Art Goes Kapakka -festivaalit tarjoavat paljon erikoiskeikkoja, sellainen oli tarjolla myös Kalliossa sijaitsevassa Rytmi -baarissa. Erikoista keikasta tekee se, että Hanna Pakarinen yhtyeineen esitti ensimmäistä kertaa uutta tuotantoa tulevalta Paperimiehen tytär -levyltään.
Rytmi on suhteellisen pieni paikka, siellä ei ole esiintyjille erikseen lavaa ja lavan reunoina toimi kaksi jättimäistä valkoista tolppaa, jotka niin estävät osittain näkyvyyden kuin myös kuuluvuuden riippuen missä paikassa satut olemaan.
Itse olin paikalla jo iltapäivällä, kun sattui olemaan muita juttuja keskustassa. Joten oman paikkani pystyin vapaasti valitsemaan, valitsin ehkä hieman tyhmästi niin, että toinen tolppa peitti toisen vahvistimen kuin myös koskettimia soittaneen Tuukka Tuunasen. Mutta toisaalta suora näköyhteys kitaristi Jaakko Kääriäiseen, basistiin Mikko Määttään, rumpali Sampo Haapaniemi, joka oli ainoa normaalista kokoonpanosta poikkeava soittaja, hän tuurasi Risto Niinikoskea ja tietysti artistiin itseensä.
Lähes seitsemän vuotta on kulunut aikaa siitä, kun Hanna ensimmäisen kerran tv-ruuduissa lauloi Bryan Adamsin Heavenia, sen jälkeen on jännitetty Idols-finalit, odotettu ensilevy, ensikeikka, euroviisut, Iskelmä-Finlandiat sun muut. Paljon oikeata elämää omine kiemuroineen on kiertynyt keikkojen ja fanittamisen ympärille ja muodostavat hyvinkin tunnepitoisen 7 vuotta. Monet fanit olivat vielä alaikäisiä Idolsin ollessa ruudussa, mutta nyt järjestäen fanit ovat ravintolaikäisiä ja kiertäneet jo kymmeniä, osa muutaman sata konserttia ja eri tapahtumaa. Näin myös minä itse, paitsi ikää on yli tuplasti enemmän kuin monella muulla. Ihmiset kasvavat, muuttuvat ja niin myös tuo 22-vuotias Hanna Pakarinen, joka 2003 vuonna osallistui laulukilpailuun.
7 vuotta, muutoksen vuosi, sitä tämä todellakin Hannalle on ollut. Puolentoista vuoden prosessi on saamassa todella täyteen tungetussa Rytmissä ensimmäisen näyttöpaikkansa. Kaikki ihmiset eivät mahdu sisälle, osa seuraa konserttia ikkunoiden takana pimenevässä illassa. Sisällä monet tutut fanit ovat valloittaneet lavan edustan istumapaikkoja, sopivasti seassa paljon Hannan omia ystäviä niin muusikkopiireistä, työkuvioista jne. Konserttia ennen Hannasta välittyy jännitys, mutta ehkä vieläkin enemmän innostus, että vihdoin näitä biisejä pääsee esittämään yleisölle.
Lavalla on kaikki tuttua ja turvallista, mutta kun ensimmäinen kappale alkaa niin viimeistään silloin tietää, että nyt vihdoin on päästettävä irti menneistä vuosista, nyt alkaa aivan uusi luku, uusin kappalein, mutta saman kokoonpanon esittämänä. Se ei ole aivan yksinkertaisin prosessi ja hetken joutuu tätä muutosta ehkä itse kukin pureksimaan, niin paljon liittyy tunteita, muistoja menneisiin vuosiin ja nyt tietyllä tavalla ne jääkin "vain" muistoiksi.
Saapuessaan lavalle Hanna sanoo, että "miul on ollut kummallinen fiilis koko päivän, pelottaa ihan kauheasti, mutta meinaan pakahtua innosta" ja ilmoittaa samantien esittävänsä 2 kuukauden kuluttua julkaistavan Paperimiehen tytär -levynsä kaikki kappaleet. Ensimmäisenä kappaleena kuullaan "Prinsessa Armaada" (joka muuten on laivaravintola Lappeenrannan satamassa). Yleisö ottaa kappaleen hienosti vastaan, Hanna: "Mahtavaa, saatiinhan tää käyntiin, tärisyttää...".
"Sinut kokonaan" on seuraava kappale, joka alkaa nakertamaan viime viikolla joidenkin medioiden otsikointeja siitä kuinka Hanna tekee nykyään iskelmämusiikkia. Ei tässä nyt kyllä iskelmää kuunneltu, Hanna itse kommentoi tekevänsä poppia suomeksi. Mikä tänä päivänä on iskelmää, mikä poppia.. ota näistä selvää, mutta ei ole "Katri Helenaa" tiedossa.
"Yksi ainoa" esitetään kolmantena kappaleena, se toi ensikuulemalta mieleen Irinan, ehkä biisin rytmillinen osuus tai jokin siinä. Biisissä oli jotain ärsyttävää, ehkä juuri se irinamaisuus, se tuntui jotenkin nykivältä, mutta biisi oli yksi niistä, joista ei kauhean hyvin saanut selvää sieltä tolpan takaa. Ja vaatii lisää kuuntelukertoja. Ja Irinassa ei mitään vikaa, mutta jotkut kappaleet ovat hermostuttavia, olen niin vanha ;)
Neljännen kappaleen kohdalla jo rauhoituttiin enemmän ja kuultiin erittäin kaunis kappale. En lähde tuomaan biisien nimiä tai tämän enempää arvioimaan kappaleita. Ainakin itse kaipaan useita kuuntelukertoja ennen kuin pystyn sanomaan biiseistä yhtään mitään.
Hyppään kuitenkin keikan encoreen, joka oli nimeltään "Miehet", jonka esittämistä ennen Hanna alusti kappaleen kuinka hänen elämässään on ollut lapsuuden paras kaveri oli poika, koulussa vietti eniten aikaa poikien kanssa, prosessikoulutuksessakin oli poikia, töissä oli miehiä ja nyt bändikaverit ovat miehiä. "Naisten aivot ei aina ymmärrä miesten juttuja, oletteko samaa mieltä? ja yleisöhän oli, ainakin naiset.
Jaakko avusti Hannalle kitaran valmiiksi ja Hanna antoi selvästi ymmärtää, ettei tässä ihan ammattilaisia olla kitaristina. Jaakko lähti muun bändin perässä pois lavalta ja Hanna jäi sinne yksin esittämään kappaletta. Jännitys oli ilmeinen, Hanna hauskuuttikin yleisöä kitara kädessä sanoen: "Nyt pitäis muistaa vaan soinnut".
Kappaleen sanat olivat aivan hillittömät, porukka nauroi äänekkäästi läpi biisin ja kappale sai arvoisensa aploodit niin kesken biisin kuin lopuksi. Näin myös on nähty Hanna säestämässä itseään kitaran kanssa ensimmäistä kertaa, ehkä myöhemmin useammassakin kappaleessa. Hieno ja yllättävä oli lopetuskappale, se varmasti jätti paikalla olleille mahtavan fiiliksen kuten koko keikka.
Lavalla on kaikki tuttua ja turvallista, mutta kun ensimmäinen kappale alkaa niin viimeistään silloin tietää, että nyt vihdoin on päästettävä irti menneistä vuosista, nyt alkaa aivan uusi luku, uusin kappalein, mutta saman kokoonpanon esittämänä. Se ei ole aivan yksinkertaisin prosessi ja hetken joutuu tätä muutosta ehkä itse kukin pureksimaan, niin paljon liittyy tunteita, muistoja menneisiin vuosiin ja nyt tietyllä tavalla ne jääkin "vain" muistoiksi.
Saapuessaan lavalle Hanna sanoo, että "miul on ollut kummallinen fiilis koko päivän, pelottaa ihan kauheasti, mutta meinaan pakahtua innosta" ja ilmoittaa samantien esittävänsä 2 kuukauden kuluttua julkaistavan Paperimiehen tytär -levynsä kaikki kappaleet. Ensimmäisenä kappaleena kuullaan "Prinsessa Armaada" (joka muuten on laivaravintola Lappeenrannan satamassa). Yleisö ottaa kappaleen hienosti vastaan, Hanna: "Mahtavaa, saatiinhan tää käyntiin, tärisyttää...".
"Sinut kokonaan" on seuraava kappale, joka alkaa nakertamaan viime viikolla joidenkin medioiden otsikointeja siitä kuinka Hanna tekee nykyään iskelmämusiikkia. Ei tässä nyt kyllä iskelmää kuunneltu, Hanna itse kommentoi tekevänsä poppia suomeksi. Mikä tänä päivänä on iskelmää, mikä poppia.. ota näistä selvää, mutta ei ole "Katri Helenaa" tiedossa.
"Yksi ainoa" esitetään kolmantena kappaleena, se toi ensikuulemalta mieleen Irinan, ehkä biisin rytmillinen osuus tai jokin siinä. Biisissä oli jotain ärsyttävää, ehkä juuri se irinamaisuus, se tuntui jotenkin nykivältä, mutta biisi oli yksi niistä, joista ei kauhean hyvin saanut selvää sieltä tolpan takaa. Ja vaatii lisää kuuntelukertoja. Ja Irinassa ei mitään vikaa, mutta jotkut kappaleet ovat hermostuttavia, olen niin vanha ;)
Neljännen kappaleen kohdalla jo rauhoituttiin enemmän ja kuultiin erittäin kaunis kappale. En lähde tuomaan biisien nimiä tai tämän enempää arvioimaan kappaleita. Ainakin itse kaipaan useita kuuntelukertoja ennen kuin pystyn sanomaan biiseistä yhtään mitään.
Hyppään kuitenkin keikan encoreen, joka oli nimeltään "Miehet", jonka esittämistä ennen Hanna alusti kappaleen kuinka hänen elämässään on ollut lapsuuden paras kaveri oli poika, koulussa vietti eniten aikaa poikien kanssa, prosessikoulutuksessakin oli poikia, töissä oli miehiä ja nyt bändikaverit ovat miehiä. "Naisten aivot ei aina ymmärrä miesten juttuja, oletteko samaa mieltä? ja yleisöhän oli, ainakin naiset.
Jaakko avusti Hannalle kitaran valmiiksi ja Hanna antoi selvästi ymmärtää, ettei tässä ihan ammattilaisia olla kitaristina. Jaakko lähti muun bändin perässä pois lavalta ja Hanna jäi sinne yksin esittämään kappaletta. Jännitys oli ilmeinen, Hanna hauskuuttikin yleisöä kitara kädessä sanoen: "Nyt pitäis muistaa vaan soinnut".
Kappaleen sanat olivat aivan hillittömät, porukka nauroi äänekkäästi läpi biisin ja kappale sai arvoisensa aploodit niin kesken biisin kuin lopuksi. Näin myös on nähty Hanna säestämässä itseään kitaran kanssa ensimmäistä kertaa, ehkä myöhemmin useammassakin kappaleessa. Hieno ja yllättävä oli lopetuskappale, se varmasti jätti paikalla olleille mahtavan fiiliksen kuten koko keikka.
”Mie oikeasti tein sen” lopetti Hannan äärimmäisen onnellisena kitara kainalossa.
Ja kyllä, Hanna oikeasti teki sen, levyllisen suomenkielisiä kappaleita, sitä ei häneltä kukaan vie pois. On vaikea nähdä mitään muuta mahdollisuutta kuin erinomaisen valoisaa tulevaisuutta Hannalle uuden musiikkinsa kanssa. Keikalta erottui heti useampi kappale, osa jäi vielä tuon puuromaisuuden (josta pieni kiitos sille tolpalle) jalkoihin ja vaativat uusinta kuuntelua, johon seuraava mahdollisuus nähtävästi tulee vasta lokakuussa.
Paperimiehen tytär -levy julkaistaan lokakuun 20. päivä. Paperimiehen tytär -singlen digimyynti alkaa ensi maanantaina 30.8.
Ja kyllä, Hanna oikeasti teki sen, levyllisen suomenkielisiä kappaleita, sitä ei häneltä kukaan vie pois. On vaikea nähdä mitään muuta mahdollisuutta kuin erinomaisen valoisaa tulevaisuutta Hannalle uuden musiikkinsa kanssa. Keikalta erottui heti useampi kappale, osa jäi vielä tuon puuromaisuuden (josta pieni kiitos sille tolpalle) jalkoihin ja vaativat uusinta kuuntelua, johon seuraava mahdollisuus nähtävästi tulee vasta lokakuussa.
Paperimiehen tytär -levy julkaistaan lokakuun 20. päivä. Paperimiehen tytär -singlen digimyynti alkaa ensi maanantaina 30.8.
Chaos Tube haastatteli Hannaa, 3-osainen videohaastattelu julkaistaan myöhemmin tällä viikolla.
Teksti: Tiia Santavirta
Kuva: Anu Kolehmainen
Miehet, oli viimesen biisit nimi. Ja keikka uskomaton. Kylmät väreet menee vieläkin! Apuaaaa!
VastaaPoistamahtavaa hanna <3 hieno kitara :D
VastaaPoista-Heidi-