Zero Nine @ Zapata, Järvenpää 1.7.2010

Zero Nine -keikkaraporttia ei voi kirjoittaa ilman pientä historiikkia. Suomi-heavyn pioneerien ura alkoi kolmisenkymmentä vuotta sitten Kuusamossa. Menestys oli huikeinta 1980-luvun puolivälissä, jolloin bändi urakoi toista sataa keikkaa vuodessa, ja karismaattinen keulakuva Kepa Salmirinne hurmasi miesvaltaiseen hardrock-yleisöön meitä Dingo-sukupolven tyttöjä. Osaan meistä Kepan lauluääni ja bändin musiikki juurtuivat niin syvälle, ettei fanitus katkennut kahdeksanvuotiseen levytystaukoon - eikä edes toiseen yhtä pitkään, joka seurasi 1990-luvun ainokaista “Freakshow”-albumia.

Allekirjoittaneen mielestä täysin huippuvuosien tasolle yltävä yhdeksäs studioalbumi “IX” ilmestyi - ei ehkä täysin yllättäen - 09.09.2009, vain viitisen vuotta edellisen jälkeen. Tiiviin kaveriporukan bändissä vain basisti on vaihtunut, eikä Zero Nine kai missään vaiheessa ollut varsinaisesti telakalla, mutta keikkaili hiljaisimpina vuosina ehkä kerran tai pari. Itse näin muutaman keikan 1980-luvun loppupuoliskolla ja seuraavan vuonna 2001. Paria edellistä levyä seuranneisiin tynkäkiertueisiin verrattuna bändi onkin nyt suorastaan villiintynyt - soittanut ainakin kuusi keikkaa, joista yksi AC/DC:n lämppärinä Tampereen Ratinalla. Näistä olen saanut nauttia puolet, eli Ratinaa lukuunottamatta kaikki Oulun, bändin nykyisen kotikaupungin, eteläpuolella vedetyt.

Mutta sitten Puistoblues-klubi Zapatan keikkaan. Olin aina ollut yksin Zero Nine-fanitukseni kanssa, joten oli riemastuttavaa odotella keikkaa Facebook-faniryhmän avulla löytyneiden “kollegojen” kanssa. Porukalla vallattiin eturivi, ja uskaltaisin väittää, että hullu heittäytymisemme rohkaisi muutakin klubiyleisöä hyppäämään heti bändin hurjaan kyytiin.

Setti jyrähti käyntiin uuden levyn avausraidalla “Totally Stoned” (joka kertoo ihan vaan rock’n’rollista huumaantumisesta, toim. huom), jonka jälkeen seilattiin sujuvasti legendaarisen ja tuoreemman ohjelmiston välillä. Todella vanhaa materiaalia 1980-luvun alkupuoliskolta ei sentään taidettu kuulla. En voi kuvitella Zero Nine-keikkaa ilman hittejä “White Lines”, “Never Stop Running” ja “Banging on Drums” - viimeisin lienee nuoremmillekin tuttu ainakin heavy-karaokesta. “Angel”-balladilla herkisteltiin, mutta muuten keikka oli hardrock-tykitystä alusta loppuun (vaikkei bändin musiikki taida mahtua siihen lokeroon, eikä heavyynkään. Se on raskaanpuoleista rockia, ihan Zero Ninen omaa).

Setti oli pääosin tuttu syksyllä kokemiltani Tampereen Klubin ja Helsingin Virgin Oilin keikoilta, mutta raskaasti jyräävä “Dream Queen”, lempiraitani “Voodoo You”-levyltä, oli mahtava yllätys - nimikappale kuultiin toki myös. Tältä vuosituhannelta kuultiin ainakin “Thunder’s Calling” ja “Quiet Men Shouting”, sekä encorena “Your Eyes Could Kill”.

Mielenkiintoista oli se, miten erilaisia kolme tuoretta keikkakokemustani olivat. Tampereen Klubilla luulin kokeneeni nostalgialla terästetyn elämäni keikan, mutta Helsingin keikka olikin vielä tuplasti parempi. Kepa paiskasi kehiin niin dramaattisen rock-jumala-asenteen, että esiintyminen Klubin jäyhemmän yleisön edessä alkoi jälkikäteen vaikuttaa ujostelulta. Zapatassa ei ollut ujostelua muttei myöskään eläimellistä draamaa. Tunnelma oli rento, suorastaan hassutteleva - mutta biisit bändi revitteli tosissaan, ja yleisö eli mukana. “Never Stop Running”-kertosäettä Kepa huudatti urakalla, kun ei kuulemma meinannut tulla yleisön lauluosuuksista mitään (hei haloo! Bändi soittaa niin, että talo tärisee, eikä meillä ole mikkiä apuna!). Hauskaa oli ja musiikki on vaan niin... no, kuolematonta.

Oman keikkailtani kruunasi se, että “tiskillä tavataan”, kuten Kepa loppuspiikissään lupaili. Tuli jutusteltua mukavia bändiläisten kanssa - rentoja heppuja, joiden ei tarvitse korostaa rock-tähteyttään lavan ulkopuolella. Keskustelu Kepan kanssa vahvisti haastatteluista saamaani mielikuvaa, että bändi soittaa kun sitä huvittaa, ja levyttää kun biisejä on sattunut syntymään - ilman menestyspaineita. Loistokkaan menneisyyden ansiosta yleisö löytää keikoille pitkänkin hiljaiselon jälkeen. Ja tästä seuraa, että keikat eivät ole Zero Ninelle työtä vaan harvinaista herkkua - ja ehkä juuri siksi suurta juhlaa yleisöllekin.

Zero Nine MySpace / Facebook -sivu.

Teksti ja Kuvat: Leena Ikonen