Kuvagalleria! Emma Gaala 2015 @ Barona Areena, Espoo 27.2.2015

Stam1na @ Tammerfest, Tampere 17.7.2014

Keikkakuvat! Stam1na, Von, Kreator @ Tuska Open Air, Helsinki 29.6.2013

Keikkakuvat! Stam1na @ Sauna Open Air, Tampere 9.6.2013

Keikkakuvat! Stam1na @ Ilosaarirock, Joensuu 13.7.2012

Live! Sulo-klubi @ Ilosaarirock, Joensuu 13.7.2012

 

Ilosaarirockin ensimmäinen päivä aukesi Sulo- ja Töminä-klubien voimin. Kansaa oli kokoontunut Laulurinteen porttien ulkopuolelle kelpo paljon jo ennen alueen aukeamista. Jengi koostui pääasiassa alle parikymppisistä keskikajan- ja siiderinlitkijöistä, eikä etkoja tuntunut haittaavaan yhtään se, että taivas roikkui painostavana ja sateen uhka oli ilmeinen.

Keski-iältään vanhempi lössi suuntasi Sulo-klubille, jonka korkkasi Haloo Helsinki! ah niin ihanan ja valovoimaisen laulajansa Ellin vetämänä. Neidin karisma yhdistettynä bändinkuulijaystävälliseen musaan saivat aikaan sellaisen atmosfäärin, että festari sai arvoisensa alun. Hymyilytti.

Live! Ruisrock (la & su) @ Turku 7.-8.7.2012

Huolimatta siitä, että tämän vuoden Ruisrock starttasi perjantaina yllättävän miellyttävissä tunnelmissa, edusti lauantai jo juurikin sitä tyypillistä joka-festarin ”toista päivää.” Väsyttää, janottaa, festarihiekan likaamia jalkojani särkee eikä tekisi mieli oikeastaan olla vielä edes hereillä. Valitettavasti koko kansan suosikki (okei, ainakin allekirjoittaneen suosikki…!) oli jostakin käsittämättömästä syystä kuitenkin buukattu korkkaamaan päälava jo kello kaksi.

Aloitan siis päiväni juoksemalla Ruissalon halki kohti päälavaa, jonka tuntumaan ehdinkin juuri ensimmäisten sointujen kajahtaessa ilmaan. Positiiviseksi yllätykseksi myös muu festarikansa oli onnistunut keräämään itsensä paikan päälle ja päälavan alue tutuu pursuavan yli äyräiden. Pariisin Kevät, jonka olen erittäin onnistuneesti suoriutunut näkemään pitkin kesää tasaisesti noin viikon välein, on muutaman keikkavuotensa aikana kasvattanut keikkojen lukumäärän lisäksi myös livekuntoaan. Myös Ruisrockissa bändi oli perusloistava, vaikkei esimerkiksi Provinssirockin vetoa ihan ylittänytkään. Täytyy kuitenkin huomioida myös päälavan koko, joka jo itsessään syö aina vähän pois sitä ainakin itselleni niin kovin rakasta intiimiä tunnelmaa.

Seuraavana päälan aktina lauteille nousee jokaisen suomalaisen festarin kiintiöpiristysruiske Stam1na, tällä kertaa (valitettavasti) vaatteet päällä. Bändin tämän kesän tematiikka pyörii maalaismaisemissa, minkä vuoksi bändi on kokonaisuudessaan pukeutunut (valitettavasti) milloin mihinkin kokofarkkuhaalareihin tai muihin pellonkyntämisasusteisiin. Solisti Antti ”Hyrde” Hyyrynen on myös ”koristellut” kasvojansa viehkeästi mustalla värillä ja maalannut esimerkiksi nenänpäänsä mustaksi. Sille on varmaankin jokin hyvä syy. Takuuvarman viihdyttämisen lisäksi Stam1na tarjoaa myös jykevää, korvat nurinkurin kääntävää runttomista, joka herättää ojasta väsyneimmänkin festaritallustelijan.

Auringon porottaessa parastaan, riennän päälavan edustalta pienen Louna-lavan tuntumaan, missä myös helsinkiläinen Stockers! pistää parastaan. Fiilis yleisön keskuudessa on rento, ja lavalla nähdään paljon nuorta lahjakkuutta. Debyyttilevyään työstävän Stockersin! lavapreesens on keskittynyt sekä soitto tiukkaa, ja vaikka yleensä pidänkin lavalla eniten siitä, että soittajat ovat interaktiivisia keskenään, Stockersilla vakavakin soitto toimii sillä se on niin harkittua - hyvällä tavalla. Myös jo biisit itsessään ovat niin kovia hyvän fiiliksen biisejä, että ne saavat yleisön tanssimaan tai lyömään edes jalallaan tahtia nostattaen samalla tunnelmaa.

Koska päivä on tähän mennessä tarjonnut lähinnä raakaa miesvoimaa, olen enemmäin kuin innoissani siitä, että Nina Perssonin liidaama The Cardigans nousee Rantalavalle illan suussa. Katsellessani rannalle kerääntynyttä yleisömerta on sikäli ilmiselvää, että Perssonin pehmeällä äänellä tulkitut hititkuten ”Lovefool”, ”You’re The Storm” sekä ”Erase/Rewind” ovat aikoinaan vieneet myös monen muun suomalaisen sydämen.

Minulle The Cardigans on valitettavasti kuitenkin ainakin alkuunsa melko suuri pettymys. Poissaolevan tuntuisen Perssonin jo itsessään pliisun esiintymisen lisäksi hän vaikuttaa siltä, että lavalla on todella epämukava olla. ”Favorite Game” -kappaleen myötä Perssonin lavapreesens hiljalleen ryhdistäytyy hieman ja niin tai näin, hittibiisit saavat yleisön joka tapauksessa aivan sekaisin. Loppujen lopuksi Perssonin ääni on niin mieletön, että sillä saa aika paljon anteeksi.

Minua bändi ei kuitenkaan jaksa viihdyttää sen vertaa, että jaksaisin esiintymistä sen pidempään oikeasti katsoa, joten istahdan kauemmas kuuntelemaan Perssonin huumaavaa ääntä ja päässäni matkustan onnelliseen paikkaan, jossa The Cardigans on oikeasti mielenkiintoinen lavaesiintyjä. Rantalavan tuntumaan palaan vasta PMMP:n tuodessa sinne eloa. Ja tätä tarkoitan niin kirjaimellisesti kuin vain voi, sillä kenellekään ei varmaan ole epäselvää kuinka energinen pakkaus tämä duo on. Siitä ei ole epäilystäkään, ettei PMMP peittoaisi The Cardigansia mennen tullen, mutta bändi on myös muihin vertaamatta yhtä kovassa vedossa kuin aina. PMMP takaa aina lavalle kuin lavalle akrobatiaa, tervemielistä hulluutta - tai hullua tervemielisyyttä, satavarman kesäfiiliksen sekä ripauksen herkkyyttä.

Suomalaisten esiintyjien riemuvoitto jatkuu päälavalla, missä kentiesfestarikesän kovin uurtaja Chisu luo iltaan tunnelmaa. Vaikka taivas synkistyy synkistymistään, lavan eteen on kerääntynyt roimasti porukkaa eikä sadeuhka tunnu esiintyjääkään haittaavan. Chisu on varma, upea esiintyjä, joka tuo lavalle kappaleisiinsa aina jotakin erilaista, niin että kuuntelija ei satavarmasti voisi koskaan saada samaa settiä kotisohvalta levysoittimesta. Kylmästä säästä huolimatta Chisun setin jälkeen tunnelma on lämmin.

Jätän setin loppupäästä muutaman biisin väliin, sillä suuntaan ajoissa takaisin rantalavan tuntumaan vielä toistaiseksi autuaan tietämättömänä siitä, että edessä on vielä ehdottomasti Ruisrockin kovin keikka. Siinä missä Michael Monroe vielä Provinssirockissa juhli 50v -synttäreitään, on juhlintaa selkeästi pidennetty muutamalla viikolla Ruisrockiin, jonka ohjelmistosta löytyy Michael Monroen ”virallinen” juhlakonsertti.

On vaikea uskoa miehen olevan 50-vuotias siinä vaiheessa kun hän kiipeilee lavan rakenteissa 20 metriä maanpinnan yläpuolella, siirtyy lavan laidalta toiselle nopeammin kuin duracell-pupu ja vetää spagaatteja leikiten. Tällainen on kuitenkin Michael Monroe. Bändi vetää ensin perinteisen (ja perinteisellä tarkoitan Michael Monroen perinteistä enkä koko muun maailman perinteistä asteikkoa sillä ne ovat kaksi täysin eri asiaa) 45 minuutin festarikeikan, jonka jälkeen 30 000 -päiselle festarikansalle oli vielä luvassa yllätyksiä, joista osasta itse juhlasankarillakaan ei ollut tietoa. Ensin tervetulleeksi toivotettiin Monroen äiti Maija, jonka jälkeen festarikansa toivotti hyvät syntymäpäivät laulamalla onnittelulaulun. Lauluun yhtyivät pian Monroen yllätykseksi videon välityksellä lukuisat artistit kuten PMMP, Stam1na, Mustach, Robin, The Hives, Backyard Babies, Slayer, Little Steven, Alice Cooper ja Slash. Videoterveisten jälkeen bändi jatkoi vielä soittamista ja lavalla nähtiin lukuisia yllätysvieraita kuten Monroen Voice Of Finland -suojatti Mikko Herranen, entinen Hanoi Rocks -kitaristi Nasty Suicide, sekä räppikollektiivin muodostaneet Redrama, Paleface sekä Tommy Lindgren.

Illan herkin ja ehkäpä spesiaalein hetki koettin kuitenkin Monroen vaihtaessa laulukielen suomeksi. Apocalyptican säestämänä Monroe lauloi vaimollensa Johannalle Jenni Vartiaisen kappaleen ”Missä Muruseni On”, ja liittyihän duettoon toiseksi osapuoleksi tietenkin kappaleen alkuperäinen esittäjäkin! Ehdottomasti ainutlaatuinen hetki. ”Valitettavasti” Michael Monroe vetää niin kovan setin, että edes illan päättävä Nightwish ei enää säväytä millään tapaa. Kotimatkakin sujuu yksinkertaisesti Monroen keikkaa fiilistellessä ja hehkuttaessa. On se vaan kova.

Sunnuntai sujuu samoissa merkeissä kuin jokainen kiintiö-festarisunnuntai; väsyttää vielä enemmän, janottaa vielä enemmän, festarihiekan likaamia jalkojani särkee vielä enemmän, ja lisäksi taivas on auki ja joku kaataa saavista vettä non-stoppina. Olen valitettavasti sellainen festarivierailija, että huono fiilis vie huomioni kaikesta muusta. Siispä katsastan milelestäni mielenkiintoisista esiintyjistä vain muutaman kappaleen ja värjöttelen muun ajan sateen suojassa. Samalla kadehdin muuta festarikansaa, joista osa uhmaa säätä rohkeasti ja hyvällä mielellä.

Sunnuntain ehdottomasti odotetuin esiintyjä, maailman suurimpana pilvenpolttajana esitelty Snoop Dogg aloitti settinsä hieman myöhässä, mutta nostatti silti festarikansan tunnelman pilviin (no pun intended). Mudassa uivaa yleisöä hellittiin suurimmilla hittibiiseillä, joista ”Sweat” -biisin aikana aluksi verryttelyasuihin sonnustautuneet taustatanssijat vaihtoivat rohkeampiin vaatteisiin ja kiehnäsivät lavalla toisiinsa kyseenalaisen seksikkäästi.

Vuoden 2012 Ruisrockin Snoop Dogg päätti Young, Wild & Free -kappaleeseen. Mikä osuva valinta, nuo kolme määritelmää kun tuntuvat tiivistävän Ruirockin, sekä Suomen festarikesän muutenkin niin kovin mainiosti.

Teksti ja kuvat: Joanna Tzortzis

Rautaa rajalta Etelä-Karjalan populaarimusiikin historiaa –näyttely

Chaos Tube oli mukana Rautaa rajalta -näyttelyn avajaisissa perjantaina 17.9. Alla olevassa videossa kuvasatoa näyttelystä. Myöhemmin tulossa myös video, jossa Hanna Pakarinen esittelee mm. euroviisuasunsa.



Rautaa Rajalta -näyttely
Etelä-Karjalan museo
Sijaintiosoite: Kristiinankatu 15, 53900 Lappeenranta
Auki: Ti-su 11-17
Liput: 4,50/3,50/0 €

Videon kuvat Tiia Santavirta, musiikki Hanna Pakarinen

Ruisrock 2010 raportti

Festarit ovat ihmiselle usein tapahtuma, jossa on etukäteen suunnitellut katsovansa mahdollisimman monta bändiä päivän aikana. Todellisuus iskee vasten kasvoja helteen, nälän, janon ja jalkojen kipeyden muodossa. Festareilla liikutaan lopulta ihan täysin fiiliksen mukaan. Sen fiiliksen tuomat ajatukset ja kuvat aion nyt jakaa tässä päivityksessä.

Perjantain aloitti Herra Ylppö ja Ihmiset. Aloittajan rooli festareilla ei ole imarteleva. Ihan mukavasti paikalle oli kuitenkin jo siinä vaiheessa saapunut yleisöä, ja Herra Ylppö veti onnistuneen keikan. Keikka oli kuitenkin sen verran samanlainen kuin Provinssissa, että itselleni se ei tuonut mitään uutta. Herra Ylppö ja ihmiset ovat joka tapauksessa erittäin hyvä festaribändi.

Tarot oli myös erittäin hyvä. Marco Hietalan ääni on upea. Oman lisänsä keikkaan toi se, että muutamassa biisistä mukana oli Hietalan Kuorosodassakin ollut kuoro. Se toi kappaleisiin toisenlaista tunnelmaa. Keikka sai kiinnostumaan Tarotin musiikista.

Negative oli minulle se perjantain ykkösbändi. Se toimi livenä hyvin, ja uuden tuotannon lisäksi kuultiin kaikki tärkeät hittibiisit. Fanit olivat tyytyväisiä, ja keikan lopussa bändi heitti yleisöön ruusuja, joka sopi täydellisesti heidän emotional rock’n’roll -imagoonsa. Jonne Aaron on ihana!

Negativen jälkeen katselin ohimennen Rise Againstia ja NOFX:ää. Molemmat olivat energisia punk-bändejä, jotka saivat yleisön liikkeelle. Rise Againstin keikalla oli moshpit, joka sai rantalavan edustan hiekan lentämään.

Perjantain päätti Ozzy Osbourne, joka oli allekirjoittaneella erittäin positiivinen yllätys. Samaa mieltä eivät kuitenkaan olleet kaikki festarikävijät, vaan osan mielestä Ozzy oli antanut vanhuuden viedä ja nähnyt parhaat päivänsä. Biisien sanat saattoivat unohtua, mutta yleisesti meininki oli hyvä. Pimeyden Prinssi sopi pimeään kesäiltaan.

Lauantaina pääsin festarialueelle oikeastaan vasta The Baseballssin aikaan. The Baseballs on Suomessa todella suosittu, ja sen huomasi kyllä siitä yleisömäärästä, joka oli rantalavalle bändiä kerääntynyt katsomaan. Meininki lavalla oli energistä, mutta itse odotan näkeväni, mihin suuntaan bändi kehittyy, kun he alkavat esittää omia biisejään. Tällä hetkellä se on vielä liian muovinen minun makuuni. Siitä puuttuu se jokin. Ilmeisesti mielipiteeni on kuitenkin vähemmistössä, kun katsoi tanssivaa yleisömerta.

Toinen yleisön suosikki oli PMMP, jonka suosio pysyy vankkumattomana vuodesta toiseen. PMMP:n naisten lavaesiintyminen on erikoista, omanlaistansa ja välillä jopa nolostuttavankin seksikästä. Se iski yleisöön, mutta itse lähdin ennen keikan loppumista kohti niittylavaa ja Don Huonoja.

Don Huonojen keikkaa odotin koko Ruisrockissa eniten. Se on ollut minulle aina yksi tärkeimmistä bändeistä. Hivuttauduinkin eturivin tuntumaan, ja huomasin, että seitsemän vuoden tauon jälkeen mikään ei ole muuttunut. Osasin yhä laulaa jokaisen biisin ulkoa, ja Kalle Ahola oli yhä aivan upea. Koko bändi heittäytyi keikkaan paluukeikan vaatimalla tavalla, ja siinä riitti energiaa, show:ta ja karismaa yhdelle illalle.

Keikan aloitti Sydänpuu, joka on tunnelmaltaan yksi vahvoimmista ja vaikuttavimmista koskaan tehdyistä biiseistä. Keikka oli poikkileikkaus Don Huonojen koko tuotannosta. Tärkeimmät hittibiisit kuultiin, ja ennen encorea lauloimme Hyvää yötä ja huomenta yhdestä suusta. Encoren aikana Paula Vesala tuli lavalle laulamaan Kissaihmiset duettona Kalle Aholan kanssa.

Keikka oli niin onnistunut, että harkitsin tosissani pitäisikö lähteä sen jälkeen kotiin. Tuntui kuin mikään ei voisi sellaisen hurmosen jälkeen enää edes etäisesti koskettaa. Osa ihmisistä näyttikin lähtevän kotiin jo ennen illan pääesiintyjää The Soundsia.

Itse en lähtenyt kotiin, vaan menin festarialueen toiselle puolelle katsomaan Stam1naa, jonka maskuliininen ja testosteripitoinen esitys oli itselleni mieleen. Stam1na on aina livenä hyvä. Bändin jätkät vetävät energisen show:n, joka ei jätä ketään kylmäksi. On pakko heiluttaa tukkaa, vaikka tietää, että seuraavana päivänä on niska kipeä. Biisien melodiavaihtelut vievät mukanaan ja lavalla oleva iloinen asenne on hienoa katseltavaa. Miehet tulivat encoressa lavalle ilman paitoja ja saivat näin ollen eturivin naiset kaivamaan vauhdikkaasti kamerat laukuistaan. Olihan se hienoa katseltavaa se –maskuliinisuus.

Sunnuntaina aloitin festarit Lauri Tähkän ja Elonkerjuun keikalla. Keikka oli niin hyvä, että muistin jälleen kerran, miksi olen kyseistä bändiä yli kymmenen vuotta fanittanut. Siinä oli sitä jotain, joka iski silloin aikoinaan Teuvan Kaarihovissakin. Siinä oli puhdasta pohjalaista uhoa ja vetovoimaa! Yleisö oli tyytyväinen ja tanssivainen. Kesä oli aurinkoinen ja hiki virtasi.

Flogging Mollyn näin osittain. En pitänyt siitä juurikaan, koska en pidä punkista enkä irlantilaisesta kansanmusiikista. Toki bändi olisi ollut parempi, jos se olisi ollut oikeasti irlantilainen, mutta kun se ei ollut. Vauhtia sillä kuitenkin riitti. Joku totesi kaljateltassa: ”ihan hyvää, mutta silti ihan kuraa” Se oli hyvä tiivistys.

The Ark oli minulle se ruotsalainen bändi, jonka halusin nähdä. Se ei petä koskaan. The Ark on livenä yksi parhaista bändeistä, ja Ola Salon karisma kantaa. En usko, että kukaan muu voisi näyttää uskottavalta niin kauheissa esiintymisasuissa. The Ark on juuri sellaista iloista glam-rockia, jota onnistunut festivaali kaipaa. Se jätti hymyn kasvoille.

Oma festarinikokemukseni päättyi The Arkiin. Toiset sanoivat, että Slash oli niin hyvä, ettei pystynyt käsiä tapputtamiselta laskemaan alas.

Kokonaiskuvana Ruisrockista on sanottava, että tunnelma ja ilma olivat niin kuumia, että hien ja kaljahanojen virratessa koko festarialue pölisi.

Teksti ja kuvat: Terhi Mahlamäki