Live! Pariisin Kevät @ Nosturi, Helsinki 13.4.2013

Ovien aukeamisaikaan, klo 21, Nosturin edessä oli pitkä, ehkä noin viidenkymmenen metrin jono joka koostui pääosin 15–25 vuotiaista faneista. Asioita hankaloitti jonkin verran se, että ovet Nosturin yläkertaan aukesivat vasta klo 22, joten alakerrassa oli liian ahdasta koko tunnin ajan. Kun ovet lopulta aukesivat, ihmismassa alkoi vyöryä kovaa vauhtia kohti yläkerran salia.

Pariisin Kevät aloitti keikan Lopeta -biisillään täydelle Nosturille, joka oli alusta asti täysin mukana. Sitten Arto Tuunela sanoi: ”Näytätte kauniilta ihmiset, meillä on sellanen onnekas juttu että nähään duunissa hymyileviä kasvoja ja taputtavia käsiä”. Tunnelma Nosturissa oli rento ja herkistynyt. Ihmiset tanssivat. Sali oli perälle asti täynnä, parvella ihmisiä oli vain vähän. Arto heitti joihinkin väleihin pari rentoa kommenttia jonka jälkeen soitto taas jatkui. Kuultiin Imatrankoski, Pikku Huopalahti, Kevät, Matkalla etelään, Tulivuoria, Astronautti, Tämän kylän poikii, Saari, Kesäyö jne., kunnes bändi poistui lavalta.

Encore piti sisällään mm. biisit Meteoriitti ja On aika juosta, ja viimeisenä Painovoimaa. Sen jälkeen Arto toivotti yleisölle hyvää yötä ja onnelliset, hymyilevät ihmiset alkoivat valua ulos jutellen menneestä keikasta.

Päällimmäisiksi tunteiksi keikasta jäi haikeus, onnellisuus, herkkyys ja rakkaus. Musiikillisesti kaikki toimi loistavasti, mutta ehkä vähän liiankin loistavasti, koska biisit kuulostivat hyvin pitkälle samalta kuin levyversioissa, joten jotain toisenlaisia sovituksia/riskien ottamisia olisi kaivattu. Hieno keikka jokatapauksessa. Arvosana 8½

Teksti: Jasmine Dietz

Kuva: Tiia Santavirta (kuva Tavastian keikalta)

Live! PARIISIN KEVÄT @ TAVATAVATAVA (2.2.13)

Kun pienoisella keikkatauolla viihtynyt Pariisin Kevät nousi Tavastian lauteille lauantaina Helsingissä, huomasin kovana fanina itsekin jo miettiväni kuinka pitkä aika siitä oli kun bändin viimeksi olin nähnyt. Pienen raksutuksen jälkeen sijoitin ajankohdan festarikesään eli olihan siitä jo tovi vierähtänyt! Silloin näin bändiä erinäisillä festareilla n. viikon välein joten onko ihmekään, että ikävä oli jo kova.

Odotellessani keikan alkua istun pöydän ääreen ja katson ihmisten valuvan sisään siihen malliin, että paikka taitaa olla loppuunmyyty. Se ei toki yllätä ja tekee minut iloiseksi. Siirryn saliin ja löydän paikan silti helposti eturivin tuntumasta. Tuntuu, että bändi myy aina paikan kuin paikan loppuun enkä siis ihmettele, sillä Pariisin Kevät on suuri ilo kaikille aisteille. Kun bändi astuu lavalle, minut valtaa järjetön onnellisuus.

Keikkakuvat! Pariisin Kevät @ Ilosaarirock, Joensuu 15.7.2012

Kuvat: Susanna Honkasalo

Live! Ruisrock (la & su) @ Turku 7.-8.7.2012

Huolimatta siitä, että tämän vuoden Ruisrock starttasi perjantaina yllättävän miellyttävissä tunnelmissa, edusti lauantai jo juurikin sitä tyypillistä joka-festarin ”toista päivää.” Väsyttää, janottaa, festarihiekan likaamia jalkojani särkee eikä tekisi mieli oikeastaan olla vielä edes hereillä. Valitettavasti koko kansan suosikki (okei, ainakin allekirjoittaneen suosikki…!) oli jostakin käsittämättömästä syystä kuitenkin buukattu korkkaamaan päälava jo kello kaksi.

Aloitan siis päiväni juoksemalla Ruissalon halki kohti päälavaa, jonka tuntumaan ehdinkin juuri ensimmäisten sointujen kajahtaessa ilmaan. Positiiviseksi yllätykseksi myös muu festarikansa oli onnistunut keräämään itsensä paikan päälle ja päälavan alue tutuu pursuavan yli äyräiden. Pariisin Kevät, jonka olen erittäin onnistuneesti suoriutunut näkemään pitkin kesää tasaisesti noin viikon välein, on muutaman keikkavuotensa aikana kasvattanut keikkojen lukumäärän lisäksi myös livekuntoaan. Myös Ruisrockissa bändi oli perusloistava, vaikkei esimerkiksi Provinssirockin vetoa ihan ylittänytkään. Täytyy kuitenkin huomioida myös päälavan koko, joka jo itsessään syö aina vähän pois sitä ainakin itselleni niin kovin rakasta intiimiä tunnelmaa.

Seuraavana päälan aktina lauteille nousee jokaisen suomalaisen festarin kiintiöpiristysruiske Stam1na, tällä kertaa (valitettavasti) vaatteet päällä. Bändin tämän kesän tematiikka pyörii maalaismaisemissa, minkä vuoksi bändi on kokonaisuudessaan pukeutunut (valitettavasti) milloin mihinkin kokofarkkuhaalareihin tai muihin pellonkyntämisasusteisiin. Solisti Antti ”Hyrde” Hyyrynen on myös ”koristellut” kasvojansa viehkeästi mustalla värillä ja maalannut esimerkiksi nenänpäänsä mustaksi. Sille on varmaankin jokin hyvä syy. Takuuvarman viihdyttämisen lisäksi Stam1na tarjoaa myös jykevää, korvat nurinkurin kääntävää runttomista, joka herättää ojasta väsyneimmänkin festaritallustelijan.

Auringon porottaessa parastaan, riennän päälavan edustalta pienen Louna-lavan tuntumaan, missä myös helsinkiläinen Stockers! pistää parastaan. Fiilis yleisön keskuudessa on rento, ja lavalla nähdään paljon nuorta lahjakkuutta. Debyyttilevyään työstävän Stockersin! lavapreesens on keskittynyt sekä soitto tiukkaa, ja vaikka yleensä pidänkin lavalla eniten siitä, että soittajat ovat interaktiivisia keskenään, Stockersilla vakavakin soitto toimii sillä se on niin harkittua - hyvällä tavalla. Myös jo biisit itsessään ovat niin kovia hyvän fiiliksen biisejä, että ne saavat yleisön tanssimaan tai lyömään edes jalallaan tahtia nostattaen samalla tunnelmaa.

Koska päivä on tähän mennessä tarjonnut lähinnä raakaa miesvoimaa, olen enemmäin kuin innoissani siitä, että Nina Perssonin liidaama The Cardigans nousee Rantalavalle illan suussa. Katsellessani rannalle kerääntynyttä yleisömerta on sikäli ilmiselvää, että Perssonin pehmeällä äänellä tulkitut hititkuten ”Lovefool”, ”You’re The Storm” sekä ”Erase/Rewind” ovat aikoinaan vieneet myös monen muun suomalaisen sydämen.

Minulle The Cardigans on valitettavasti kuitenkin ainakin alkuunsa melko suuri pettymys. Poissaolevan tuntuisen Perssonin jo itsessään pliisun esiintymisen lisäksi hän vaikuttaa siltä, että lavalla on todella epämukava olla. ”Favorite Game” -kappaleen myötä Perssonin lavapreesens hiljalleen ryhdistäytyy hieman ja niin tai näin, hittibiisit saavat yleisön joka tapauksessa aivan sekaisin. Loppujen lopuksi Perssonin ääni on niin mieletön, että sillä saa aika paljon anteeksi.

Minua bändi ei kuitenkaan jaksa viihdyttää sen vertaa, että jaksaisin esiintymistä sen pidempään oikeasti katsoa, joten istahdan kauemmas kuuntelemaan Perssonin huumaavaa ääntä ja päässäni matkustan onnelliseen paikkaan, jossa The Cardigans on oikeasti mielenkiintoinen lavaesiintyjä. Rantalavan tuntumaan palaan vasta PMMP:n tuodessa sinne eloa. Ja tätä tarkoitan niin kirjaimellisesti kuin vain voi, sillä kenellekään ei varmaan ole epäselvää kuinka energinen pakkaus tämä duo on. Siitä ei ole epäilystäkään, ettei PMMP peittoaisi The Cardigansia mennen tullen, mutta bändi on myös muihin vertaamatta yhtä kovassa vedossa kuin aina. PMMP takaa aina lavalle kuin lavalle akrobatiaa, tervemielistä hulluutta - tai hullua tervemielisyyttä, satavarman kesäfiiliksen sekä ripauksen herkkyyttä.

Suomalaisten esiintyjien riemuvoitto jatkuu päälavalla, missä kentiesfestarikesän kovin uurtaja Chisu luo iltaan tunnelmaa. Vaikka taivas synkistyy synkistymistään, lavan eteen on kerääntynyt roimasti porukkaa eikä sadeuhka tunnu esiintyjääkään haittaavan. Chisu on varma, upea esiintyjä, joka tuo lavalle kappaleisiinsa aina jotakin erilaista, niin että kuuntelija ei satavarmasti voisi koskaan saada samaa settiä kotisohvalta levysoittimesta. Kylmästä säästä huolimatta Chisun setin jälkeen tunnelma on lämmin.

Jätän setin loppupäästä muutaman biisin väliin, sillä suuntaan ajoissa takaisin rantalavan tuntumaan vielä toistaiseksi autuaan tietämättömänä siitä, että edessä on vielä ehdottomasti Ruisrockin kovin keikka. Siinä missä Michael Monroe vielä Provinssirockissa juhli 50v -synttäreitään, on juhlintaa selkeästi pidennetty muutamalla viikolla Ruisrockiin, jonka ohjelmistosta löytyy Michael Monroen ”virallinen” juhlakonsertti.

On vaikea uskoa miehen olevan 50-vuotias siinä vaiheessa kun hän kiipeilee lavan rakenteissa 20 metriä maanpinnan yläpuolella, siirtyy lavan laidalta toiselle nopeammin kuin duracell-pupu ja vetää spagaatteja leikiten. Tällainen on kuitenkin Michael Monroe. Bändi vetää ensin perinteisen (ja perinteisellä tarkoitan Michael Monroen perinteistä enkä koko muun maailman perinteistä asteikkoa sillä ne ovat kaksi täysin eri asiaa) 45 minuutin festarikeikan, jonka jälkeen 30 000 -päiselle festarikansalle oli vielä luvassa yllätyksiä, joista osasta itse juhlasankarillakaan ei ollut tietoa. Ensin tervetulleeksi toivotettiin Monroen äiti Maija, jonka jälkeen festarikansa toivotti hyvät syntymäpäivät laulamalla onnittelulaulun. Lauluun yhtyivät pian Monroen yllätykseksi videon välityksellä lukuisat artistit kuten PMMP, Stam1na, Mustach, Robin, The Hives, Backyard Babies, Slayer, Little Steven, Alice Cooper ja Slash. Videoterveisten jälkeen bändi jatkoi vielä soittamista ja lavalla nähtiin lukuisia yllätysvieraita kuten Monroen Voice Of Finland -suojatti Mikko Herranen, entinen Hanoi Rocks -kitaristi Nasty Suicide, sekä räppikollektiivin muodostaneet Redrama, Paleface sekä Tommy Lindgren.

Illan herkin ja ehkäpä spesiaalein hetki koettin kuitenkin Monroen vaihtaessa laulukielen suomeksi. Apocalyptican säestämänä Monroe lauloi vaimollensa Johannalle Jenni Vartiaisen kappaleen ”Missä Muruseni On”, ja liittyihän duettoon toiseksi osapuoleksi tietenkin kappaleen alkuperäinen esittäjäkin! Ehdottomasti ainutlaatuinen hetki. ”Valitettavasti” Michael Monroe vetää niin kovan setin, että edes illan päättävä Nightwish ei enää säväytä millään tapaa. Kotimatkakin sujuu yksinkertaisesti Monroen keikkaa fiilistellessä ja hehkuttaessa. On se vaan kova.

Sunnuntai sujuu samoissa merkeissä kuin jokainen kiintiö-festarisunnuntai; väsyttää vielä enemmän, janottaa vielä enemmän, festarihiekan likaamia jalkojani särkee vielä enemmän, ja lisäksi taivas on auki ja joku kaataa saavista vettä non-stoppina. Olen valitettavasti sellainen festarivierailija, että huono fiilis vie huomioni kaikesta muusta. Siispä katsastan milelestäni mielenkiintoisista esiintyjistä vain muutaman kappaleen ja värjöttelen muun ajan sateen suojassa. Samalla kadehdin muuta festarikansaa, joista osa uhmaa säätä rohkeasti ja hyvällä mielellä.

Sunnuntain ehdottomasti odotetuin esiintyjä, maailman suurimpana pilvenpolttajana esitelty Snoop Dogg aloitti settinsä hieman myöhässä, mutta nostatti silti festarikansan tunnelman pilviin (no pun intended). Mudassa uivaa yleisöä hellittiin suurimmilla hittibiiseillä, joista ”Sweat” -biisin aikana aluksi verryttelyasuihin sonnustautuneet taustatanssijat vaihtoivat rohkeampiin vaatteisiin ja kiehnäsivät lavalla toisiinsa kyseenalaisen seksikkäästi.

Vuoden 2012 Ruisrockin Snoop Dogg päätti Young, Wild & Free -kappaleeseen. Mikä osuva valinta, nuo kolme määritelmää kun tuntuvat tiivistävän Ruirockin, sekä Suomen festarikesän muutenkin niin kovin mainiosti.

Teksti ja kuvat: Joanna Tzortzis

Ilosaarirock 17.-18.7.2010

Ilosaarirock on muodostunut parin vuoden aikana suosikkifestivaalikseni, koska se onnistuu aina marssittamaan Suomeen paitsi pinnan alla kuplivia vaihtoehtoartisteja, myös pari vanhaa veteraania, jotka on pakko nähdä. Tällä kertaa vanhoista veteraaneista mukana olivat Faith No More ja Bad Religion.

Lauantai

Pariisin kevät

Lauantai-iltapäivällä nähtiin heti erikoisherkkua, sillä keikka oli Pariisin kevään ensimmäinen. YleX -teltta notkui jo hyvissä ajoin odottavaa yleisöä. Toisen albuminsa toukokuussa julkaissut elektronista popmusiikkia soittava helsinkiläinen yhtye soitti hempeää ja tunnelmallista - paikoin naivistista musiikkiaan innokkaasti tanssivalle yleisölle.

Imogen Heap

Ilosaarirockissa mielenkiintoisinta antia ovat usein vaihtoehtoisemmat ulkomaiset nimet, joihin on tutustunut vasta artistilistaa katsoessa. Niistä kiinnostavin oli lauantai-iltana esiintynyt brittiläinen Imogen Heap. Esimerkiksi Bat For Lashesiin, Tori Amokseen ja Björkiin vertautuva lontoolainen multi-instrumentalisti esitti tasavahvan setin kappaleitaan, joissa elektroniset vaikutteet yhdistyivät bändin soittoon. Imogen Heapin visuaalinen tausta näkyi myös lavalla. Lavalla näkyi läpinäkyvää flyygeliä ja kimaltavia vaatteita. Imogen Heapin musiikki pääsikin erityisesti oikeuksiinsa elävässä muodossa. Levyillä ponnettomammiksi jääneet kappaleet nousivat uuteen lentoon suuren äänenpaineen ja lavashown ansiosta.

UNKLE (LIVE) (UK)

Ilosaarirockissa 2010 tuntui pääosassa olevan tunnelmallinen, elektronista ja rockia yhdistelevä musiikki. Miltei jokaisen lauantaina katsomani bändin musiikkia kun saattoi kuvailla samalla määreellä. Yhtenä vertailukohtana UNKLE (LIVE):lle toimii Massive Attack, mutta siihen verrattuna rock on kuitenkin enemmän esillä. Yhtyeellä ei ole varsinaista keulakuvaa, vaan kyseessä on muusikkokollektiivi. UNKLE (LIVE):n keikalla lavashow tuntui olevan sivuseikka ja tunnelmaa pidettiin yllä lähinnä taustalla pyörivien videoteosten avustuksella.

I Was A Teenage Satan Worshipper

Suomalainen I Was A Teenage Satan Worshipper oli festivaalien raikkain kotimainen tuttavuus. Laittamalla itsensä likoon yhtye välittää huolettoman bilefiiliksen tanssivalle yleisölle. Rennosta asenteesta huolimatta musiikkia tehdään ilmeisen tosissaan ja se onkin poikinut äskettäin jo klubikiertueen Euroopassa. Tämäntapaiselle yhtyeelle onkin vaikea kuvitella suursuosiota kotimaassa, mutta kansainvälisen kulttisuosion kylläkin. Vertailukohtina toimivat vaikkapa Jesus and Mary Chainin tapainen 80-luvun lopun shoegazer -musiikki ja kotimaisena hengenheimolaisena näen Superchristin. Villeimpään bailaukseen yhtye usutti OMG, Techno Chicks!!! -kappaleellaan.

Bad Religion

Lauantai-illan viimeisenä aktina esiintyi yhdysvaltalainen punk-legenda Bad Religion. Melodista hardcore punkia kolmekymmentä vuotta soittanut yhtye muistui suurimmalle osalle festivaaliyleisöstä mieleen lähinnä 90-luvun puolivälin hetkellisen suursuosion ansiosta. Yhtyettä oli kuitenkin saapunut katsomaan täysi kentällinen väkeä. Tuotantoa paremmin tuntemattomalle keikka saattoi kuulostaa hieman monotoniselta. Bad Religionin musiikki kulkee melko samoja latuja eikä tarjoa suuria yllätyksiä, joten yhteiskunnallisesti kantaaottaviin sanoituksiin tutustuminen lisää huomattavasti keikan nautittavuutta. Kävin seurueineni katsomassa parin kappaleen ajan samaan aikaan soittanutta joensuulaista Ukkosmainetta, mutta palasimme ulkomaan ihmettä katsomaan. Hittejä odotelleiden toiveet täytettiin keikan loppupuolella, kun American Jesus, Punk Rock Song sekä 21st Century pärähtivät soimaan. Lauantai-ilta päättyi Ilosaarirockille perinteiseen tapaan ilotulitukseen.

Sunnuntai

The Valkyrians

The Valkyriansin keikka Ilosaarirockin Rentolavalla 2008 oli ensimmäinen koskaan Ilosaaressa näkemäni keikka.Se oli sen verran virkistävä kokemus, että halusin mennä tarkastamaan heidät tälläkin kertaa. Tällä kertaa helsinkiläinen ska-bändi aloitti sunnuntain aurinkoisella Rentolavalla, joka onkin luultavasti paras kuviteltavissa oleva ympäristö. Kansa tanssi aurinkoisella rannalla, bändillä oli silmin nähden letkeä meininki ja välispiikit olivat sympaattisia. The Valkyriansin musiikki on esikuvilleen uskollista 80-luvun alun brittiläistyylistä skata esiintymisasuja myöten. Henkselit, suorat housut, flanellipaita ja hattu kuuluvat olennaisena osana asustukseen. Vertailukohtina voi mainita esimerkiksi sellaiset yhtyeet kuin The Specials ja Madness. Lopulta soittajat ottivat vielä muistoksi kuvia yleisöstä pokkarikameroillaan.

Lapko

Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun näin Lapkon ensimmäistä kertaa Karmarockissa. He olivat silloin tuntematon demobändi. Pari vuotta myöhemmin he olivatkin jo se tiukaksi hioutunut harjavaltalaistrio, jota he ovat nykyään. Tiukkuus ei kuitenkaan Lapkon kohdalla tarkoita kaavamaisuutta, vaan kokemus oli tuonut spontaaniutta. Kun Ville Malja spiikkasi vahingossa väärän kappaleen, hän vitsaili että soitetaan nyt se koska muuten se on noloa. Spontaani idea oli myös laulattaa yleisöllä Enigmaa. Tutut hitit Killer Whales, All The Best Girls ja tuore I Shot the Sheriff kuultiin keikan mittaan. Loppua kohden tunnelma hieman laski, mutta alun intensiteetistä olikin varaa pudottaa. Ei ole ihme, että tämä ammattitaitoinen yhtye on yksi Suomen vientitoivoista.

DJ Shadow

Musiikillisesti yksi eniten odottamiani esiintyjiä oli DJ Shadow. Senkin kohdalla vertailukohdaksi sopii Massive Attack ja muu Bristol-soundi. Silmäniloa keikka valitettavasti ei paljon tarjonnut. Videoteokset hallitsivat näkökenttää, kun yksinäinen artisti keskittyi naputtelemaan Macintosh-läppäriään ja käyttämään levareita. Valokuvaajalle tilanne oli melko toivoton, mutta toivottomammaksi sen teki jälleen kerran YleX -teltan pienuus joka varmisti sen ettei edessä kuvaamisen jälkeen enää mahtunut telttaan ellei halunnut käyttää kyynärpäätaktiikkaa. Hiukan jäi kaivelemaan, millainen keikka olisi ollut vaikkapa päälavalta nähtynä. Teltassa kun tuskin oli liikaa tilaa edes tanssia.

DJ Shadowin keikan jälkeen siirryimme odottelemaan pääesiintyjä Faith No Moren keikkaa. Siitä on näillä sivuilla erillinen arvio.

Teksti ja kuvat: Joni Nikkola