Uusia kiinnityksiä Elämä lapselle -konsertin esiintyjäkaartiin

Englantilainen laulaja/lauluntekijä Eliza Doolittle on mukana Lastenklinikoiden Kummien Elämä Lapselle -konsertissa Hartwall Areenalla 15.9.2010. Kyseessä on Doolittlen ensimmäinen esiintyminen Suomessa. Doolittlen tänä vuonna julkaisema debyyttialbumi, Eliza Doolittle, starttasi brittilistan kolmannella sijalla ja Irlannissakin se ylsi kymmenen joukkoon. Briteissä albumimyynti on ollut jopa niin vauhdikasta, että levy on pysytellyt Top 10:ssä peräti 7 viikkoa putkeen ja ylittänyt kultalevyyn oikeuttavat myyntirajat. Levyn sinkkulohkaisut Pack Up sekä Skinny Genes ovat jyllänneet niin radioaalloilla kuin myyntilistoillakin.  Eliza Doolittle -albumi julkaistaan Suomessa syyskuun 13. eli pari päivää ennen Elämä Lapselle -konserttia.

Suomen suurin hyväntekeväisyyskonsertti, Elämä Lapselle, soi Hartwall Areenalla keskiviikkona 15.9. kello 19–22. Konsertti esitetään suorana lähetyksenä MTV3-kanavalla kello 20–22. Uusinta konsertista on katsottavissa samalla kanavalla torstaina 16.9. kello 14.45 alkaen. Konserttia juontaa parivaljakko Heikki Paasonen ja Susanna Laine. Elämä Lapselle: Kurkistus kulisseihin -lisälähetys esitetään MTV3:lla sunnuntaina 19.9. kello 21–22. Ohjelmaa isännöi Janne Kataja.

Elämä Lapselle -konsertissa esiintyvät tänä vuonna mm. Apocalyptica, Antti Tuisku, Jenni Vartiainen, Eliza Doolittle, Laura Närhi, Cheek, Irina, Happoradio, Reckless Love, Hanna Pakarinen, Samuli Edelmann, Jippu, Puhuva Kone sekä Koop Arponen.

Liput Lippupisteestä 29/45 euroa.

BB! Onko taivaskaan aito?

Yöllä kolmikko Elisabet, Satu ja Petri käyvät läpi pihaa, kaikkia mahdollisia ääniä ja yön aikana on saanut kuulla jo vaikka minkälaisia epäilyksiä.

Varmoja ovat jo siitä, että heidän talossaan asuvat nyt julkkikset seuraavien 36 tunnin tai jopa hieman pidemmän ajan, Petri tosin ajatteli, että ehkä tuotantotiimillä on omat bileet.

Hauskinta kuitenkin äskeinen keskustelu, jossa jo taivasta epäiltiin kulissiksi. Mutta päätyivät kuitenkin siihen, että kuu ja tähdet ovat kuitenkin aitoja.

Nyt kolmikko on jo suunnitellut miten he pääsevät aktiivisina taloon ja pääsevät käsikirjoittamaan Big Brotherin tulevia tapahtumia ja kuinka he puolestaan (aikaisemmin olivat varmoja, että julkkikset seuraavat heitä tällä hetkellä tv:n kautta) pääsevät seuraamaan television kautta muita talolaisia pihalla.

Kenenkään ei tarvitsisi talolaisista valvoa tänä yönä, mutta tämä kolmikko on täynnä ideoita ja salaliittoteorioita ja taitavat nauttia löytäessään uusia merkkejä seinistä, maasta tai vaikka taivaasta.

Netti-tv:n puolella on tällä kaudella mahdollisuus chattailla samalla aikaa, kun katsoo lähetystä, joka on erinomainen lisä, ei tarvitse yksin seurata. Kolmikko on siellä saanut paljon kehuja, varsinkin Elisabetistä pidetään.

Kuvia! Sonata Arctica @ Kivenlahti Rock, Espoo 13.6.2010

Vihdoinkin valokuvia Sonata Arctican Kivenlahti Rockista 2010.

Paljon lisää kuvia niin Sonata Arctican Kivenlahti Rockin keikasta kuin muiden bändien keikkakuvia löytyy galleriasta.

Live! Seminaarinmäen Mieslaulajat @ DBTL, 30.7.2010

Seminaarimäen Mieslaulajat eli Semmarit olivat Foster’s pääteltan ensimmäiset esiintyjät. Kuoro koostuu kahdestakymmenestäyhdestä eri-ikäisestä laulajasta. Pari ensimmäistä kappaletta yritin muistella, miksi pidinkään heistä. Kolmannen biisin kohdalla se muistui mieleeni.

Semmarit on aivan ilmiömäinen kuoro, joka osaa yhdistää hienon laulun, koko lavan täyttävän esityksen ja huumorin ennennäkemättömäksi showksi. Kuorosodan kuoroyritelmät olisivat kuin kalpeita haamuja Semmareiden vierellä.

Lavaliikkuminen, rekvisiitta ja ja eläytyvä esiintyminen on se juttu, joka tekee Semmareista ainutlaatuisen. Vaikka laulu on kaunista, ei esitys jaksaisi kantaa, jos miehet seisoisivat koko ajan vain paikallaan. Koreografiat ja varsinkin laulajien ilmeet tukivat täysin sanoituksia – välillä korostetun kirjaimellisesti.

Semmarit on tiivis kuoro, mutta biiseissä on aina myös soololaulajat. Soundin kannalta kuoron olemassaolo on kuitenkin olennainen. Missään vaiheessa ei kaipaa taustasoittimia, koska miesten äänet soivat itsessään niin hyvin. Toki lavalla nähtiin mm. kosketinsoittimet ja torvia, mutta ne olivat vain sivuosassa.

Keikan oma suosikkihetkeni oli Italia-parodia O lo anché. Siihen oli kerätty italialaisia fraaseja, jotka toimivat lähinnä suomeksi, ja koreografia oli samanlainen kuin missä tahansa italialaisessa balladissa. Kansainvälisyyttä osoitti myös toisen encoren Kärä-biisi, joka oli omistettu prinsessa Madeleinelle.

Ensimmäinen encore piti sisällään Semmareiden tunnetuimmat biisit Tainan ja Kaksi kättä hississä. Niiden aikana yleisö villiintyi täysin. Koko keikka oli niin hauska ja herttainen, että siitä ei voinut olla pitämättä. Valokuviin on miltei mahdotonta tallentaa koko kuoroa saati teltassa ollutta tunnelmaa.

Teksti ja kuvat: Terhi Mahlamäki

Kuvia! Chisu @ Kivenlahtirock 2010

Lisää kuvia löytyy galleriasta.

Valokuvia: Poisonblack @ Kivenlahtirock 2010

Lisää kuvia löytyy galleriasta.

Roxy Music @ KaisaFest, Helsinki 17.6.2010

Kuvia Roxy Musicin konsertista KaisaFesteiltä kesäkuulta.

Lisää kuvia löytyy galleriasta!

Kuvat: Tiia Santavirta

P!nkin kiertuebändissä soittavien Eva Gardnerin ja Mark Schulmanin videohaastattelun osat II + III

P!nkin Summer Carnival -kiertueella soittavien Evan ja Markin videohaastattelun osat II ja III, tulossa vielä 2 osaa!

Jälkimmäisessä osassa Eva ja Mark kertovat mm. P!nkin Saksassa tapahtuneesta onnettomuudesta, miltä se näytti lavalta katsottuna.

Käy myös heidän sivuillaan!

Eva  Gardner

MySpace: http://www.myspace.com/snappcapp
FB: http://www.facebook.com/OfficialEvaGardner

Mark Schulman
Www: http://www.markschulman.net/
FB: http://www.facebook.com/MarkSchulmanRocks

P!nk
WWW http://www.pinkspage.com
FB http://www.facebook.com/pink

Faith No More @ Ilosaarirock, Joensuu 18.7.2010

Ilosaariyleisö tuntui paidoista päätellen odottavan erityisesti festivaalien pääesiintyjää Faith No Morea. Yhdysvaltalaisyhtyeen viime vuonna alkanut paluukiertue loppui Ilosaareen, eikä etenkään arvaamattomuudestaan tunnettu keulahahmo Mike Patton säästellyt paukkujaan. Patton tuntuu viihtyvän Joensuussa hyvin. Viimeksi hän vieraili Ilosaaressa kaksi vuotta sitten Mondo Cane -projektinsa kanssa. Tuolloin hän esitti italialaisia iskelmiä varta vasten kasatun Ilosaarirock Sinfoniettan säestyksellä.

Keikan introna toimi Keskiyön Cowboy -elokuvasta tuttu Midnight Cowboy. From Out of Nowheren kautta päästiin varsinaiseen hittikavalkadiin. Pääosan setistä muodostivat yhtyeen tunnetuimmat levyt Angel Dust ja King For a Day, Fool For a Lifetime. Toistaiseksi viimeisimmältä levyltä Album of the Year oli kelpuutettu kaksi kappaletta ja Pattonin The Real Thingiltä kolme. Aiemman keulakuvan Chuck Moselyn aikaiselta Introduce Yourself -levyltä mukaan mahtui Chinese Arithmetic.

Keikan vauhdikkaampaa osastoa edustivat huutokuoroin varustettu Be Aggressive sekä päivän kuin päivän kakomisellaan pelastava Cuckoo for Caca. Puolivälissä yleisö sai odottamansa Commodores -coverin Easy, joka saattoi monelle ollakin keikan ainoa tuttu kappale. Varsinaisen setin lopulla soi nimensä mukainen läpimurtohitti Epic.

Odotetulla tavalla keikan kruunasivat Mike Pattonin hörhöilyt. Järjestysmiesten stressitason saattoi tuntea sisällään, kun Patton uiskenteli yleisössä tavoittaakseen lipun jonka liehumista oli manaillut jo aiemmin välispiikeissään. Varsinaisen keikkasetin lopussa Patton otti lavan edessä kuvanneen kameranaisen videokameran ja kierteli sen kanssa kuvaamassa yleisöä. Videoshowta sai seurata lavan sivussa olevilta videoscreeneiltä.

Pyörremyrskymäisen Mike Pattonin edesottamuksia seuratessa muu bändi unohtuu suotta helposti. Rumpali Mike Bordin hoiti tonttinsa millintarkasti. Billy Gould näytti elehdintänsä perusteella nauttivan soittamisesta. Kosketinsoittaja Roddy Bottum spiikkaili tilaisuuden tullen hyväntuulisena ja kitaristi Jon Hudson selvitti moitteitta tyylilajista toiseen poukkoilevat kappaleet.

Encoreina yhtye soitti vielä Herb Alpertin alkujaan esittämän This Guy’s In Love With You sekä The Real Thingin nimibiisin. Ilmaan jäi vielä kysymys, jatkaako Faith No More paluukiertueensa jälkeen. Edes yhtye itse ei tuntunut olevan siitä loppuspiikeissään varma.

Tällä keikkakunnolla olisi sääli jos yhtye päättäisi lopettaa. Asian ratkaissee lähinnä se, saako yhtye tehdyksi uutta materiaalia. Faith No More määritteli funkia ja metallia sekoittamalla erityisesti 90-luvun vaihtoehtomusiikin suuntaa. Sen vaikutusta on ollut kuultavissa myös tämän vuosituhannen puolella esimerkiksi System of A Downin musiikissa. Millaista musiikkia yhtye tekisi 2010-luvulla? Kuulostaisiko se 90-luvulta vai saisivatko he hilattua itsensä jälleen uuden ajan lipunkantajiksi?

Teksti ja kuvat: Joni Nikkola

Muse @ Kaisaniemen puisto, Helsinki 19.7.2010

"Takuuvarmaa ammattitaitoa intohimoisella asenteella"

Heinäkuun 19. päivän aurinkoinen ilta klo 20, Helsingin Kaisaniemen puisto ja 21 000 Muse-kuuntelijaa. Brittitrio Musen seitsemäs kerta (ja kahdeksas keikka) Suomessa. Konsertin lämmittelijöinä nähtyjen, suomalaisen Mannan ja brittiläisen White Liesin jälkeen on vihdoin illan pääesiintyjä Musen vuoro. Paljon on ehtinyt tapahtua vajaassa kymmenessä vuodessa, siitä kun yhtye ensimmäistä kertaa esiintyi Suomessa. Keikkapaikkana oli silloin Tavastia-klubi ja ei-loppuunmyytyä keikkaa sai nautiskella kaikessa rauhassa suht väljästi eturivissä. Musen ammattitaito, intohimo ja intensiivisyys (bändin musiikista nyt puhumattakaan) olivat jo silloin samaa luokkaa kuin nyt, loppuunmyydyllä Kaisaniemen puiston kentällä. Vuosien kuluessa, keikkapaikkojen ja areenojen yhä suurentuessa on itse kunkin täytynyt hyväksyä se tosiasia, että bändiä ei voi omistaa. Ja koska luopumisen tuska on tehty jo vuosia sitten (Absolution-kiertueen aikana, kun hengailu bändin jäsenten kanssa ei enää onnistunutkaan kuten aikasempina vuosina), Kaisaniemen keikka oli "yksi takuuvarma ammattitaitoinen Muse-keikka muiden joukossa".

Mutta takaisin Kaisaniemeen. Tasan minuuttia vaille 20 lavalle marssivat kirkuvien huutojen saattelemana basisti Christopher Wolstenholme valkoisessa puvussaan ja cooleissa aurinkolaseissaan, laulaja-kitaristi-pianisti Matthew Bellamy hopeankimaltavassa puvussaan sekä rumpali Dominic Howard tyylikkäissä mustissaan. Dom asettuu lavan keskiosaan patarumpujen taakse, Matt ja Chris hänen molemmille puolilleen tiiviseen rinkiin. Exogenesis: Symphony Part 1:n alkujousien tahdit täyttävät ilman, ja trio aloittaa soiton katseet kohti toisiaan. Intron jälkeen Dominic singahtaa varsinaisen (uuden, hienon) rumpusettinsä taakse ja Matthew alkaa korkealta vibratoivan falsettilaulunsa. Niin taitava laulaja kuin Matthew onkin, tuntuu jotenkin hellyyttävältä ja inhimilliseltä, kun ensimmäinen hyppy yläsäveleen ei aivan osu kohdilleen. Odotusfiiliksen vihdoin purkautuessa sitä tuskin kukaan edes huomaa.

Toisena biisinä kajahtaa uusimman The Resistance-levyn avausbiisi, radiohitti Uprising, ja yleisö repeää innosta. Biisin lyriikat on kuin tehty väkijoukkojen kiihdytykseen: "And they will not control us, and we will be victorious, so come on!", Matthew (ja arviolta 10 000 muuta) laulaa. Chrisin aurinkolasit ovat tipotiessään ja meininki hyytyy vasta New Bornin kohdalla, jolloin vanhat fanit innostuvat, mutta valtaosa yleisöstä rauhoittuu. Lavan kumminkin puolin pysytetyt jättiscreenit heijastavat lähikuvaa lavalta ja yleisöstä eikä kenellekään jää epäselväksi, miltä esim. näyttää, kun hikinen, peikkopäinen Dom juo vettä pullosta. Screenit paljastavat myös, miltä näyttää yhtyeen live-kokoonpanossa jo osin vuodesta 2004 vaikuttanut kosketinsoittaja Morgan Nicholls, joka mahdollistaa sen, ettei Matthew:n tarvitse enää juosta saman biisin aikana pianon ja kitaran välillä. Hyvin ymmärrettävää, koska bändin lavarakennelmat ovat nykyään varsin massiivisia (esim. viime lokakuussa Hartwall Areenalla yhtye soitti osan keikasta jättikokoisten kuutioiden päällä.), mutta itse kuitenkin rakastin seurata Matthew:n henkeäsalpaavaa häärämistä pianon ja kitaran välissä - biisien siitä kuitenkaan koskaan kärsimättä.

Muse ei todellakaan ole tunnettu lavalla höpöttämisestä, vaan kallisarvoinen aika käytetään musiikkiin. Toki muutama spiikki irtoaa, varsinkin bändin puheliaimmalta jäseneltä, Domilta: "How is it going Helsinki? Good to see you guys!" Myös Matthew:stä näkyy, että fiilis on katossa. Mies intoutuu parin sympaattisen "Kiitos palio":n lisäksi jopa ottamaan suoraa kontaktia yleisöön (ensimmäistä kertaa bändin Suomen keikkojen historiassa?) bongaamalla biisitoiveen eturivistä! Ja Bliss:n toivojan toive toteutuu. Kauaa eivät puvuntakit menossa päällä pysy, ja kiitäjä-mikälie-piippopaksupää-paitainen Matthew vaihtaa tuttuun tapaansa erityisrakenteisia, runsaalla efektiarsenaalilla varusteittuja kitaroitaan tiuhaan. Huomio kiinnittyy varsinkin uusiin, kiiltävänhopeisiin kitaroihin. Undisclosed Desires paukutellaan alkuun lavalle tuoduilla (jälleen hopeankiiltävillä) sähkörummuilla ja biisien väleissä jatketaan tutuilla välijammailuilla. Resistance alkaa hienosti improvisoidulla Albinonin Adagion teemalla (tiedättehän: se biisi, joka soi aina hautajaisissa.) Konsertin sävähdyttävin kokemus itselleni, lähes kaikki muu kun on jo koettu.

Bändi oli valinnut 16 biisin ja noin tunti 40 minuuttia kestäneeseen settiinsä varsin turvalliselta kuulostavaa, stadioneille sopivaa materiaalia melko tasaisesti kaikilta studiolevyiltään lukuunottamatta debyyttilevy Showbiziä. Ymmärrettävää, mutta harmitti kuitenkin. Myös massiiviset, sinfonia-tyyppiset, paljon piano-arpeggioita sisältävät Muselle ominaiset teokset (joissa Matthew:n loistavat pianistin taidot pääsevät kunnolla oikeuksiinsa), kuten Butterflies and Hurricanes loistivat poissaolollaan. United States Of Eurasia oli tähän puutteeseen ainoa poikkeus, ja tällöin Matthew istahti flyygelinsä ääreen. Sen perään kuultiin toinen biisi flyygelin ääressä, Origin Of Symmetryltä löytyvä, Nina Simonen tunnetuksi tekemä Feeling Good.

Vaikka puitteet olivat kasvaneet jättimäisiksi, tuntui kuitenkin hyvältä todistaa jälleen sitä, etteivät bändin jäsenet olleet muuttuneet tippakaan lavalla. Sama musiikille omistautuva, ei-yleisöä-kosiskeleva, intohimoinen asenne oli tallella: Matthew Bellamyn hieman introvertti tapa antautua biisiensä vietäväksi hassuine liikkeineen ja tanssahteluineen kitaransa kanssa; rumpali Dominic Howardin koko keikan kestävä iloinen virne (ja pakko saada sanoa ne viimeiset kiitokset yleisölle) sekä basisti Chris Wolstenholmen rytmikäs pään nyökyttely- totutusti ilman ainuttakaan spiikkiä. Ja kaikilla kolmella silmissään sama katse kuin aina aiemminkin. Tämä elämää suurempaa musiikkia soittava trio on kestänyt hienosti kasvun stadion-kokoiseksi bändiksi. Pienestä Teignmouthin kaupungista kotoisin olevien miesten jalat ovat yhä tiukasti maan kamaralla, vaikka olivat vasta parikymppisiä, kun kriitikoiden hehkuttama ensilevy Showbiz julkaistiin Britanniassa v. 1999.

Varsinainen setti päättyi monien iloksi v. 2003 julkaistun Absolution-levyn menobiisiin Stockholm Syndrome, jossa Matthew pääsi esittelemään kitaravirtuoosin taitojaan ja leukavibratoaan oikein sydämensä pohjasta. Encoreina kuultiin vielä lisää menobiisejä: Plug In Baby ja illan päättänyt, Chrisin huuliharppuintrona alkanut, villilänsi-henkinen Knights Of Cydonia. Keikka loppui uskollisen Muse-perinteen mukaisesti yleisön sekaan lennätettäviin jätti-ilmapalloihin, jotka sisälsivät - tällä kertaa punaista - paperisilppua. Ai niin, ja niissä oli nyt silmänkuvat.

Kirjoittaja on Passionworks-yhtyeen laulaja ja biisintekijä, Muse-yhtyeen fani keväästä 2000 lähtien.

Lisää kuvia näet galleriassa.

Settilista:

Exogenesis: Symphony Part 1 (Overture)

Uprising

Supermassive Black Hole

Map Of The Problematique

New Born

Interlude + Hysteria

United States Of Eurasia (+ Collateral Damage)

Feeling Good

Bliss

Undisclosed Desires

Resistance

Time Is Running Out

Starlight

Stockholm Syndrome

**

Plug In Baby

Knights Of Cydonia

Teksti: Harriet Hägglund

Kuvat: Tiia Santavirta

Samantha Fox teki paluun Savon sydämeen!

Samantha Fox  @ Kuopion Viinijuhlat 9.7.2010

Se oli vuosi 1987 kun silloin suosionsa huipulla ollut povipommi Samantha Fox vieraili suuren kohun saattelemana Nilsiässä. Yli 23 vuotta ehti vierähtää kunnes samaa ihmettä saatiin todistaa Kuopion viinifestivaaleilla. Mikä on muuttunut? Samantha ei ole enää supertähti, mutta Touch Me –hitti ja NE tietyt ruumiinosat toki edelleen muistetaan!

Itselläni oli suuret ennakkoluulot keikkaa kohtaan. Ensinnäkin keikkaa mainostettiin etukäteen playback-esiintymisenä, mutta Samantha lauloikin kaikki biisit itse singbackina taustanauhan päälle. Mikä yllättävintä, Samantha lauloi kohtuullisen hyvin! Ainoastaan muutamien biisien vaikeimmissa kohdissa ääni petti hieman. Elikkä voisinpa tässä todeta, että vasta nyt ensimmäisen kerran tämän 80-luvun kohutähden livenä nähtyäni myös omat ennakkoluuloni naista kohtaan laulajana karisivat lopullisesti! On se Samantha sittenkin muutakin kuin entinen kolmossivun tyttö!

Hittejähän naisella riittää vaikka muille jakaa; I Surrender (to the Spirit of the Night), Do Ya Do Ya (Wanna Please Me), Nothing’s Gonna Stop Me Now, True Devotion, I Wanna Have Some Fun ja Dusty Springfield –koveri I Only Wanna Be with You. Nämä kaikki kuultiin myös Kuopiossa ja odotetusti ne olivat eniten yleisön mieleen. Viimeksi mainittu ja Touch Me –megahitti saivat yleisön äänekkääseen laulantaan kertosäkeiden aikana.

Samantha oli silminnähden tyytyväinen saamaansa riemukkaaseen vastaanottoon ja intoutuipa hän kuvaamaankin yleisöään luvaten laittaa kuvat nettisivuilleen. Keikalla kuultiin myös Sammyn uudempaa tuotantoa. Harmillisesti nämä 1990- ja 2000-luvuilla julkaistut levytykset eivät ole päässeet suuren yleisön tietoisuuteen ja suosioon. Isoäidilleen omistamansa Angel With An Attitude oli yksi keikan parhaimmista paloista, kuten yllättäen myös jo edellä mainittu kasariballadi True Devotion. Samantha selvästi herkistyi kyseisiä kappaleita esittäessään.

Uudemmasta materiaalista kuultiin myös kappaleet Confession ja aivan uunituore levytys, joka tullaan kuulemaan Samanthan piakkoin julkaistavalla albumilla. Tanssittavampi uusi linja sai Samanthan hyppimään tasajalkaa ja huutamaan shown tunnelmassa kiitettävästi mukana olleelle yleisölle ”LET’S RAVE!”. Muuten reilun tunnin mittaisen shown tanssipuoli jäi kahden taustatanssijan hoidettavaksi Sammyn tyytyessä lähinnä itämaisiin käärmetanssikoreografioihin tai linda lampeniusmaiseen kyykistelyyn mikin varren ympärillä.

Entäpä sitten ne muodot? Ovathan ne toki edelleenkin tallella, mutta kohupovea huomattavasti enemmän huomio kiinnittyi 44-vuotiaan naisen ampiaisvyötäröön. Käsivarret ovat nostelleet muutakin kuin mikrofia. Salilla on selvästikin tullut ahkerasti käytyä! Upeat treenatut säärensä Samantha oli valitettavasti verhonnut pitkiin housuihin, mutta niitähän voi käydä ihailemassa vaikkapa youtubesta. Samalla kannattaa tsekata toinen uutuusjulkaisu, Blondien vanhasta Call Me -hitistä tehty koveri, jonka Samantha on levyttänyt 80-luvun suurimman kilpailijansa Sabrinan kanssa! Näemmekö Sabrinan ensi kesänä viinifestivaaleilla? Aika näyttää…

Todetaan vielä tähän loppuun, että Touch Me oli SE juttu jota moni oli tullut kuuntelemaan, ja viimeiseksi ohjelmanumeroksi se oli suunnitellusti jätettykin. Yleisöstä kuului ”I wanna touch you” –huutoja, ja vaikka Samantha onkin kyllästynyt puhumaan muodoistaan ja uran alkuaikojen maineestaan, niin jaksoi hän sentään vastata innokkaimmille faneilleen: ”and I wanna touch you too!”.

Teksti ja kuvat: Jani Turunen

Michael Monroe @ Tavastia, Helsinki 6.7.2010

Kuuman päivän ilta ja tulossa Michael Monroen levytettävä keikka Tavastialla, mikä siis voisi olla paremmin. Rajatulla anniskelualueella on tarjolla suolatikkuja, jääkylmää Sangriaa, sipsejä ja vaahtokarkkeja. Yleisöllä kaikki hyvin mutta miten sitten bändillä.

Erään paikallaolijan mukaan Michael Monroe olisi soittanut tulevalle levylle pohjia samalla paikalla jo edellisenä iltana. Varmaa kuitenkin että lukuisilla kesän festareilla ympäri maailmaa soittanut bändi on timmissä kunnossa. Mortorheadin Metropolis:in alkaessa soida tunnelma lavan edessä sähköistyy nuorimpien fanien vallatessa aitiopaikkoja aivan lavan keskiosan kohdalta.

Keikan alettua huomio kiinnittyy heti valoihin, joita verrattuna huhtikuiseen Tavastian keikkaan on lisätty tuntuvasti. Eipä käy kateeksi valokuvaajia ajattelen välittömästi. Nothing´s alright iskee suoraan suoneen jossa sitten mennäänkin yhtä paahtoa alusta loppuun.


Yleisömäärä kattaa juuri ja juuri alakatsomon ja vastaanotto on aluksi hillitty muuttuen keikan aikana ja varsinkin sen viimeisen kolmanneksen aikana hyväntuulisen riehakkaksi. Yleisöllä on hauskaa ja bändi on selvästi tiukentanut soittoaan. Vetojako kitaristien (Ginger ja Steve Conte) välillä on hyvin saumattua. Yaffan basso kulkee, kulkee ja kulkee ja the Fist soittaa nimensä veroisesti, kovaa ja tarkkaan. Hymy on herkässä jokaisella bändin jäsenellä keikan aikana ja myös sen jälkeen.

Nyt lavalla ei nähdä vierailijoita ja hyvä niin, välispiikit ovat välillä suomeksi ja välillä englanniksi ja välillä sekä-että. Michael Monroen kunto on ällistyttävä.. Hien määrä lienee laskettavissa tieteellisin menetelminkin mutta netettä virtaa niin että hirvittää. Paljaat käsivarret paljastavat loppuun asti salilla trimmatun rockfysiikan enkä nyt tarkoita sitä puolen litran punttisalia..

Keikan jälkeen Steve Conte kertoo että bändi äänittää ja tekee uusia biisejä seuraavina päivinä Suomessa. Bändi tapaa Tavastian takahuoneessa myös nuoria fanejaan Helsinkiläisestä ala-asteen koulusta. Neljä nuorta bändin jäsentä saa illan biisilistan koko bändin nimmareilla varustettuna. ”Menee treenikämpän seinälle”, pojat intoilevat.

Kiitos Michael Monroe, tällaiset jutut kertovat juuri siitä suuresta sydämestä jolla rokkia parhaimmillaan tehdään.

Biisit:

Nothing´s alright

Motorvatin

Hammersmith

You´re next

Not faking it

Dysfunctional

Another night

I wanna be loved

Boulevard (of broken dreams)

Love song

Machine gun

Motorheaded

Back to mystery (city)

Malibu beach

Dead, jail or r´n´r

Extrat

Aint got nothing to do

Feel alright

Teksti: Jan Fast
Kuvat: Tiia Santavirta

Ruisrock 2010 raportti

Festarit ovat ihmiselle usein tapahtuma, jossa on etukäteen suunnitellut katsovansa mahdollisimman monta bändiä päivän aikana. Todellisuus iskee vasten kasvoja helteen, nälän, janon ja jalkojen kipeyden muodossa. Festareilla liikutaan lopulta ihan täysin fiiliksen mukaan. Sen fiiliksen tuomat ajatukset ja kuvat aion nyt jakaa tässä päivityksessä.

Perjantain aloitti Herra Ylppö ja Ihmiset. Aloittajan rooli festareilla ei ole imarteleva. Ihan mukavasti paikalle oli kuitenkin jo siinä vaiheessa saapunut yleisöä, ja Herra Ylppö veti onnistuneen keikan. Keikka oli kuitenkin sen verran samanlainen kuin Provinssissa, että itselleni se ei tuonut mitään uutta. Herra Ylppö ja ihmiset ovat joka tapauksessa erittäin hyvä festaribändi.

Tarot oli myös erittäin hyvä. Marco Hietalan ääni on upea. Oman lisänsä keikkaan toi se, että muutamassa biisistä mukana oli Hietalan Kuorosodassakin ollut kuoro. Se toi kappaleisiin toisenlaista tunnelmaa. Keikka sai kiinnostumaan Tarotin musiikista.

Negative oli minulle se perjantain ykkösbändi. Se toimi livenä hyvin, ja uuden tuotannon lisäksi kuultiin kaikki tärkeät hittibiisit. Fanit olivat tyytyväisiä, ja keikan lopussa bändi heitti yleisöön ruusuja, joka sopi täydellisesti heidän emotional rock’n’roll -imagoonsa. Jonne Aaron on ihana!

Negativen jälkeen katselin ohimennen Rise Againstia ja NOFX:ää. Molemmat olivat energisia punk-bändejä, jotka saivat yleisön liikkeelle. Rise Againstin keikalla oli moshpit, joka sai rantalavan edustan hiekan lentämään.

Perjantain päätti Ozzy Osbourne, joka oli allekirjoittaneella erittäin positiivinen yllätys. Samaa mieltä eivät kuitenkaan olleet kaikki festarikävijät, vaan osan mielestä Ozzy oli antanut vanhuuden viedä ja nähnyt parhaat päivänsä. Biisien sanat saattoivat unohtua, mutta yleisesti meininki oli hyvä. Pimeyden Prinssi sopi pimeään kesäiltaan.

Lauantaina pääsin festarialueelle oikeastaan vasta The Baseballssin aikaan. The Baseballs on Suomessa todella suosittu, ja sen huomasi kyllä siitä yleisömäärästä, joka oli rantalavalle bändiä kerääntynyt katsomaan. Meininki lavalla oli energistä, mutta itse odotan näkeväni, mihin suuntaan bändi kehittyy, kun he alkavat esittää omia biisejään. Tällä hetkellä se on vielä liian muovinen minun makuuni. Siitä puuttuu se jokin. Ilmeisesti mielipiteeni on kuitenkin vähemmistössä, kun katsoi tanssivaa yleisömerta.

Toinen yleisön suosikki oli PMMP, jonka suosio pysyy vankkumattomana vuodesta toiseen. PMMP:n naisten lavaesiintyminen on erikoista, omanlaistansa ja välillä jopa nolostuttavankin seksikästä. Se iski yleisöön, mutta itse lähdin ennen keikan loppumista kohti niittylavaa ja Don Huonoja.

Don Huonojen keikkaa odotin koko Ruisrockissa eniten. Se on ollut minulle aina yksi tärkeimmistä bändeistä. Hivuttauduinkin eturivin tuntumaan, ja huomasin, että seitsemän vuoden tauon jälkeen mikään ei ole muuttunut. Osasin yhä laulaa jokaisen biisin ulkoa, ja Kalle Ahola oli yhä aivan upea. Koko bändi heittäytyi keikkaan paluukeikan vaatimalla tavalla, ja siinä riitti energiaa, show:ta ja karismaa yhdelle illalle.

Keikan aloitti Sydänpuu, joka on tunnelmaltaan yksi vahvoimmista ja vaikuttavimmista koskaan tehdyistä biiseistä. Keikka oli poikkileikkaus Don Huonojen koko tuotannosta. Tärkeimmät hittibiisit kuultiin, ja ennen encorea lauloimme Hyvää yötä ja huomenta yhdestä suusta. Encoren aikana Paula Vesala tuli lavalle laulamaan Kissaihmiset duettona Kalle Aholan kanssa.

Keikka oli niin onnistunut, että harkitsin tosissani pitäisikö lähteä sen jälkeen kotiin. Tuntui kuin mikään ei voisi sellaisen hurmosen jälkeen enää edes etäisesti koskettaa. Osa ihmisistä näyttikin lähtevän kotiin jo ennen illan pääesiintyjää The Soundsia.

Itse en lähtenyt kotiin, vaan menin festarialueen toiselle puolelle katsomaan Stam1naa, jonka maskuliininen ja testosteripitoinen esitys oli itselleni mieleen. Stam1na on aina livenä hyvä. Bändin jätkät vetävät energisen show:n, joka ei jätä ketään kylmäksi. On pakko heiluttaa tukkaa, vaikka tietää, että seuraavana päivänä on niska kipeä. Biisien melodiavaihtelut vievät mukanaan ja lavalla oleva iloinen asenne on hienoa katseltavaa. Miehet tulivat encoressa lavalle ilman paitoja ja saivat näin ollen eturivin naiset kaivamaan vauhdikkaasti kamerat laukuistaan. Olihan se hienoa katseltavaa se –maskuliinisuus.

Sunnuntaina aloitin festarit Lauri Tähkän ja Elonkerjuun keikalla. Keikka oli niin hyvä, että muistin jälleen kerran, miksi olen kyseistä bändiä yli kymmenen vuotta fanittanut. Siinä oli sitä jotain, joka iski silloin aikoinaan Teuvan Kaarihovissakin. Siinä oli puhdasta pohjalaista uhoa ja vetovoimaa! Yleisö oli tyytyväinen ja tanssivainen. Kesä oli aurinkoinen ja hiki virtasi.

Flogging Mollyn näin osittain. En pitänyt siitä juurikaan, koska en pidä punkista enkä irlantilaisesta kansanmusiikista. Toki bändi olisi ollut parempi, jos se olisi ollut oikeasti irlantilainen, mutta kun se ei ollut. Vauhtia sillä kuitenkin riitti. Joku totesi kaljateltassa: ”ihan hyvää, mutta silti ihan kuraa” Se oli hyvä tiivistys.

The Ark oli minulle se ruotsalainen bändi, jonka halusin nähdä. Se ei petä koskaan. The Ark on livenä yksi parhaista bändeistä, ja Ola Salon karisma kantaa. En usko, että kukaan muu voisi näyttää uskottavalta niin kauheissa esiintymisasuissa. The Ark on juuri sellaista iloista glam-rockia, jota onnistunut festivaali kaipaa. Se jätti hymyn kasvoille.

Oma festarinikokemukseni päättyi The Arkiin. Toiset sanoivat, että Slash oli niin hyvä, ettei pystynyt käsiä tapputtamiselta laskemaan alas.

Kokonaiskuvana Ruisrockista on sanottava, että tunnelma ja ilma olivat niin kuumia, että hien ja kaljahanojen virratessa koko festarialue pölisi.

Teksti ja kuvat: Terhi Mahlamäki