Juha Tapion baarikeikkaa oli kovasti odotettu. Aiemmat live-kokemukseni konserttisalissa, ja kirkossa, missä Juha esiintyi Kymi Contento-kuoron kanssa sekä yksin itseään kitaralla säestäen, olivat olleet huikeita. Silti aloittelin iltaa hieman epäileväisenä - miten rauhallinen laulelmatyyli sopisi yökerhon hälinään? Turhaan epäilin - Loviisan Club Alexiassa ei ehkä biletetty tasajalkaa hyppien kuin parhailla rock-keikoilla, mutta tunnelma oli hieno, ja yleisö eli mukana.
Suosikkiartistini ovat viime vuosina painottuneet vahvasti “Idols-tuotantoon”, ja olenkin päätynyt siihen, että artistin persoona merkitsee minulle todella paljon. TV-persoonallaan ja äänellään valloittaneelta tyypiltä, kuten Koop Arposelta, jonka keikan samassa paikassa raportoin aiemmin, olen valmis kuuntelemaan lähes mitä tahansa, musiikkityylistä riippumatta.
Juha Tapio kuuluu poikkeuksiin, jotka vahvistavat säännön, hurmaten nimenomaan musiikillaan. Eihän persoonassa toki mitään vikaa ole - sympaattisen oloinen kaveri, muttei kuitenkaan niin karismaattinen, että saisi ainakaan minun sukkia pyörimään jaloissa vain ilmestymällä lavalle. Juhan äänikin on peruskaunis, muttei itsessään mitenkään säväyttävä. Omilla lauluillaan hän kuitenkin kietoi minut ja melkoisen määrän muuta keikkayleisöä pikkusormensa ympärille - rennon hymyilevästi esiintyen ja teksteihinsä luottaen, ilman tarvetta sirkustempuille.
Keikka käynnistyi “Suurenmoinen elämä”-kappaleella, enkä ollut ainoa, joka lauloi onnellisen liikuttuneena mukana: “kato äiti, ilman käsiä!”. Jo toiseen kappaleeseen Juha yllytti nostamaan käsiä ilmaan, ja yleisö totteli. Rauhallinen tuotanto oli bändille sovitettuna juuri sen verran jämäkämpää kuin levyillä, että sen mukana oli hyvä tanssia lavan edessä. Loppupuolella kuultu “Minä olen, sinä olet” - tai biisilistan mukaan “Mä sä” - oli jo varsin räväkkä rock-veto.
Intensiivisen alun jälkeen oli hetkellinen suvantovaihe, kun useampi samantyylinen kappale aiheutti pientä väljenemistä lavan edustalle, mutta tunnelma tiivistyi taas setin loppupuolen hittikavalkadilla. “Mitä silmät ei nää”-kappaleen kohdalla Juha luopui kitarastaan ja kipusi lavan kaiteelle niin vauhdikkaasti, että epäilin hänen hyökkäävän yleisön sekaan. En tiedä jänistikö hän vai huomasiko mikrofonipiuhan loppuvan kesken, kun jäi kuitenkin kaiteelle istumaan. Yleisölaulatus jäi minusta hieman ujostelevasti puolitiehen, kun Juha ojensi mikkiä yleisön suuntaan vain parin sekunnin ajan, mutta ehkä hyvä niin - mukavampi kuunnella hänen lauluaan vahvistettuna ja yleisön mölinää taustalla kuin päinvastoin.
Juha esitteli soittajat persoonalliseen tyyliin yhden kerrallaan, esim. kosketinsoittaja Joonas Kasurisen “Kelpaat kelle vaan”-kappaleen kauniin kosketinintron yhteydessä, mutta muuten bändi jäi pitkälti taustalle.
Revittelevät rumpu- ja kitarasoolot eivät ehkä tyyliin olisi sopineetkaan. Koko keikka toimi laulujen voimalla, ja karismalla, jonka ne muuten arkisen oloiseen lauluntekijään taikoivat. Varsinaisen setin päätti “Kaksi puuta”, jonka muistan ensimmäisellä kuuntelukerralla tuominneeni tylsäksi jollotukseksi. Vähitellen, tekstin auettua, se on kuitenkin noussut yhdeksi koskettavimmista rakkauslauluista ikinä (vielä varmemmin kyyneliin liikuttaa “Kaunis ihminen”, mutta sitä ei tällä keikalla kuultu).
Vaativien encore-taputusten jälkeen saimme kuulla vielä “Raikas tuuli”-kappaleen, ja reilun tunnin setin - onnellisen ohikiitävän hetken - lopuksi tunnelmoimme “Ohikiitävää”, yhdessä laulaen.
Teksti ja kuvat: Leena Ikonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti