Vielä muutama vuosi sitten näin Musen tasaisin väliajoin livenä, enkä koskaan voinut muuta kuin haukkoa henkeäni elämää suurempien lavarakennelmien edessä, jotka olivat vähintäänkin sopivia Musen elämääkin suurempien kappaleiden äärellä. Yhtye oli yksi ehdottomista suosikeistani kunnes osuin yllättäen tietynlaiseen Muse-suvantoon, jossa kai jo pelkästään Musen megalomaanisuus ja ennalta-arvaamattomuus itsessään tuntuivatkin kovin ennalta-arvattavilta. En enää ostanut lippuja Musen konsertteihin, enkä oikeastaan edes kuunnellut levyjä kotonakaan. Otin etäisyyttä, pelkäsin kai minun ja musiikkisuosikkini aikaisemmin kovin harmonisen parisuhteen enteilevän jo päätöstään. Halusin etäisyyttä.
Nyt, muutama vuosi myöhemmin, autuaan tietämättömänä siitä minkälaisia Musen konsertit ovat nyt parin vuoden aikana olleet (olettaisin, että aika megalomaanisia edelleen) tai siitä miltä edes yhtyeen viime vuonna ilmestynyt The 2nd Law –levy kuulostaa, aloin jo hiljalleen totuttautua ajatukseen itsestäni jälleen Musen keikalla. Valmistautuessa bändin Olympia Stadionin konserttia varten, huomasin oikeastaan olevani jo todella innoissani. Tunne, jonka olin jossakin vaiheessa matkaa kadottanut, oli hiljalleen tulossa takaisin.
