Tiistai-iltana palasin ajassa takaisin
15-vuotiaaksi, vihaiseksi teiniksi, jolle kaikki oli niin kovin
vaikeaa, mutta musiikki teki kaikesta sitäkin helpompaa. Silloin
yksi suurimmista henkirei’istäni oli Yhdysvaltalainen The Used,
joka on aina niistä päivistä asti pysynyt suursuosikkinani,
sellaisena joka saa yhä sydämeni väpättämään ei pelkästään
nostalgiasta, mutta myös silkasta rakkaudesta.
Voittekin siis
varmasti kuvitella onneni kun bändi saapui tällä viikolla
esiintymään Helsingin Circukseen. On vaikeaa pysyä ammattimaisena
kun saa kuulla, että pääsee haastattelemaan ja kuvaamaan
lempibändiään. Tapaan bändin basistin Jeph Howardin backstagella
ennen keikkaa ja vietän hänen kanssaan venytetyn
kaksikymmentäminuuttisen. Kyseessä on järkyttävän mukava heppu
ja turistavaa olisi löytynyt enemmänkin.
Keskusteltuamme kaikesta aina basistin
nuoruudesta bändin alkuaikoihin, on oloni niin nostalginen etten
malta pysyä housuissani ennen keikkaa. Kun bändi viimein nousee
lavalle, yleisö puhkeaa järjettömäksi huutomereksi ja minusta
tuntuu aivan samalta, vaikka olenkin hiljaa. En voi uskoa, että
bändi jonka olen odottanut näkeväni lähes kymmenen vuotta on
viimein täällä. En ole ainoa, joka on odottanut, huoneen
odottavaa, toiveikasta, positiivsta energiaa olisi voinut pullottaa
ja säästää pahan päivän varalle.
Keikan aikana kuullaan erityisesti
lukuisia klassikoita bändin kahdelta ensimmäiseltä levyltä.
Erityisesti bändin esikoislevyn loppupäästä löytyvä pääosin
akustinen kappale On My Own herkistää yleisön yhteislauluun
sekä monen yksilön varmasti myös kyyneliin. (Hei, täällä mä
oon.) Setistä löytyy kuitenkin myös uudempien levyjen kovimmat
hitit ja sinkut, jotka eivät nekään toki jätä yleisöä
kylmäksi.
Ja onko ihmekään? Kyseessä on bändin
ensimmäinen vierailu Suomessa vaikka bändi on ollut kasassa yli
kymmenen vuotta. Vuonna 2010 bändin oli aikomus esiintyä Helsingin
Kaapelitehtaalla, mutta konsertti peruuntui bändin ja bändin
managerin välisten erimielisyyksien vuoksi. Yhtyeelle kun oli
järjestetty kiertue, joka ei olisi ollut millään ilveellä
mahdollinen, bändi ei esimerkiksi olisi voinut mitenkään ehtiä
osista kiertueen keikoilta seuraaville. Bändi erotti managerinsa ja
perui kiertueensa, valitettavasti myös Suomen osalta. Kyllä silloin
suoraan sanottuna vitutti.
Olikin ihan mieletöntä huomata kuinka
omistautunut odotetulle esiintyjälle yleisö on ja suorittaa
välittömästi kaiken mitä bändi käskeekin tekemään.
Kappaleiden soidessa huutomyräkän aikaan saava yleisö meinaa
suorastaan ratketa liitoksistaan, mutta välispiikkien aikana
jokainen hiljentyy täysin kuulemaan mitä bändillä on sanottavana.
Kun solisti Bert McCracken käskee avata moshpitin, yleisö tekee
niin, kun McCracken käskee avata sitä lisää, yleisö tekee niin,
kun McCracken käskee eturivin faneja lopettamaan itkemisen ja käskee
koko salin sen sijaan hymyillä suurinta hymyään, jonka
kasvoillensa saa, sali tekee niin.
Henkilökohtaisesti minua vähän
harmittaa, ettei McCrackenilta kuultu kipeän kurkun vuoksi keikan
aikana juurikaan huutoa joka The Usedin musiikille on niin kovin
ominaista. Pitkän, jo loppuaan vetelevän kiertueen vuoksi tämä on
kuitenkin varsin ymmärrettävää, ja huuto-osuudet onneksi saatiin
kuitenkin edes osittain kehiin muiden bändin jäsenten suunnalta.
Keikan aikana bändi toteaa toivovansa
vain, että jokainen poistuu salista suuri hymy kasvoillaan. Hyvin
suoriuduttu, hymyilen koko bussimatkan kotiin. Yleensä turvaudun
keikkaraporteissani suuriin sanoihin, tarkkoihin yksityiskohtiin sekä
asiallisiin kuvauksiin, mutta joskus senkaltaiset asiat pitää vain
valitettavasti heittää ulos ikkunasta. Koska olihan tämä nyt
aivan vitun siistiä.
Teksti ja kuvat: Joanna Tzortzis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti