tuttuun tapaansa erityisrakenteisia, runsaalla efektiarsenaalilla varusteittuja kitaroitaan tiuhaan. Huomio kiinnittyy varsinkin uusiin, kiiltävänhopeisiin kitaroihin. Undisclosed Desires paukutellaan alkuun lavalle tuoduilla (jälleen hopeankiiltävillä) sähkörummuilla ja biisien väleissä jatketaan tutuilla välijammailuilla. Resistance alkaa hienosti improvisoidulla Albinonin Adagion teemalla (tiedättehän: se biisi, joka soi aina hautajaisissa.) Konsertin sävähdyttävin kokemus itselleni, lähes kaikki muu kun on jo koettu.
Bändi oli valinnut 16 biisin ja noin tunti 40 minuuttia kestäneeseen settiinsä varsin turvalliselta kuulostavaa, stadioneille sopivaa materiaalia melko tasaisesti kaikilta studiolevyiltään lukuunottamatta debyyttilevy Showbiziä. Ymmärrettävää, mutta harmitti kuitenkin. Myös massiiviset, sinfonia-tyyppiset, paljon piano-arpeggioita sisältävät Muselle ominaiset teokset (joissa Matthew:n loistavat pianistin taidot pääsevät kunnolla oikeuksiinsa), kuten Butterflies and Hurricanes loistivat poissaolollaan. United States Of Eurasia oli tähän puutteeseen ainoa poikkeus, ja tällöin Matthew istahti flyygelinsä ääreen. Sen perään kuultiin toinen biisi flyygelin ääressä, Origin Of Symmetryltä löytyvä, Nina Simonen tunnetuksi tekemä Feeling Good.
Vaikka puitteet olivat kasvaneet jättimäisiksi, tuntui kuitenkin hyvältä todistaa jälleen sitä, etteivät bändin jäsenet olleet muuttuneet tippakaan lavalla. Sama musiikille omistautuva, ei-yleisöä-kosiskeleva, intohimoinen asenne oli tallella: Matthew Bellamyn hieman introvertti tapa antautua biisiensä vietäväksi hassuine liikkeineen ja tanssahteluineen kitaransa kanssa; rumpali Dominic Howardin koko keikan kestävä iloinen virne (ja pakko saada sanoa ne viimeiset kiitokset yleisölle) sekä basisti Chris Wolstenholmen rytmikäs pään nyökyttely- totutusti ilman ainuttakaan spiikkiä. Ja kaikilla kolmella silmissään sama katse kuin aina aiemminkin. Tämä elämää suurempaa musiikkia soittava trio on kestänyt hienosti kasvun stadion-kokoiseksi bändiksi. Pienestä Teignmouthin kaupungista kotoisin olevien miesten jalat ovat yhä tiukasti maan kamaralla, vaikka olivat vasta parikymppisiä, kun kriitikoiden hehkuttama ensilevy Showbiz julkaistiin Britanniassa v. 1999.
Varsinainen setti päättyi monien iloksi v. 2003 julkaistun Absolution-levyn menobiisiin Stockholm Syndrome, jossa Matthew pääsi esittelemään kitaravirtuoosin taitojaan ja leukavibratoaan oikein sydämensä pohjasta. Encoreina kuultiin vielä lisää menobiisejä: Plug In Baby ja illan päättänyt, Chrisin huuliharppuintrona alkanut, villilänsi-henkinen Knights Of Cydonia. Keikka loppui uskollisen Muse-perinteen mukaisesti yleisön sekaan lennätettäviin jätti-ilmapalloihin, jotka sisälsivät - tällä kertaa punaista - paperisilppua. Ai niin, ja niissä oli nyt silmänkuvat.
Kirjoittaja on Passionworks-yhtyeen laulaja ja biisintekijä, Muse-yhtyeen fani keväästä 2000 lähtien.
Ilosaarirock on muodostunut parin vuoden aikana suosikkifestivaalikseni, koska se onnistuu aina marssittamaan Suomeen paitsi pinnan alla kuplivia vaihtoehtoartisteja, myös pari vanhaa veteraania, jotka on pakko nähdä. Tällä kertaa vanhoista veteraaneista mukana olivat Faith No More ja Bad Religion.
Lauantai
Pariisin kevät
Lauantai-iltapäivällä nähtiin heti erikoisherkkua, sillä keikka oli Pariisin kevään ensimmäinen. YleX -teltta notkui jo hyvissä ajoin odottavaa yleisöä. Toisen albuminsa toukokuussa julkaissut elektronista popmusiikkia soittava helsinkiläinen yhtye soitti hempeää ja tunnelmallista - paikoin naivistista musiikkiaan innokkaasti tanssivalle yleisölle.
Imogen Heap
Ilosaarirockissa mielenkiintoisinta antia ovat usein vaihtoehtoisemmat ulkomaiset nimet, joihin on tutustunut vasta artistilistaa katsoessa. Niistä kiinnostavin oli lauantai-iltana esiintynyt brittiläinen Imogen Heap. Esimerkiksi Bat For Lashesiin, Tori Amokseen ja Björkiin vertautuva lontoolainen multi-instrumentalisti esitti tasavahvan setin kappaleitaan, joissa elektroniset vaikutteet yhdistyivät bändin soittoon. Imogen Heapin visuaalinen tausta näkyi myös lavalla. Lavalla näkyi läpinäkyvää flyygeliä ja kimaltavia vaatteita. Imogen Heapin musiikki pääsikin erityisesti oikeuksiinsa elävässä muodossa. Levyillä ponnettomammiksi jääneet kappaleet nousivat uuteen lentoon suuren äänenpaineen ja lavashown ansiosta.
UNKLE (LIVE) (UK)
Ilosaarirockissa 2010 tuntui pääosassa olevan tunnelmallinen, elektronista ja rockia yhdistelevä musiikki. Miltei jokaisen lauantaina katsomani bändin musiikkia kun saattoi kuvailla samalla määreellä. Yhtenä vertailukohtana UNKLE (LIVE):lle toimii Massive Attack, mutta siihen verrattuna rock on kuitenkin enemmän esillä. Yhtyeellä ei ole varsinaista keulakuvaa, vaan kyseessä on muusikkokollektiivi. UNKLE (LIVE):n keikalla lavashow tuntui olevan sivuseikka ja tunnelmaa pidettiin yllä lähinnä taustalla pyörivien videoteosten avustuksella.
I Was A Teenage Satan Worshipper
Suomalainen I Was A Teenage Satan Worshipper oli festivaalien raikkain kotimainen tuttavuus. Laittamalla itsensä likoon yhtye välittää huolettoman bilefiiliksen tanssivalle yleisölle. Rennosta asenteesta huolimatta musiikkia tehdään ilmeisen tosissaan ja se onkin poikinut äskettäin jo klubikiertueen Euroopassa. Tämäntapaiselle yhtyeelle onkin vaikea kuvitella suursuosiota kotimaassa, mutta kansainvälisen kulttisuosion kylläkin. Vertailukohtina toimivat vaikkapa Jesus and Mary Chainin tapainen 80-luvun lopun shoegazer -musiikki ja kotimaisena hengenheimolaisena näen Superchristin. Villeimpään bailaukseen yhtye usutti OMG, Techno Chicks!!! -kappaleellaan.
Bad Religion
Lauantai-illan viimeisenä aktina esiintyi yhdysvaltalainen punk-legenda Bad Religion. Melodista hardcore punkia kolmekymmentä vuotta soittanut yhtye muistui suurimmalle osalle festivaaliyleisöstä mieleen lähinnä 90-luvun puolivälin hetkellisen suursuosion ansiosta. Yhtyettä oli kuitenkin saapunut katsomaan täysi kentällinen väkeä. Tuotantoa paremmin tuntemattomalle keikka saattoi kuulostaa hieman monotoniselta. Bad Religionin musiikki kulkee melko samoja latuja eikä tarjoa suuria yllätyksiä, joten yhteiskunnallisesti kantaaottaviin sanoituksiin tutustuminen lisää huomattavasti keikan nautittavuutta. Kävin seurueineni katsomassa parin kappaleen ajan samaan aikaan soittanutta joensuulaista Ukkosmainetta, mutta palasimme ulkomaan ihmettä katsomaan. Hittejä odotelleiden toiveet täytettiin keikan loppupuolella, kun American Jesus, Punk Rock Song sekä 21st Century pärähtivät soimaan. Lauantai-ilta päättyi Ilosaarirockille perinteiseen tapaan ilotulitukseen.
Sunnuntai
The Valkyrians
The Valkyriansin keikka Ilosaarirockin Rentolavalla 2008 oli ensimmäinen koskaan Ilosaaressa näkemäni keikka.Se oli sen verran virkistävä kokemus, että halusin mennä tarkastamaan heidät tälläkin kertaa. Tällä kertaa helsinkiläinen ska-bändi aloitti sunnuntain aurinkoisella Rentolavalla, joka onkin luultavasti paras kuviteltavissa oleva ympäristö. Kansa tanssi aurinkoisella rannalla, bändillä oli silmin nähden letkeä meininki ja välispiikit olivat sympaattisia. The Valkyriansin musiikki on esikuvilleen uskollista 80-luvun alun brittiläistyylistä skata esiintymisasuja myöten. Henkselit, suorat housut, flanellipaita ja hattu kuuluvat olennaisena osana asustukseen. Vertailukohtina voi mainita esimerkiksi sellaiset yhtyeet kuin The Specials ja Madness. Lopulta soittajat ottivat vielä muistoksi kuvia yleisöstä pokkarikameroillaan.
Lapko
Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun näin Lapkon ensimmäistä kertaa Karmarockissa. He olivat silloin tuntematon demobändi. Pari vuotta myöhemmin he olivatkin jo se tiukaksi hioutunut harjavaltalaistrio, jota he ovat nykyään. Tiukkuus ei kuitenkaan Lapkon kohdalla tarkoita kaavamaisuutta, vaan kokemus oli tuonut spontaaniutta. Kun Ville Malja spiikkasi vahingossa väärän kappaleen, hän vitsaili että soitetaan nyt se koska muuten se on noloa. Spontaani idea oli myös laulattaa yleisöllä Enigmaa. Tutut hitit Killer Whales, All The Best Girls ja tuore I Shot the Sheriff kuultiin keikan mittaan. Loppua kohden tunnelma hieman laski, mutta alun intensiteetistä olikin varaa pudottaa. Ei ole ihme, että tämä ammattitaitoinen yhtye on yksi Suomen vientitoivoista.
DJ Shadow
Musiikillisesti yksi eniten odottamiani esiintyjiä oli DJ Shadow. Senkin kohdalla vertailukohdaksi sopii Massive Attack ja muu Bristol-soundi. Silmäniloa keikka valitettavasti ei paljon tarjonnut. Videoteokset hallitsivat näkökenttää, kun yksinäinen artisti keskittyi naputtelemaan Macintosh-läppäriään ja käyttämään levareita. Valokuvaajalle tilanne oli melko toivoton, mutta toivottomammaksi sen teki jälleen kerran YleX -teltan pienuus joka varmisti sen ettei edessä kuvaamisen jälkeen enää mahtunut telttaan ellei halunnut käyttää kyynärpäätaktiikkaa. Hiukan jäi kaivelemaan, millainen keikka olisi ollut vaikkapa päälavalta nähtynä. Teltassa kun tuskin oli liikaa tilaa edes tanssia.
DJ Shadowin keikan jälkeen siirryimme odottelemaan pääesiintyjä Faith No Moren keikkaa. Siitä on näillä sivuilla erillinen arvio.
Se oli tiedossa ettei meillä ole pienintäkään mahdollisuutta saada P!nkiltä haastattelua, mutta ajattelin kysyä bändin basistilta Eva Gardnerilta haastattelua jo hyvissä ajoin ennen Suomen konserttia. Ja koin aikamoisen yllätyksen, että Eva vastasi kevään lopussa nopeasti viestiini ja ilmoitti, että bändin rumpali Mark Schulman olisi myös halukas tulemaan haastateltavaksi. Tästä alkoi lähes 2 kuukauden pituinen odottaminen ja mitä lähemmäksi tultiin Helsingin konserttia niin alkoi aikataulut tiukkenemaan, P!nk esiintyi Prahassa vielä edellisenä iltana, joten Suomessa oloaika tulisi jäämään sangen lyhyeksi, mutta onneksi haastattelulle saatiin sovittua aika.
P!nkin kiertueella oleva ryhmä on sangen tiivis, kun on seurannut Twitteristä tämän ryhmän keskinäistä keskustelua (kyllä seuraan aika monia heistä) niin tuntuu, että porukalla on todella hyvä fiilis reissussa kuin myös vapailla keskenään.
Olinkin todella iloinen, että saimme Evan ja Markin haastateltaviksi, suosittelen googlettamaan heidät, koska menneisyydestä löytyy vaikka mitä bändejä, joissa ovat soittaneet tai tehneet yhteistyötä. Tässä kuitenkin ensimmäinen osa haastattelua. P!nkin mukana molemmat ovat olleet kahden viimeisimmän levyn kiertueiden ajan.
Keskellä esiintymislavaa seisovat valkoinen flyygeli ja sen vieressä komeat Hammond B-3 sähkörut. Soitinten päälle on asetettu veikeät woodoo kallot tunnelmaa luomaan. Kosketinsoitinten välissä on valkoinen jakkara jolta Dr John halutessaan kykeni hallitsemaan molempia soittimiaan samanaikaisesti.. Vieressä laivan oikeassa laidassa on illan lämmittelijän, Lower 911 kitaristi John Fohlin paikka. Keikkavieraiden kanssa jutustellessani ennen konsertin alkua yksikään ei ollut nähnyt Dr Johnia aikaisemmin eikä myöskään erityisesti tuntenut miehen tuotantoa. Tavastian ollessa melkein täysi täytyy olettaa paikalla olleen myös kovempia diggareita.
John Fohl aloittaa tunnustellen kevyllä jamilla ja jatkaa omien levyjensä kappaleilla josta ainakin itseäni viehätti ”Don´t go there” kappaleen varsin omakohtaiselta kuulostava parisuhdetilitys. Puoliakustisella Ibanezilla soitettu kappale soi hyvin intiimissä hikisen nihkeässä tilassa ja yleisökin eli mukana. Kahteen kertaan toistettu kehotus käydä hakemassa kopio hänen levystään ”from ny friend somewhere back” toivottavasti sai jonkun tutustumaan lähemmin tähän varsin hienoon kitaristiin jonka otteissa oli runsaasti roots musan aineksia.
Lyhyen tauon jälkeen Dr John otti paikkansa ”kattauksen” keskeltä. Hapuilevaa oli vain kävely flyygelin jakkaralle sillä koskettimia mies paukutti kuin ennen vanhaan. Dr John ei ole kovin puheliaan miehen maineessa ja keikka kulki oletetusti musiikin hoitaessa kaiken sanomisen. Tyylilaji oli enimmäkseen soulia, funkia swamprockia New Orleans maustein. Let The Good Times Rollin aikana maestro tarttui yhden kappaleen ajaksi sähkökitaraan mikä on toistunut usein viime vuosien aikana. Hyvältä kuulosti sekin.
Poistuessani kauemmaksi lavalta naulakon tienoille musiikki kantautui upean vanhahtavan kuuloisena vahvan rytmi- ja bassopainoitteisena , ulos lämpimään yöhön, kuten varmaan 1970 luvun alun aikoihin myös New Orleansissa. Tunnelma ja hetki toivat mieleen miksi olin tullut paikalle ja siirryinkin nopeasti takaisin lavan edustalle. Uutta tuotantoa edustava ”Only In America” kappaleen toimi livenä aivan loistavasti. ja ilta oli kuin huomaamatta lähestymässä loppuaan.
Keikan lievä putkimaisuus jäi hieman vaivaamaan sekä jossain määrin myös Lower 911 bändin liian massiivinen sointi. Dr Johnin kähisevä ääni hukkui välillä funkvalliin mutta toisaalta joskus kriitikonkin on hyvä vetää vähän henkeä ja kumartaa elävää legendaa läheltä.
Settilistan loppuun oli kirjoitettu isolla 10.15 ja juuri sekunnilleen silloin Dr. John nousi jakkaraltaan ja poistui Tavastian takahuoneen suuntaa. 10.16 hän oli poistunut Helsingin kuumaan yöhön.
Aloitan keikkaraportin kirjoittamisen jo kaksi päivää ennen varsinaista keikkaa, voisin varmasti kirjoittaa koko raportin ilman, että näen keikkaa laisinkaan paikan päällä Kaisaniemen puistossa. Sen verran laajasti on videoita tullut nähtyä Youtubesta mm. P!nkin keikan aloituksesta, jossa hänet nostetaan nosturilla isossa laatikossa yleisön yläpuolelle ja lavalla olevalla tykillä tätä laatikkoa kohti ammutaan, jolloin ilmapallot singahtelevat ympäriinsä laatikosta ja P!nk laskeutuu vaijerinsa varassa kultaiset siivet hulmuten catwalkin päähän. Äärimmäisen näyttävää ja niin pinkmäistä.
3 päivä myöhemmin... mutta oikeasti vaikka P!nkin on nähnyt aikasemmin lavalla, Youtube videoita katsonut niin ei mikään vanha muisto tai netistä katsottu video tuo sitä fiilistä pintaan minkä tekee se, että on juuri nähnyt P!nkin lavalla.
18 000 katsojaa paikalla, mielettömän aurinkoinen ja suorastaan kuuma ilma. Koko alue täynnä hymyileviä ihmisiä. Oltiin keikkapaikalla ihan hyvissä ajoin, mutta eihän vanha jaksa seistä niin oleiltiin paikassa, jossa pystyi istumaan aika pitkään, kun PMMP oli lopettanut niin ehkä 15 minuuttia sen jälkeen aloimme raivaamaan tietä lähemmäksi lavaa.. Lopulta kiersimme koko yleisön edestä katsottuna lavan aivan vasempaan reunaan, jossa oli todella väljää, joka tietysti johtui siitä ettei lavalle nähnyt, kun tuo P!nkin myöhemmin keikalla käyttämä pallo oli siinä yleisön ja lavan edessä. Mutta ei haittaa, onhan siellä screen, josta voi nähdä ja ainahan sitä voi toivoa, että P!nk käy siellä sivulavalla niin näkee sitten hetken vähän paremmin. Ja voi sanoa olleensa ensimmäisessä rivissä, jossa aina etuna se, että saa happea, kukaan ei siellä reunassa ollut heti vieressä eikä tyrkkimässä, paikka oli sangen miellyttävä ja musiikkihan kuului.
Pekka Niskan nostokurki liikkui heti kahdeksan jälkeen nostaen backstagen puolelta P!nkin laatikossaan rauhallisesti ensiksi lavan yli ja sitten catwalkin ja yleisön yläpuolelle. Yleisö heräsi riehakkaaseen metelöintiin siinä vaiheessa, kun laatikko saatiin ensimmäistä kertaa näkyviin. Ja oma fiiliskin nousi vielä entisestään.
Aikamoista hymyä sitä oli oikeastaan koko päivän. Aikaisemmin iltapäivällä meillä oli treffit P!nkin basisti Eva Gardnerin ja rumpali Mark Schulmanin kanssa hotellilla, jossa tehtiin pitkä videohaastattelu ja lisäksi juteltiin muutenkin samalla heidän lounastaessa. Hotellilla bongattiin myös P!nkin mies Carey Hart, joka kävi lenkkeilemässä iltapäivällä. P!nk suhteen oli aika hiljaista, lienee (??) ei poistunut hotellista kertaakaan ennen lähtöä keikalle, joten hänen tapaamisensa oli suhteellisen mahdotonta vaikka kuinka joka puolella oltiinkin. Edellisenä yönä hänet hotellilla nopeasti nähtiin, kun Suomeen saapui Prahasta, mutta istui vaan hetken auton takapenkillä Careyn kanssa ja noustessaan siitä suuntasi suoraan parin metrin päässä olevasta hotellin ovesta sisälle ja nukkumaan, kellohan oli jo noin neljä yöllä, joten väsymys selvästi painoi.
Hieman konsertissa tai lähinnä siinä meidän paikassa harmitti, kun ei nähty bändinjäseniä käytännössä ollenkaan, joten en saanut heistä yhtään julkaistavaa kuvaa. Onneksi P!nk, muisti että meitä on siellä pallon toisellakin puolella niin nähtiin sitten hänet muutaman kerran. Ja lähtihän se pallokin siitä edestä sitten keikan loppuvaiheessa.
Nämä keikan erikoisuudet kuten vaikka tuo So What kappaleen esittäminen yleisön yläpuolella vaijereiden varassa, välillä pysähtyen tolppien päällä, välillä tehden ylösalaisin punnerrusliikkeitä, saati sitten tämä iso läpinäkyvä pallo, jonka sisällä P!nk kiertää laajan matkan yleisön käsien päällä ovat todellisia helmiä, yleisö vähän kauempanakin pääsee hetkeksi lähietäisyydelle artistista. Tähän hätään en löytänyt Helsingin keikalta videota, mutta tämä Lontoon heinäkuun alun video on hauska, koska P!nk kulkee juuri kuvaajan yli.
Oma suosikkini niin tällä kertaa kuin viime keikallakin on tämä akustinen osuus, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Kitaristi Justin, P!nk ja Eva kolmistaan aluksi lavalla ja esittävät oman suosikkini I Don't Believe You, siinä biisissä on kaikki turha poissa ja todella pääsee nauttimaan P!nkin äänestä. Aina ei tarvitse lavalla olla jonglöörejä, klovneja, tultasyökseviä lohikäärmeitä, vauvaa pas*ssa vaippoihin ym., yksinkertainen toimii upeasti, jos lavalla on kokoonpano, jolla on oikeasti jotain annettavaa.
Rauhallisempi vaihe jatkuu, kokoonpano hieman muuttuu ja tiedossa on Dear Mr. President, jonka joskus toivoisin näkeväni P!nkin ja Indigo Girlsin esittämänä. Kappale, jossa on äärimmäisen voimakkaat sanat (kyllä kerrankin minäkin olen keskittynyt sanoihin) ja tunnelataus. Kappale on avoin kirje silloiselle Amerikan presidentille George W. Bushille.
Ja tässä vielä kappaleen sanat, joita voi tapailla samalla, kun kuuntelee kappaleen;
"Dear Mr. President"
Dear Mr. President
Come take a walk with me
Let's pretend we're just two people and
You're not better than me
I'd like to ask you some questions if we can speak honestly
What do you feel when you see all the homeless on the street
Who do you pray for at night before you go to sleep
What do you feel when you look in the mirror
Are you proud
How do you sleep while the rest of us cry
How do you dream when a mother has no chance to say goodbye
How do you walk with your head held high
Can you even look me in the eye
And tell me why
Dear Mr. President
Were you a lonely boy
Are you a lonely boy
Are you a lonely boy
How can you say
No child is left behind
We're not dumb and we're not blind
They're all sitting in your cells
While you pay the road to hell
What kind of father would take his own daughter's rights away
And what kind of father might hate his own daughter if she were gay
I can only imagine what the first lady has to say
You've come a long way from whiskey and cocaine
How do you sleep while the rest of us cry
How do you dream when a mother has no chance to say goodbye
How do you walk with your head held high
Can you even look me in the eye
Let me tell you bout hard work
Minimum wage with a baby on the way
Let me tell you bout hard work
Rebuilding your house after the bombs took them away
Let me tell you bout hard work
Building a bed out of a cardboard box
Let me tell you bout hard work
Hard work
Hard work
You don't know nothing bout hard work
Hard work
Hard work
Oh
How do you sleep at night
How do you walk with your head held high
Dear Mr. President
You'd never take a walk with me
Would you
Vielä jatkettiin rauhallisempaa menoa Mean kappaleella, jonka jälkeen lavalle nousi P!nkin koko kesäkiertueen oma lämmittelijä Butch Walker esittämään cover-biiseistä koottua potpuria yhdessä P!nkin kanssa. Butch Walker, ei ole itselleni tuttu muuten kuin lähinnä Twitteristä, jossa P!nk, Butch, Carey ja joukko muita kesäkiertueen jäsenistä aktiivisesti toisilleen tweettailevat. Lähempänä tätä keikkaa ja varsinkin juuri ennen sitä, kun varmistui että Butch on myös mukana Suomen keikalla tuli hieman enemmän tutustuttua miehen omaan musiikkiin kuin myös hieman hänen historiaansa, joka onkin aika huikea. Carey valokuvasi lavan edessä varsin aktiivisesti koko keikan ajan ja varsinkin Butchin vieraillessa lavalla kuvia taidettiin ottaa aika paljon.
Butch Walker on tehnyt biisejä, esiintynyt muiden levyillä ja tuottanut valtavan määrän levyjä. Mm. P!nkin kaksi viimeisintä levyä kuin myös esim. Avril Lavignen myöhemmin tänä vuonna julkaistavan uuden levyn. Tänä vuonna hän mm. esiintyi Grammy Awardseissa yhdessä Taylor Swiftin ja Stevie Nicksin kanssa. P!nkin kanssa potpurissa kuultiin My Generation, Basket Case sekä Roxanna. P!nk selvästi nauttii esiintymisestään ja tuntui että Butchin aikana oli astetta vielä enemmän mukana. Itse nuo biisit olivat ihan ok, Basket Case tuo muistoja ihan muilta keikoilta ja kuuntelisin mielummin artistin omia kappaleita. Mutta en näe myöskään huonona sitä, että P!nk tuo ystäväänsä esille antaen hänelle varmasti ison yleisön. Butchin oma konsertti oli lähes 3 tuntia ennen P!nkiä ja monet eivät varmasti olleet vielä siihen aikaan paikalla.
Tuosta aikataulutuksesta kaverilleni hieman kritisoinkin, että miksei näitä ulkomaisia esiintyjiä voida laittaa esiintymään toisena eli PMMP ensimmäisenä (toisi enemmän porukkaa alueelle myös aikaisemmin) ja näin myös nämä vielä Suomessa vähemmän tunnetut artistit ja bändit saisivat enemmän katsojia. Vai onko tämä P!nkin organisaatiosta lähtöisin, että annetaan aina yhdelle sen maan bändille hyvä esiintymisaika. Molemmissa hyvät puolensa, PMMP:tä näkee kuitenkin Suomessa niin paljon kuin haluaa, Butch Walker & Black Widowsia ei ehkä tämän jälkeen nähdä ja monelta meni hänen keikkansa ohi, myös minulta.
Konsertti alkoi olemaan loppusuoralla, kuultiin vielä yksi cover-kappale, tällä kertaa yksi P!nkin biisintekijän Linda Perryn entisen Suomessakin käyneen 4 Non Blondesin What's Up ja sen jälkeen loppussa vielä mm. U + Ur Hand, Leave Me Alone ja encorena jo aikaisemmin mainittu So What, jota ei ymmärtääkseni Saksassa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen ollut esitetty ennen Suomea kuin kerran aikaisemmin, joten vieläkin tilanteessa oma jännityksensä. Onneksi kaikki meni hyvin ja P!nk liihotteli ympäri Kaisaniemen puistoa välillä vaaka, välillä pysty ja välillä ylösalaisin. Upean konsertin upea päätös.
Mitään ei olisi voinut pyytää lisää tai ainahan konsertti voisi olla pidempi kuin 19 kappaletta. Mutta tämä oli aika täydellinen paketti. P!nk on mielestäni maailman paras laulaja, jonka lisäksi hän on mitä viihdyttävin ja hauskin esiintyjä. Lienee seuraavaa Suomen vierailua saadaan odottaa aika kauan, voisi kuvitella että tiedossa on uuden levyn äänitykset jne. Eli meneekö tässä pari vuotta ennen kuin P!nk lähtee jälleen kiertämään, siitä ei ole itselläni pienintäkään tietoa. Tämä kesäkiertue Euroopassa päättyy Norjaan tulevana sunnuntaina, huomenna esiintyvät Göteborgissa ja lauantaina Kööpenhaminassa.
