"Takuuvarmaa ammattitaitoa intohimoisella asenteella"
Heinäkuun 19. päivän aurinkoinen ilta klo 20, Helsingin Kaisaniemen puisto ja 21 000 Muse-kuuntelijaa. Brittitrio Musen seitsemäs kerta (ja kahdeksas keikka) Suomessa. Konsertin lämmittelijöinä nähtyjen, suomalaisen Mannan ja brittiläisen White Liesin jälkeen on vihdoin illan pääesiintyjä Musen vuoro. Paljon on ehtinyt tapahtua vajaassa kymmenessä vuodessa, siitä kun yhtye ensimmäistä kertaa esiintyi Suomessa. Keikkapaikkana oli silloin Tavastia-klubi ja ei-loppuunmyytyä keikkaa sai nautiskella kaikessa rauhassa suht väljästi eturivissä. Musen ammattitaito, intohimo ja intensiivisyys (bändin musiikista nyt puhumattakaan) olivat jo silloin samaa luokkaa kuin nyt, loppuunmyydyllä Kaisaniemen puiston kentällä. Vuosien kuluessa, keikkapaikkojen ja areenojen yhä suurentuessa on itse kunkin täytynyt hyväksyä se tosiasia, että bändiä ei voi omistaa. Ja koska luopumisen tuska on tehty jo vuosia sitten (Absolution-kiertueen aikana, kun hengailu bändin jäsenten kanssa ei enää onnistunutkaan kuten aikasempina vuosina), Kaisaniemen keikka oli "yksi takuuvarma ammattitaitoinen Muse-keikka muiden joukossa".
Mutta takaisin Kaisaniemeen. Tasan minuuttia vaille 20 lavalle marssivat kirkuvien huutojen saattelemana basisti Christopher Wolstenholme valkoisessa puvussaan ja cooleissa aurinkolaseissaan, laulaja-kitaristi-pianisti Matthew Bellamy hopeankimaltavassa puvussaan sekä rumpali Dominic Howard tyylikkäissä mustissaan. Dom asettuu lavan keskiosaan patarumpujen taakse, Matt ja Chris hänen molemmille puolilleen tiiviseen rinkiin. Exogenesis: Symphony Part 1:n alkujousien tahdit täyttävät ilman, ja trio aloittaa soiton katseet kohti toisiaan. Intron jälkeen Dominic singahtaa varsinaisen (uuden, hienon) rumpusettinsä taakse ja Matthew alkaa korkealta vibratoivan falsettilaulunsa. Niin taitava laulaja kuin Matthew onkin, tuntuu jotenkin hellyyttävältä ja inhimilliseltä, kun ensimmäinen hyppy yläsäveleen ei aivan osu kohdilleen. Odotusfiiliksen vihdoin purkautuessa sitä tuskin kukaan edes huomaa.
Toisena biisinä kajahtaa uusimman The Resistance-levyn avausbiisi, radiohitti Uprising, ja yleisö repeää innosta. Biisin lyriikat on kuin tehty väkijoukkojen kiihdytykseen: "And they will not control us, and we will be victorious, so come on!", Matthew (ja arviolta 10 000 muuta) laulaa. Chrisin aurinkolasit ovat tipotiessään ja meininki hyytyy vasta New Bornin kohdalla, jolloin vanhat fanit innostuvat, mutta valtaosa yleisöstä rauhoittuu. Lavan kumminkin puolin pysytetyt jättiscreenit heijastavat lähikuvaa lavalta ja yleisöstä eikä kenellekään jää epäselväksi, miltä esim. näyttää, kun hikinen, peikkopäinen Dom juo vettä pullosta. Screenit paljastavat myös, miltä näyttää yhtyeen live-kokoonpanossa jo osin vuodesta 2004 vaikuttanut kosketinsoittaja Morgan Nicholls, joka mahdollistaa sen, ettei Matthew:n tarvitse enää juosta saman biisin aikana pianon ja kitaran välillä. Hyvin ymmärrettävää, koska bändin lavarakennelmat ovat nykyään varsin massiivisia (esim. viime lokakuussa Hartwall Areenalla yhtye soitti osan keikasta jättikokoisten kuutioiden päällä.), mutta itse kuitenkin rakastin seurata Matthew:n henkeäsalpaavaa häärämistä pianon ja kitaran välissä - biisien siitä kuitenkaan koskaan kärsimättä.
Muse ei todellakaan ole tunnettu lavalla höpöttämisestä, vaan kallisarvoinen aika käytetään musiikkiin. Toki muutama spiikki irtoaa, varsinkin bändin puheliaimmalta jäseneltä, Domilta: "How is it going Helsinki? Good to see you guys!" Myös Matthew:stä näkyy, että fiilis on katossa. Mies intoutuu parin sympaattisen "Kiitos palio":n lisäksi jopa ottamaan suoraa kontaktia yleisöön (ensimmäistä kertaa bändin Suomen keikkojen historiassa?) bongaamalla biisitoiveen eturivistä! Ja Bliss:n toivojan toive toteutuu. Kauaa eivät puvuntakit menossa päällä pysy, ja kiitäjä-mikälie-piippopaksupää-paitainen Matthew vaihtaa tuttuun tapaansa erityisrakenteisia, runsaalla efektiarsenaalilla varusteittuja kitaroitaan tiuhaan. Huomio kiinnittyy varsinkin uusiin, kiiltävänhopeisiin kitaroihin. Undisclosed Desires paukutellaan alkuun lavalle tuoduilla (jälleen hopeankiiltävillä) sähkörummuilla ja biisien väleissä jatketaan tutuilla välijammailuilla. Resistance alkaa hienosti improvisoidulla Albinonin Adagion teemalla (tiedättehän: se biisi, joka soi aina hautajaisissa.) Konsertin sävähdyttävin kokemus itselleni, lähes kaikki muu kun on jo koettu.
Bändi oli valinnut 16 biisin ja noin tunti 40 minuuttia kestäneeseen settiinsä varsin turvalliselta kuulostavaa, stadioneille sopivaa materiaalia melko tasaisesti kaikilta studiolevyiltään lukuunottamatta debyyttilevy Showbiziä. Ymmärrettävää, mutta harmitti kuitenkin. Myös massiiviset, sinfonia-tyyppiset, paljon piano-arpeggioita sisältävät Muselle ominaiset teokset (joissa Matthew:n loistavat pianistin taidot pääsevät kunnolla oikeuksiinsa), kuten Butterflies and Hurricanes loistivat poissaolollaan. United States Of Eurasia oli tähän puutteeseen ainoa poikkeus, ja tällöin Matthew istahti flyygelinsä ääreen. Sen perään kuultiin toinen biisi flyygelin ääressä, Origin Of Symmetryltä löytyvä, Nina Simonen tunnetuksi tekemä Feeling Good.
Vaikka puitteet olivat kasvaneet jättimäisiksi, tuntui kuitenkin hyvältä todistaa jälleen sitä, etteivät bändin jäsenet olleet muuttuneet tippakaan lavalla. Sama musiikille omistautuva, ei-yleisöä-kosiskeleva, intohimoinen asenne oli tallella: Matthew Bellamyn hieman introvertti tapa antautua biisiensä vietäväksi hassuine liikkeineen ja tanssahteluineen kitaransa kanssa; rumpali Dominic Howardin koko keikan kestävä iloinen virne (ja pakko saada sanoa ne viimeiset kiitokset yleisölle) sekä basisti Chris Wolstenholmen rytmikäs pään nyökyttely- totutusti ilman ainuttakaan spiikkiä. Ja kaikilla kolmella silmissään sama katse kuin aina aiemminkin. Tämä elämää suurempaa musiikkia soittava trio on kestänyt hienosti kasvun stadion-kokoiseksi bändiksi. Pienestä Teignmouthin kaupungista kotoisin olevien miesten jalat ovat yhä tiukasti maan kamaralla, vaikka olivat vasta parikymppisiä, kun kriitikoiden hehkuttama ensilevy Showbiz julkaistiin Britanniassa v. 1999.
Varsinainen setti päättyi monien iloksi v. 2003 julkaistun Absolution-levyn menobiisiin Stockholm Syndrome, jossa Matthew pääsi esittelemään kitaravirtuoosin taitojaan ja leukavibratoaan oikein sydämensä pohjasta. Encoreina kuultiin vielä lisää menobiisejä: Plug In Baby ja illan päättänyt, Chrisin huuliharppuintrona alkanut, villilänsi-henkinen Knights Of Cydonia. Keikka loppui uskollisen Muse-perinteen mukaisesti yleisön sekaan lennätettäviin jätti-ilmapalloihin, jotka sisälsivät - tällä kertaa punaista - paperisilppua. Ai niin, ja niissä oli nyt silmänkuvat.
Kirjoittaja on Passionworks-yhtyeen laulaja ja biisintekijä, Muse-yhtyeen fani keväästä 2000 lähtien.
Lisää kuvia näet galleriassa.
Settilista:
Exogenesis: Symphony Part 1 (Overture)
Uprising
Supermassive Black Hole
Map Of The Problematique
New Born
Interlude + Hysteria
United States Of Eurasia (+ Collateral Damage)
Feeling Good
Bliss
Undisclosed Desires
Resistance
Time Is Running Out
Starlight
Stockholm Syndrome
**
Plug In Baby
Knights Of Cydonia
Teksti: Harriet Hägglund
Kuvat: Tiia Santavirta
