Live! Lisa Nilsson @ Huvilateltta Tokoinranta, Helsinki 20.8.2010

Live Lisa Nilsson 20 vuotisjuhlakonsertti, Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta Tokoinranta 20.8.2010 klo 19.00

Lisa Nilssonia tuli digattua paljonkin 1990-luvun alussa jolloin varsinkin ”Himlen runt hörnet” oli todellinen suurhitti. Aikojen kuluessa suhteeni Lisan musiikkiin hiipui kunnes vuonna 2003 ”Mysteriet dig” (Mysteeri) pamahti soittolistoille Suomessa eikä vähiten Aki Sirkesalon oman suomenkielisen sanoituksen vuoksi. Tänä iltana tuosta levytyksestä on kulunut 7 vuotta ja nyt on koittanut hetki nähdä tämä Ruotsin kovimpiin naislaulajiin luokiteltava tähti livenä.

Huvilateltan alueelle päästyäni huomaan tämän olevan aikalailla naisten ilta, ikähaitari n. 30 + ja tyylikäs vaatetus. Onnekseni olin itsekin tänä iltana pukeutunut ainakin sinnepäin. Ilta on kaunis ja Ruotsin- ja suomenkielinen smalltalk täyttää viheriön. Juomat ovat pääosin kuohuviiniä ja valkoviiniä Iittalan laseista.

Kello yhdeksäntoista tasan kajahtavat keikan ensisoinnut ja muutamille tulee kiire tyhjentää lasinsa. ”I samma andetag” toimii eräänlaisena yleisön sisäänmarssin taustana josta artisti hieman vinoilee toisen kappaleen alussa ” Vain muutama enää hakee epätoivoisesti paikkojaan mutta niinhän se on elämässäkin…”.

Bändikin esitellään heti alussa ja mikä Bändi se onkaan, huippumuusikoita joka iikka, mukana muun muassa luottokitaristi Mattias Torell (jolla kitara vaihtuu lähes kappaleittain). Muhkean rytmipumpun muodostavat rummuissa Nicci Wallin Notini ja aivan uskomaton basisti Lars Danielsson. Hieman vastaheränneen oloinen pianisti Niklas Medin soittaa muutaman hienon dueton Nilssonin kanssa kun taas saxofonisti Erik Häusler ja trumpetisti Peter Asplund vastaavat jazzgroovesta. Taustalaulajat Britta Bergström ja Per-Erik Domargård osaavat myös asiansa ja antavat illan tähdelle psyykkistä taustatukea katsein, hymyin ja aplodein.

Keikka kattaa kauniisti artistin koko uran aina ensimmäisestä omasta kappaleesta ”Min man” lähtien, jonka hän kirjoitti 17 vuotiaana. Mukaan mahtuu 90-luvun soulia, sambaa ja poppia. Tunnelma on pääosin rauhallinen mutta yleisön aplodit kertovat että jokainen haluaa lisää. Hauskoja ovat myös Lisa Nilssonin ruotsiksi puhutut pitkät josku herkullisen sarkastiset juonnot kappaleiden syntyhistoriasta. Herkullinen piikki meni myös Carola Häggkvistille!

Toinen setti on mielestäni ensimmäistä huomattavasti jännittävämmin rakennettu alkaen hienolla Samballa. ”Mysteriet dig” kappaleen aikana artisti luo katseen taivaalle Akin muistoksi ja osa yleisöstä on aidosti liikuttunut. Sitä seuraava ”Tror på dig” on vielä mollia ja haikeaa tunnelmaa. ”A change is gonna come” näyttää taustalaulajien ja varsinkin Britta Bergströmin taidot ja sitten saadankin jo bailata yhden biisin ajan ”Vad du ser är vad du får” kappaleen aikana.

Keikan lopun lähestyessä mielessä on koko ajan milloin stadionin U2 konsertin alku tulee ja tuleehan se lopulta ja jyrää viimeisen pianolla säestetyn, herkän ”Säg det igen” kappaleen. Artistia käy sääliksi ihan todenteolla ja taustalaulaja Britta Bergströmin biisilistaa selaillessa keikan jälkeen ottaa päähän vielä enemmän. Kaksi encore kappaletta lisää oli vielä merkitty settilistaan ja nämä jäivät nyt kuulematta mahdollisesti keikan päällekkäisyyksistä johtuen. Kävellessäni rautatieasemalle päin U2 rokkaa kesäyössä niin että välispiikeistäkin saa selvää…

Teksti: Jan Fast
Kuva: Live Nation

Nämä kuultiin:

I SAMMA ANDETAG

MÅSTE VARA MÄNNISKA

ALLT JAG BEHÖVER

MIN MAN

HANDENS FEM FINGRAR

REGN I RIO

ÄNDÅ FALLER REGNET

SMÅ RUM

EN KÄRLEK UTAN NAMN

----

SAMBOU, SAMBOU /MADALENA / PARA RAIO

MYSTERIET DIG

TROR PÅ DIG

A CHANGE IS GONNA COME

VAD DU SER ÄR VAD DU FÅR

VARGE GÅNG JAG SER DIG

VEM

HIMLEN (RUNT HÖRNET)

SÄG DET IGEN

Live! Ultravox @ Tavastia, Helsinki 17.8.2010

Showtime klo 21.30, Tavastia on tupaten täysi ja on todella Kuuma. Ultravox (Midge Ure, Chris Cross, Warren Cann ja Billy Curie) on kovassa iskussa ja yleisö on mukana ensi tahdeista lähtien. Aiemmat pelkoni keikan suhteen vaihtuvat innostukseksi jo kolmannen kappaleen aikana. Lähes katedraaliset syntikkamuurit muokkaavat eufoorisen tunnelman Tavastialla fyysiseksi tilaksi. Yläparvella bassot resonoivat siinä määrin että tämän kokeneen rockpoliisin on pakko hakeutua lattiatasolle, vellovan ihmismassan sisään, maksimaalisen nautinnon saamiseksi.

Täällä satojen ihmisten puristuksessa ilmassa on jotain ainutlaatuista jota vain harvoin olen kokenut keikoilla viime vuosina. Ihmiset antavat omasta vähästä tilasta vieruskavereilleen ja nauttivat estoitta. Konsertti on kokonaisuutena rakennettu erinomaisesti valoja myöten. Midge Uren (m.m. Thin Lizzy, Rich Kids) kitarointi on välillä punkmaisen raivoisaa ja välillä mennään täysin eri aaltopituuksilla kattaen lähes kaiken maan ja taivaan välillä Kraftverk tyyppisestä jyskeestä viulunsoitolla terästetyyn maalailuun.

Midge Uren laulu on hyvänkuuloista ja vie muistot kauas ensimmäiseen Live Aid konserttiin jota mies ideoi yhdessä Bob Geldofin kanssa. Uren ansiot musiikintekijänä nousevat keikan aikana hienosti esiin. Suurhitit ”Vienna” ja ”Dancing with tears in my eyes” istuvat settiin hyvin mutta itseeni teki vaikutuksen Ultravoxin koko setin kovatasoisuus kautta linjan. Hittejä oli joka lähtöön ja yleisö lauloi sanoissa mukana.

Livenä musiikki on parhaimmillaan ja joskus parhaat keikat tulevat yllätyksenä, kun niitä vähiten odottaa. Tämä pätee ainakin minun kokemukseeni Ultravoxista tänä iltana Tavastialla. Ja siitä kuumuudesta vielä.. Minua se ei haitannut, eikä vierustoveriani joka kuumuutta lievittääkseen kaatoi tuopillisen olutta hiuksiinsa. Muutaman naisen kuulin kuitenkin valittelevan asiaa kovaäänisesti baarin puolella.

Juttelin hetken hiestä litimärän Warren Cannin kanssa keikan jälkeen joka vakuutteli kunnon kestävän jopa niin ettei hänellä omien sanojensa mukaan ollut keikalta kiire hotellille. Midge Ure keskeytti rumpalin unelmoinnin keikanjälkeisetä oluesta Tavastialla komentamalla tämän henkilöautoon, istui itse hopeanvärisen auton rattiin ja kaasutti bändeineen pois Tavastialta. Upea ilta!

Teksti: Jan Fast

Nämä kuultiin:

NEW EUROPEANS

PASSING STRANGERS

WE STAND ALONE

MR X

VISIONS IN BLUE

THIN WALL

DEATH IN THE AFTERNOON

ASTRADYNE

RAGE IN EDEN

LAMENT

WHITE CHINA

HYMN

ONE SMALL DAY

ALL STOOD STILL

VIENNA

REAP YHE WILD WIND

DANCING WITH TEARS (IN MY EYES)

LOVES GREAT ADVENTURE

SLEEPWALK

THE VOICE

Dr John & The Lower 911 @ Tavastia, Helsinki 10.7.2010

Keskellä esiintymislavaa seisovat valkoinen flyygeli ja sen vieressä komeat Hammond B-3 sähkörut. Soitinten päälle on asetettu veikeät woodoo kallot tunnelmaa luomaan. Kosketinsoitinten välissä on valkoinen jakkara jolta Dr John halutessaan kykeni hallitsemaan molempia soittimiaan samanaikaisesti.. Vieressä laivan oikeassa laidassa on illan lämmittelijän, Lower 911 kitaristi John Fohlin paikka. Keikkavieraiden kanssa jutustellessani ennen konsertin alkua yksikään ei ollut nähnyt Dr Johnia aikaisemmin eikä myöskään erityisesti tuntenut miehen tuotantoa. Tavastian ollessa melkein täysi täytyy olettaa paikalla olleen myös kovempia diggareita.

John Fohl aloittaa tunnustellen kevyllä jamilla ja jatkaa omien levyjensä kappaleilla josta ainakin itseäni viehätti ”Don´t go there” kappaleen varsin omakohtaiselta kuulostava parisuhdetilitys. Puoliakustisella Ibanezilla soitettu kappale soi hyvin intiimissä hikisen nihkeässä tilassa ja yleisökin eli mukana. Kahteen kertaan toistettu kehotus käydä hakemassa kopio hänen levystään ”from ny friend somewhere back” toivottavasti sai jonkun tutustumaan lähemmin tähän varsin hienoon kitaristiin jonka otteissa oli runsaasti roots musan aineksia.

Lyhyen tauon jälkeen Dr John otti paikkansa ”kattauksen” keskeltä. Hapuilevaa oli vain kävely flyygelin jakkaralle sillä koskettimia mies paukutti kuin ennen vanhaan. Dr John ei ole kovin puheliaan miehen maineessa ja keikka kulki oletetusti musiikin hoitaessa kaiken sanomisen. Tyylilaji oli enimmäkseen soulia, funkia swamprockia New Orleans maustein. Let The Good Times Rollin aikana maestro tarttui yhden kappaleen ajaksi sähkökitaraan mikä on toistunut usein viime vuosien aikana. Hyvältä kuulosti sekin.

Poistuessani kauemmaksi lavalta naulakon tienoille musiikki kantautui upean vanhahtavan kuuloisena vahvan rytmi- ja bassopainoitteisena , ulos lämpimään yöhön, kuten varmaan 1970 luvun alun aikoihin myös New Orleansissa. Tunnelma ja hetki toivat mieleen miksi olin tullut paikalle ja siirryinkin nopeasti takaisin lavan edustalle. Uutta tuotantoa edustava ”Only In America” kappaleen toimi livenä aivan loistavasti. ja ilta oli kuin huomaamatta lähestymässä loppuaan.

Keikan lievä putkimaisuus jäi hieman vaivaamaan sekä jossain määrin myös Lower 911 bändin liian massiivinen sointi. Dr Johnin kähisevä ääni hukkui välillä funkvalliin mutta toisaalta joskus kriitikonkin on hyvä vetää vähän henkeä ja kumartaa elävää legendaa läheltä.

Settilistan loppuun oli kirjoitettu isolla 10.15 ja juuri sekunnilleen silloin Dr. John nousi jakkaraltaan ja poistui Tavastian takahuoneen suuntaa. 10.16 hän oli poistunut Helsingin kuumaan yöhön.

Teksti ja kuvat: Jan Fast

Biisilista

Indian red

Whoopie (Old black majic yliviivattu)

Scroungin

Mama Roux

Hoodoo

Let the good times (guitar)

Music came

Jinky jinx

Black gold

Wild honey

Tipitina

Feel good music

Irene

Big gap

Only in America

Whan I´m right

Extrat:

Poops or Huey medley

10:15

Michael Monroe @ Tavastia, Helsinki 6.7.2010

Kuuman päivän ilta ja tulossa Michael Monroen levytettävä keikka Tavastialla, mikä siis voisi olla paremmin. Rajatulla anniskelualueella on tarjolla suolatikkuja, jääkylmää Sangriaa, sipsejä ja vaahtokarkkeja. Yleisöllä kaikki hyvin mutta miten sitten bändillä.

Erään paikallaolijan mukaan Michael Monroe olisi soittanut tulevalle levylle pohjia samalla paikalla jo edellisenä iltana. Varmaa kuitenkin että lukuisilla kesän festareilla ympäri maailmaa soittanut bändi on timmissä kunnossa. Mortorheadin Metropolis:in alkaessa soida tunnelma lavan edessä sähköistyy nuorimpien fanien vallatessa aitiopaikkoja aivan lavan keskiosan kohdalta.

Keikan alettua huomio kiinnittyy heti valoihin, joita verrattuna huhtikuiseen Tavastian keikkaan on lisätty tuntuvasti. Eipä käy kateeksi valokuvaajia ajattelen välittömästi. Nothing´s alright iskee suoraan suoneen jossa sitten mennäänkin yhtä paahtoa alusta loppuun.


Yleisömäärä kattaa juuri ja juuri alakatsomon ja vastaanotto on aluksi hillitty muuttuen keikan aikana ja varsinkin sen viimeisen kolmanneksen aikana hyväntuulisen riehakkaksi. Yleisöllä on hauskaa ja bändi on selvästi tiukentanut soittoaan. Vetojako kitaristien (Ginger ja Steve Conte) välillä on hyvin saumattua. Yaffan basso kulkee, kulkee ja kulkee ja the Fist soittaa nimensä veroisesti, kovaa ja tarkkaan. Hymy on herkässä jokaisella bändin jäsenellä keikan aikana ja myös sen jälkeen.

Nyt lavalla ei nähdä vierailijoita ja hyvä niin, välispiikit ovat välillä suomeksi ja välillä englanniksi ja välillä sekä-että. Michael Monroen kunto on ällistyttävä.. Hien määrä lienee laskettavissa tieteellisin menetelminkin mutta netettä virtaa niin että hirvittää. Paljaat käsivarret paljastavat loppuun asti salilla trimmatun rockfysiikan enkä nyt tarkoita sitä puolen litran punttisalia..

Keikan jälkeen Steve Conte kertoo että bändi äänittää ja tekee uusia biisejä seuraavina päivinä Suomessa. Bändi tapaa Tavastian takahuoneessa myös nuoria fanejaan Helsinkiläisestä ala-asteen koulusta. Neljä nuorta bändin jäsentä saa illan biisilistan koko bändin nimmareilla varustettuna. ”Menee treenikämpän seinälle”, pojat intoilevat.

Kiitos Michael Monroe, tällaiset jutut kertovat juuri siitä suuresta sydämestä jolla rokkia parhaimmillaan tehdään.

Biisit:

Nothing´s alright

Motorvatin

Hammersmith

You´re next

Not faking it

Dysfunctional

Another night

I wanna be loved

Boulevard (of broken dreams)

Love song

Machine gun

Motorheaded

Back to mystery (city)

Malibu beach

Dead, jail or r´n´r

Extrat

Aint got nothing to do

Feel alright

Teksti: Jan Fast
Kuvat: Tiia Santavirta

Nick Lowe & band Tavastia klubi 3.7.2010

Arvokkaasti harmaantuneiden miesten ilta ja myös kauniiden naisten (yleisössä), siinä lyhyt mutta kaikenkattava yleisesitys siitä illan tarjonnasta. Ennakko-odotukset olivat korkealla mutta illan isännät Geraint Watkins lämmittelijänä ja Nick Lowe (60) pääesiintyjänä täyttivät ne melkein kaikki.

Hyväntuulisuus oli avainsanana heti alkumetreiltä lähtien. pianisti Geraint Watkins, jota ehkä syystäkin pidetään hieman tylsänä tyyppinä isolla lavalla, suorastaan uhkui groovea Tavastian intiimissä ympäristössä . Myös varsinaisen setin aikanakin hänen taidokkaasti takomansa kosketinsoittimet tukivat mainiosti Lowen karismaattista laulua.

Niin Se Laulu, mainioiden popbiisien säveltäjänä kunnostautunut Lowe on myös aivan mieletön laulaja. Asia tuli todistetuksi uudelleen ja uudelleen illan aikana. Muiden bändin jäsenten pysytellessä tiukasti taka-alalla (rummut, sähkökitara ja kontrabasso) Lowe vei laulujaan miten tahtoi lavan keskiössä ja antoi sanoitusten ja melodian kertoa olennaisen teemasta ikääntyminen ja epäonninen ”love”. Nopeatempoinen rocknroll jäi kuitenkin ”I knew the bride when she used to rocknrollin” varaan josta kuitenkin kuultiin jokseenkin täydellinen versio. En tiedä vaivasiko tiukan rocknrollin puute kuitenkaan muita kuin itseäni..

Tavastialla tunnelmoidessa tuli mieleen miten paljon parempi konserttipaikka se on kuin kulttuuritalo. Intiimiä tunnelmaa ja loistavaa akustiikkaa ei vain kerta kaikkiaan korvaa mikään. Varmuudella myös Lowe nautti tilanteesta. Bändissä huomiota herätti myös hienosti soinut kontrabasso kitaristin jäädessä ehkä hieman liian taka-alalle.

Nick Lowe tekee musiikkiaan jatkossakin täysin sielunvoimin ja tarjosi maistiasiksi muutamia uusia kappaleitaan jotka upposivat välittömästi läsnäolijoihin. Kappaleet olivat kuin moni taideteos, variaatioita edellisistä, mutta kuitenkin raikkaan uusia. Lowe jatkaa kuten monesti on sanonut ”täydellisen pop kappaleen metsästystä”. Kolmen minuutin formaatti ja hyvä bändi auttavat maestroa vielä hyvän aikaa siitä ei ole epäilystäkään. Siispä “Till we meet again, dont know were dont´t know when, but I´m sure we´ll meet again some sunny day”.

Teksti ja kuva: Jan Fast

Keikkaraportti! Nina Hagen ja Grace Jones @ KaisaFest, Helsinki 12.6.2010

Tuulee kovaa ja sataa, kerrankin kiitän järjestäjiä esiintymisteltan vuokraamisesta. Lähestyessäni konserttipaikkaa huomaan vasta viime metreillä olevani rocktapahtumassa, ihmisiä ei näy missään, kaikki ovat teltassa tietenkin. Nina Hagen on jo keikkansa alkumetreillä ja yleisön on vallannut epäuskoisuus. Viisikymppinen punkjumalatar puhuu Jeesuksesta ja soittaa gospel ja retrohenkistä materiaalia varsin keskinkertaisen bändinsä säestyksellä. Hagenin kääntyminen kristinuskoon ei kuitenkaan ole mikään aivan uusi asia, varsinkaan sille joka on lukenut hänen keväällä ilmestyneen kirjansa ”Bekentnisse” (Tunnustuksia).

Yleisöä valuu välillä ulos tai ainakin oluthanojen tuntumaan. Vaikka Hagenin ääni vieläkin on paikoin järisyttävää kuultavaa ei keikka kanna. Seison aivan lähellä lavaa ja odotan ainakin My Wayta joka vihdoin keikan loppupuolella kuullaankin. Yleisö pakkautuu tiiviimmäksi mutta versio on laimea ja yleisön aplodit jäävät vaisuiksi sen jälkeen vielä muutama uskonnollishenkinen sipaisu ja konsertti on paketissa. Hagen suukottelee yleisölle ja kipittää lavalta. Toiseksi viimeisen laulun sanoin ”mennyttä ei kannata haikailla se on mennyttä katso vain eteenpäin (vapaa suomennos). Saahan kuitenkin olla ikävä sitä vanhaa Ninaa, saahan.

Teltassa on kylmä ja vesilätäkkö keskellä kenttää laajenee hiljalleen. Kuulen monien valittelevan Hagenin esiintymistä, toiset hokevat Grace Jonesin mahtavuuttaa reippaalla (kyllä Grace pelastaa illan) asenteella. Ja yhtäkkiä lämpö teltan sisällä nousee, sisään on pakkaantumassa enemmän väkeä ja tunnelma tiivistyy. Varttia vaille yhdeksän yleisö saa odottamaansa, kunnon shown, loistobändin loisto soundein ja Dame Grace Jonesin. Jo muutaman kappaleen jälkeen yleisö on täysin myyty ja Jones iskee häpeilemättömästi flirttivaihteen silmään.

Oscarilla palkitun puvustajan Eiko Ishiokan (Dracula) esiintymispäähineet ja myös asut korostavat kaikkea mitä Jones haluaa olla ja epäilemättä myös on eli yksi tämän hetken absoluuttisista popdiivoista. Vaateita on tietysti Helsingissä vähemmän kuin kevään Lontoon Albert Hallin keikalla mutta tässä konsertissa vähemmän on enemmän. Uudempi ja vanhempi materiaali sekoittuvat upeaksi kokonaisuudeksi. ”Pull up to the Bumper” ja ”Slave to the Rhytm” , ”Williams Blood”… Sitten Jones ottaa vielä fyysistä kontaktia hakee sanoja ”rakastan sinua” ja kättelee eturivin. Yleisö katselee levottomasti kelloa ei kait se vielä lopeta eikä Jones lopeta vaan jatkaa reilusti yli valomerkin ja yleisö huutaa.Tervetuloa takaisin Grace Jones, me haluamme Sinut!

Kävellessäni junallepäin sade on lakannut ja tunnelma on juuri niin epätodellinen kuin sen parhaiden keikkakokemusten jälkeen kuuluukin olla.

Lisää kuvia löytyy galleriasta.

Teksti: Jan Fast

Kuvat: Tiia Santavirta