Festarit ovat ihmiselle usein tapahtuma, jossa on etukäteen suunnitellut katsovansa mahdollisimman monta bändiä päivän aikana. Todellisuus iskee vasten kasvoja helteen, nälän, janon ja jalkojen kipeyden muodossa. Festareilla liikutaan lopulta ihan täysin fiiliksen mukaan. Sen fiiliksen tuomat ajatukset ja kuvat aion nyt jakaa tässä päivityksessä.
Perjantain aloitti Herra Ylppö ja Ihmiset. Aloittajan rooli festareilla ei ole imarteleva. Ihan mukavasti paikalle oli kuitenkin jo siinä vaiheessa saapunut yleisöä, ja Herra Ylppö veti onnistuneen keikan. Keikka oli kuitenkin sen verran samanlainen kuin Provinssissa, että itselleni se ei tuonut mitään uutta. Herra Ylppö ja ihmiset ovat joka tapauksessa erittäin hyvä festaribändi.
Tarot oli myös erittäin hyvä. Marco Hietalan ääni on upea. Oman lisänsä keikkaan toi se, että muutamassa biisistä mukana oli Hietalan Kuorosodassakin ollut kuoro. Se toi kappaleisiin toisenlaista tunnelmaa. Keikka sai kiinnostumaan Tarotin musiikista.
Negative oli minulle se perjantain ykkösbändi. Se toimi livenä hyvin, ja uuden tuotannon lisäksi kuultiin kaikki tärkeät hittibiisit. Fanit olivat tyytyväisiä, ja keikan lopussa bändi heitti yleisöön ruusuja, joka sopi täydellisesti heidän emotional rock’n’roll -imagoonsa. Jonne Aaron on ihana!
Negativen jälkeen katselin ohimennen Rise Againstia ja NOFX:ää. Molemmat olivat energisia punk-bändejä, jotka saivat yleisön liikkeelle. Rise Againstin keikalla oli moshpit, joka sai rantalavan edustan hiekan lentämään.
Perjantain päätti Ozzy Osbourne, joka oli allekirjoittaneella erittäin positiivinen yllätys. Samaa mieltä eivät kuitenkaan olleet kaikki festarikävijät, vaan osan mielestä Ozzy oli antanut vanhuuden viedä ja nähnyt parhaat päivänsä. Biisien sanat saattoivat unohtua, mutta yleisesti meininki oli hyvä. Pimeyden Prinssi sopi pimeään kesäiltaan.
Lauantaina pääsin festarialueelle oikeastaan vasta The Baseballssin aikaan. The Baseballs on Suomessa todella suosittu, ja sen huomasi kyllä siitä yleisömäärästä, joka oli rantalavalle bändiä kerääntynyt katsomaan. Meininki lavalla oli energistä, mutta itse odotan näkeväni, mihin suuntaan bändi kehittyy, kun he alkavat esittää omia biisejään. Tällä hetkellä se on vielä liian muovinen minun makuuni. Siitä puuttuu se jokin. Ilmeisesti mielipiteeni on kuitenkin vähemmistössä, kun katsoi tanssivaa yleisömerta.
Toinen yleisön suosikki oli PMMP, jonka suosio pysyy vankkumattomana vuodesta toiseen. PMMP:n naisten lavaesiintyminen on erikoista, omanlaistansa ja välillä jopa nolostuttavankin seksikästä. Se iski yleisöön, mutta itse lähdin ennen keikan loppumista kohti niittylavaa ja Don Huonoja.
Don Huonojen keikkaa odotin koko Ruisrockissa eniten. Se on ollut minulle aina yksi tärkeimmistä bändeistä. Hivuttauduinkin eturivin tuntumaan, ja huomasin, että seitsemän vuoden tauon jälkeen mikään ei ole muuttunut. Osasin yhä laulaa jokaisen biisin ulkoa, ja Kalle Ahola oli yhä aivan upea. Koko bändi heittäytyi keikkaan paluukeikan vaatimalla tavalla, ja siinä riitti energiaa, show:ta ja karismaa yhdelle illalle.
Keikan aloitti Sydänpuu, joka on tunnelmaltaan yksi vahvoimmista ja vaikuttavimmista koskaan tehdyistä biiseistä. Keikka oli poikkileikkaus Don Huonojen koko tuotannosta. Tärkeimmät hittibiisit kuultiin, ja ennen encorea lauloimme Hyvää yötä ja huomenta yhdestä suusta. Encoren aikana Paula Vesala tuli lavalle laulamaan Kissaihmiset duettona Kalle Aholan kanssa.
Keikka oli niin onnistunut, että harkitsin tosissani pitäisikö lähteä sen jälkeen kotiin. Tuntui kuin mikään ei voisi sellaisen hurmosen jälkeen enää edes etäisesti koskettaa. Osa ihmisistä näyttikin lähtevän kotiin jo ennen illan pääesiintyjää The Soundsia.
Sunnuntaina aloitin festarit Lauri Tähkän ja Elonkerjuun keikalla. Keikka oli niin hyvä, että muistin jälleen kerran, miksi olen kyseistä bändiä yli kymmenen vuotta fanittanut. Siinä oli sitä jotain, joka iski silloin aikoinaan Teuvan Kaarihovissakin. Siinä oli puhdasta pohjalaista uhoa ja vetovoimaa! Yleisö oli tyytyväinen ja tanssivainen. Kesä oli aurinkoinen ja hiki virtasi.
Flogging Mollyn näin osittain. En pitänyt siitä juurikaan, koska en pidä punkista enkä irlantilaisesta kansanmusiikista. Toki bändi olisi ollut parempi, jos se olisi ollut oikeasti irlantilainen, mutta kun se ei ollut. Vauhtia sillä kuitenkin riitti. Joku totesi kaljateltassa: ”ihan hyvää, mutta silti ihan kuraa” Se oli hyvä tiivistys.
The Ark oli minulle se ruotsalainen bändi, jonka halusin nähdä. Se ei petä koskaan. The Ark on livenä yksi parhaista bändeistä, ja Ola Salon karisma kantaa. En usko, että kukaan muu voisi näyttää uskottavalta niin kauheissa esiintymisasuissa. The Ark on juuri sellaista iloista glam-rockia, jota onnistunut festivaali kaipaa. Se jätti hymyn kasvoille.
Oma festarinikokemukseni päättyi The Arkiin. Toiset sanoivat, että Slash oli niin hyvä, ettei pystynyt käsiä tapputtamiselta laskemaan alas. Kokonaiskuvana Ruisrockista on sanottava, että tunnelma ja ilma olivat niin kuumia, että hien ja kaljahanojen virratessa koko festarialue pölisi.
Teksti ja kuvat: Terhi Mahlamäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti