Areenalle oli kokoontunut 10 000 Nightwishin ystävää ja ilmassa oli kliseisesti sanottuna suuren urheilujuhlan tuntua. Kello ei kerinnyt mennä montaa minuuttia ilmoitetun alkuajan yli, kun hallin valot himmenivät ja Taikatalvi kajahti ilmoille. Hietalan keinutuolissa istuva siluetti piirtyi tutulle esiriipun virkaa toimittaneelle repaleiselle kankaalle.
Tunnelma oli alusta alkaen ilmiömäinen ja siihen oli parikin syytä: olihan kyseessä Nightwishin Imaginaerum -leffan ensi-ilta ja toisaalta jännäpissatusta aiheutti myös bändin uuden laulajan Floor Jansenin ensiesiintyminen suomalaiselle yleisölle. Areena oli tietysti loppuunmyyty ja jengiä oli kärrätty erään matkanjärjestäjän toimesta paikalle jopa ympäri Suomea. Oli siis sanomattakin selvää, että kun Storytime alkoi soida, ja esiriippu vihdoin tippui, jengi räjähti hurjaan alkuvoimaiseen huutoon. Eikä siitä sitten tullut loppua koko keikan aikana.
Keikka oli odotetustikin visuaalisesti hyvin näyttävä: olihan sen tehtävänä myös olla eräänlaisena esileikkinä illan pääohjelmanumeroa, leffaa, varten. Pääosin siniseen taipuva värimaailma toi tunnelmia unimaailmasta ja niitä virittivät myös taustakankaalle heijastetut näkymät Imaginaerum-leffasta. Ja hei, silmänruoasta puheen ollen, onhan Jensen upea paketti: pitkä hoikka varsi, pitkät hiukset ja piukka nahkamekko. Kuka nyt sellaista ei katsoisi?
Fiilis oli kuin maailmanlopun tivolissa. Marco Hietala oli seremoniamestarina, Jansen mystinen moshaava käärmenainen ja muut bändin jäsenet pitivät yllä jännityksen ilmapiiriä. Kyseessä oli Hietalan tavoin ”omituinen poikkitaiteellinen ilta”, jossa oli nähtävillä muun muassa Lentävä hollantilaisnainen, joka hoiti Nightwish-aavelaivan keulaa. No, minulle tosiaan tuli liikehdinnästä enemmänkin mieleen siis käärmeet. Keikkaa edettiin Dark Chest of Wondersin, Amaranthin, Scaretalen ja Ever Dreamin tahdissa.
Jansen oli harjoitellut etukäteen suomen kieltä, mutta kun näki koko paikalle saapunnen yleisömäärän, niin kaikki unohtui. Eli englannilla mentiin. No joo. Kyllähän sieltä nyt sana ”Kiitos” tuli. ”Next song is death metal and we're gonna take it sitting down.” Kyseessä oli siis tietysti sinisempääkin sininen Slow, Love, Slow, jota seurasi I Want My Tears Back.
Jansen oli harjoitellut etukäteen suomen kieltä, mutta kun näki koko paikalle saapunnen yleisömäärän, niin kaikki unohtui. Eli englannilla mentiin. No joo. Kyllähän sieltä nyt sana ”Kiitos” tuli. ”Next song is death metal and we're gonna take it sitting down.” Kyseessä oli siis tietysti sinisempääkin sininen Slow, Love, Slow, jota seurasi I Want My Tears Back.
Keikan instrumentaaliosiossa kuultiin myös hullun viulistin roolissa Pekka Kuusistoa, joka oli saapunut lavalle jo edellisen biisin aikana. Vuorossa oli tietysti I Want My Tears Back. Seuraavana ohjelmanumerona oli neljän tulitaiteilijan mykistävä show, kun taustalla soi Arabesque. Loppukeikka rypistettiin biiseillä Planet Hell, Ghost River, Song of Myself ja Ghost Love Score.
Kaikki pyrot, savut, led-taulut, käärmenaiset, tulimiehet, tulisuihkut, simpukkaihmiset ja muut. Kyllä siinä ihmettelemistä riitti. Spektaakkeli olisi kai se oikea sana. Jansen veti tosi hyvin ja kauniisti. Välillä harmittelin kuitenkin sitä, että biisien sanat jäivät aika puuroksi. Oliko syy neidin (rouvan?) lausumisessa vai äänentoistossa, sitä en tiedä. Sitten oisin toivonut lauluun hintsun verran lisää poweria. Mutta joo. On varmaan ihan nainen paikallaan.
Kaikki pyrot, savut, led-taulut, käärmenaiset, tulimiehet, tulisuihkut, simpukkaihmiset ja muut. Kyllä siinä ihmettelemistä riitti. Spektaakkeli olisi kai se oikea sana. Jansen veti tosi hyvin ja kauniisti. Välillä harmittelin kuitenkin sitä, että biisien sanat jäivät aika puuroksi. Oliko syy neidin (rouvan?) lausumisessa vai äänentoistossa, sitä en tiedä. Sitten oisin toivonut lauluun hintsun verran lisää poweria. Mutta joo. On varmaan ihan nainen paikallaan.
Puolitoistatuntisen setin viimeinen veisu oli osuvasti Last Ride of the Day. Sen kunniaksi Hietala oli virittänyt päähänsä antiikkisen nahkakypärän ja siihen matchaavat lasit. Kuumottavana loppuhuipennuksena areenan sisällä nähtiin ihan varteenotettava ilotulitus. Musiikin loputtua yleisö osoitti suosiotaan seisoen ja taputtaen pitkään.
Keikan ja leffan välissä jengi häädettiin permannolta. Kun pääsimme vihdoin takaisin, oli kenttä täynnä penkkejä kuin oikeassa leffateatterissa konsanaan. Tunnelmaa latisti hieman venynyt aikataulu. Mutta sitten päästiin itse asiaan: Hietala spiikkasi elokuvan ja puhetta oli harjoiteltu koko päivä.
Seuraavassa sen sanoma tiivistettynä. Hietalan mukaan elokuva on tekijöidensä näköinen. NW on kollektiivien tahtotila, joka leikki synkillä fantasioillaan. Ensimmäistä kertaa Nightwishin sielunmaisemaa maalattiin isolle kankaalle. Suurimpia siveltimiä olivat heiluttaneet Holopainen ja Stobe Harju. Isoimmat kiitokset Hietala antoi yleisölle, koska yleisö on uskonut ”maalaispoikien yltiöpäisiin unelmiin kerta toisensa jälkeen”. Harju puolestaan oli omien sanojensa mukaan ensimmäistä kertaa näin isoin yleisön edessä. Leffan teko oli lähtenyt neljä vuotta sitten Holopaisen ideasta ja kolmentoista musavideon suunnittelusta. Siitä se oli sitten paisunut kuin pullataikina elokuvan mittoihin. Harju oli tullut ensi-ilta iltana myös isäksi, joten päivä oli hänelle aikas historiallinen.
Leffan juoni punoutuu elämänsä ehtoopuolella olevan muusikkomiehen unimaailman päänsisäisiin matkoihin. Alkuun matkaoppaana on timburtonmainen friikkilumiukko (jolla oli muuten samantyyppistä lentäjävarustusta kuin Hietalalla keikalla), joka tosin muuttuu aika varhaisessa vaiheessa poikaa piinaavaksi hirviöksi. Etappina on miehen oma menneisyys sekä pienen pojan mielikuvitusmaailma. Jännitystä tuo se, että lumiukko yrittää varastaa vanhan miehen muistot ja reaalielämässä miehen tytär on hylkäämässä kuolevan isänsä. Tiedossa on siis juonittelua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Niin, ja tietysti sitä visuaalisuutta.
Summa summarum, ilta oli oikein viihdyttävä tällaisellekin tyypille, joka ei vapaa-aikanaan Nightwishiä kuuntele. Bändiä on kuitenkin kiva käydä aina katsomassa varsinkin visuaalisuuden vuoksi. Niin ja totta kai, eihän visuaalisuus olisi mitään ilman siihen sopivaa musaa. Etukäteen mietin hieman skeptisenä, kuinka jaksaisin istua koko maratonin läpi, mutta vaikka homma kesti sen neljä tuntia, niin ainoa kohta, jossa ajan toivoi menevän nopeammin , oli vaihe, kun odottelimme takaisin kentälle pääsyä.
Teksti: Susanna Honkasalo
Kuvat: Tiia Santavirta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti