Vielä muutama vuosi sitten näin Musen tasaisin väliajoin livenä, enkä koskaan voinut muuta kuin haukkoa henkeäni elämää suurempien lavarakennelmien edessä, jotka olivat vähintäänkin sopivia Musen elämääkin suurempien kappaleiden äärellä. Yhtye oli yksi ehdottomista suosikeistani kunnes osuin yllättäen tietynlaiseen Muse-suvantoon, jossa kai jo pelkästään Musen megalomaanisuus ja ennalta-arvaamattomuus itsessään tuntuivatkin kovin ennalta-arvattavilta. En enää ostanut lippuja Musen konsertteihin, enkä oikeastaan edes kuunnellut levyjä kotonakaan. Otin etäisyyttä, pelkäsin kai minun ja musiikkisuosikkini aikaisemmin kovin harmonisen parisuhteen enteilevän jo päätöstään. Halusin etäisyyttä.
Nyt, muutama vuosi myöhemmin, autuaan tietämättömänä siitä minkälaisia Musen konsertit ovat nyt parin vuoden aikana olleet (olettaisin, että aika megalomaanisia edelleen) tai siitä miltä edes yhtyeen viime vuonna ilmestynyt The 2nd Law –levy kuulostaa, aloin jo hiljalleen totuttautua ajatukseen itsestäni jälleen Musen keikalla. Valmistautuessa bändin Olympia Stadionin konserttia varten, huomasin oikeastaan olevani jo todella innoissani. Tunne, jonka olin jossakin vaiheessa matkaa kadottanut, oli hiljalleen tulossa takaisin.
Muse, joka on aloittanut keikkauransa suomessa Nosturin ja Tavastian kaltaisilta pienemmiltä keikkapaikoilta, on kasvanut niin järkyttävän suureksi, etteivät parin vuoden takaiset keikkapaikat kuten areenat tai puistotkaan enää riitä, vaan on tullut aika siirtyä Olympia Stadionille, joka sekin jo tuntuu nyt Muselle liian pieneltä.
Saapuessani Stadionin kupeeseen, on sen edusta täynnä iloista väkeä. Osa odottaa alueen ulkopuolellekin pystytetyillä merch-kojulla omaa vuoroaan, osa suuntaa suoraan sisätiloihin ja osa on tyytynyt kohtaloonsa Olympia Stadionin ulkopuolella leiriytyen mukavasti piknik-koreineen kalliolle kuuntelemaan brittijätin tulevia lurituksia. Taivas on pilvetön ja aurinko porottaa juuri sopivasti. Ilta on kaikin puolin täydellinen ulkoilmakonsertille.
Otan oman paikkani katsomosta; hyvän välimatkan päässä lavan minusta katsottuna oikealla puolella on hyvä istua sillä koko suunnattoman kyhäelmän näkee kokonaisuudessaan. Lava on täytetty korokkeilla ja myös sen takaseinää koristavat hillittömän isot, monilukuiset näytöt. Pitkä catwalk singahtaa pituuttaan aivan lavan keskiöstä miksaustornille asti, joten myös kauempana seisovat katsojat tulevat samaan hyvän näkyvyyden bändiin läheltäkin. Sivussa, lavan oikealla puolella, melkein hieman lavan takana heiluu maassa kymmeniä metriä korkea hehkulamppu, joka jo enteilee illan näyttävästä rekvisiitasta.
Muselle on buukattu illan ajaksi kaksi lämmittelevää esiintyjää; French Films sekä Mew, joista ensimmäinen jää minulta välistä aikataulullisista syistä. Mewistä sen sijaan olen enemmän kuin innoissani! Suuriin suosikkeihini Musen kanssa samoihin aikoihin liittynyt tanskalainen taiderock –poppoo Mew on myöskin jäänyt musiikillisessa seurannassani viime vuosina hieman taka-alalle, joskin tällä kertaa tarkoituksetta. Kun siis harmikseni missasin yhtyeen keikan tämän vuoden Provinssirockissa, olin enemmän kuin innostunut kuullessani bändin saapuvan lämppäämään Musea Helsinkiin!
Kun siis Mew astuu lavalle, teinityttö sisälläni inahtaa. Olen ikävöinyt heitä niin kovasti! Aiemmin ilakoimani aurinkoinen keli syö kuitenkin tunnelmaa itse keikalta, josta jää päivänvalossa uupumaan lähes kaikki se maagisuus, joka on Mewille niin ominaista. Olen silti onnellinen, sillä mielessäni käyn läpi kaikkia tähän bändiin ja sen kappaleisiin liittyviä muistoja.
Siitäkin on vuosia kun olen nähnyt Mewin viimeksi livenä, näiden vuosien aikana ainakin bändin jäsenten hiukset ovat kasvaneet ja Jonas Bjerren laulu kehittynyt. Muita suuria muutoksia en päivänvalon lisäksi näe, mahanpohjatunne on ennallaan.
Viimeistään Mewin hittiralli Special saa yleisön räjähtäen mukaan villiten kädet synkronoituun ilman takomiseen. Siitä starttaakin biisiputki, joka on täynnä tuttuja kappaleita, joka saa yleisönkin fiilistelemään. Pääosin hyvinkin rauhallinen Mew on mielenkiintoinen valinta lämppäriksi, jonka tarkoitus olisi nimenomaan saada yleisö valmiiksi pääesintyjää varten. Uuteen maailmaan bändi kuitenkin yleisön vie, ja todellisuudesta irtautuminen lieneekin tässä tilanteessa tärkeintä.
Kappale kappaleelta nostalgiatasoni nousee ja muistan miksi aikoinaan rakastuin tähän bändiin. Kyseessä on jotakin niin sanoinkuvaamattoman erikoista, kaunista, herkkää ja hämmentävää. Bjerren ujo lavaolemus on ennallaan ja kiehtoo edelleen, hän on kuin pieni suloinen satuolento, joka ei kuuluisi kaiken tämän rock’n’rollin keskelle. Hänen lavapreesensinsä on hieman vaivaantunut ja tanssi sympaattista lavalla hytkymistä. Se kai tekeekin Mewistä niin samaistuttavan – sympaattisuus.
Uusi, pianolla starttaava kappale saa yleisön rauhottumaan hetkeksi, mutta Am I Wry? No. saa ihmiset jälleen repeämään liitoksistaan. Sopivasti seuraavaksi soitettu 156 saa itsellänikin kylmät väreet kiipeämään pitkin selkärankaani ja kyyneleet pakottamaan luomiani. Kun Mew lopettaa settinsä Comforting Soundsiin, pyyhin pikaisesti silmäkulmiani ja koko kehoni tuntuu värisevän. Kyseessä on mielestäni edelleen yksi maailman kauneimmista lauluista.
Kun Mew poistuu lavalta, on oloni tyhjä ja huojentunut. Kun vihdoin rauhotun, alan koota itseäni Musea varten. Tunnelma stadionilla on jännittynyt ja on ilmiselvää etten ole ainoa, joka odottaa lavalle illan päätähteä. Pyörähtääpä kentällä hämmentävä robottikin, jonka punaisena kiiluvat silmät lisäävät jännitystä entisestään. Ilmeisesti robotti lienee Unsustainable-musiikkivideolla esiintyvän punasilmärobotin ilmentymä.
Yleisön muuttuessa hetki hetkeltä kärsimättömämmäksi, lävähtää näytölle yhtäkkiä jälleen Unsustainable-musiikkivideolta tutut uutiset, joissa uutisnainen kritisoi kasvavaa energiataloutta sekä rahan ajamaa yhteiskuntaa. Tämä määrittää myös loppukonsertin teeman.
Kuin silmänräpäyksessä Muse onkin yhtäkkiä jo täydessä vauhdissa; en oikeastaan ehdi edes täysin käsittää mitä silmieni edessä juuri tapahtui. Ilmeisesti pari giganttista räjähdystä tulipallojen siivittämänä oli saattanut mukanaan lavalle Matthew Bellamyn kumppaneineen ja yleisökin on mukana siihen malliin, että keikka voisi yhtä hyvin olla jo puolillaan.
Räjähdysmäisen aloituksen jälkeen on ilmiselvää, että Muse ei nöyristele suuruuttaan. On vaikea kuvitella, että show voisi siitä enää kasvaa, mutta tämän bändin kanssa se on silti mahdollista. Tottakai. Viimeistään Supermassive Black Hole sytyttää yleisön ilmiliekkeihin (kuvainnollisesti, ei edelleen jatkuvasti räjähtelevien tulipallojen vuoksi) ja Resistancen soidessa, bändi etenee päälavalta catwalkille lähemmäs fanejaan. Matthew jää hetkeksi catwalkin päähän lopettelemaan laulunsa ja viimeistään silloin myhäilen miten hienosti catwalk tuo bändin lähemmäs yleisöä huolimatta siitä missä päin stadionia he istuvat, tai seisovatkaan.
Bändin lavarekvisiitat eivät rajoitu pelkästään suuriin, suorastaan giganttisiin propseihin ja liekehtiviin räjähdyksiin, vaan konsertin tarinan kulkua edesauttavat myös erilaiset performanssitaiteilijat. Kun bändi paahtaa täysin voimin rahaa ja sitä pyörittäviä isoja kihoja kritisoivaa Animals-kappaletta, astuu lavalle pukumies, joka viskoo yleisöön rahaa koko sielunsa edestä. Rahojen viskominen päätyy suunnattomaan rahasuihkuun, kunnes pukumiehellä kihahtaa raha hattuun niinkin pahasti, että hän tuupertuu catwalkin päähän. Bändin basisti Chris Wolstenholme ryntää kuolleen pukumiehen luo huuliharpun kanssa.
Bändin livenä useaan otteeseen aiemminkin kokeneena tiedän, että huuliharppu voi enteillä vain yhtä asiaa. Ja niin, Knights Of Cydonia pärähtääkin soimaan ennen kuin ehdin edes ajatella aikaisempaa lausettani loppuun. Kyseessä on yksi suosikkikappaleistani ja mielestäni muutenkin ehdottomasti yksi Musen hienoimmista. ”Kuinka hieno kappale”, ajattelen, ja kertosäkeen räjähtäessä suurille näytöille, muistelen kaikkia niitä aikaisempia Musen konsertteja, joissa olen ajatellut täysin samoin.
Matthew Bellamy taantuu lopulta pianon ääreen lavalle ja jo ensisoinnut paljastavat, että nyt on vuorossa Feeling Good – tuo 60-luvun ralli, jonka Muse niin monien muiden joukossa on ottanut omakseen. Kyseessä on myös oma henkilökohtainen suosikkitulkintani kyseisestä kappaleesta. Huolimatta kappaleen iloisesta viestistä, lavalle ilmestyneessä minitoimistossa fakseja ja puheluita säätävä bisnesnainen vaikuttaa lähinnä ahdistuneelta. Samalla catwalkin päässä seisookin yhtäkkiä bensamittari, jossa hinta vain kasvaa kasvamistaan. Lopulta bisnesnainen kävelee tankille ja myrkyttää itsensä juodessaan bensaa lyyhistyen lopulta tankin viereen.
Esityksen aikana ilta alkaakin jo hämärtyä; tunnelma muuttuu välittömästi ja Musen valotkin pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Pimeässä minusta alkaakin tuntua siltä kuin olisin siirtynyt täysin toiseen konserttiin, tämän uuden, intiimimmän konsertin starttaavat Absolution-levyn megahitit Time is Running Out sekä Stockholm Syndrome, jotka ovat ilmiömäisiä ja saattavat yleisön hurmion partaalle. Tuntuu siltä kuin koko Olympia Stadion olisi noussut pari metriä irti maan pinnasta.
Tähän hurmioon on hyvä ”lopettaa”, bändi tuumii ja poistuu ensimmäistä kertaa illan aikana lavalta Bellamyn viskottua ensin kitaransa rumpukalvosta läpi. Kuinka käytännöllistä järkevää, tuumin. Sopivan näyttävää ilman, että tarvitsee paiskoa lempisoitintaan sirpaleiksi. Heti perään pohdin milloin rockista on tullut näin käytännöllistä ja järkevää?
Yleisön hurratessa epätoivoisesti lisää, katselen ympärilleni hymyillen. Ihmiset ovat todellisessa hurmoksessa, hymyilevät ja nauravat. Olympia Stadion on muuttunut auringon ja illan sotatantereeksi, kun viimeiset auringonsäteet yrittävät vielä pilkistellä stadionin muurien takaa. Muutoin koko alue on täysin pimeä, lavan valot ovat sammuneet ja bändi poistunut hetkeksi lavalta. Vain pienet valot tuikkivat yleisössä stadionin perälle ripustettujen koristevalojen lisäksi ikään kuin pienet opasvalot, jotka ohjaavat uuteen, taianomaiseen maailmaan.
Luontevasti bändin palatessa lavalle, potkaistaankin käyntiin Guidance Light, jonka aikana myös lavan vieressä kiltisti odottanut giganttinen hehkulamppu syttyy ja nousee korkealle yläilmoihin lähtien leijailemaan kohti catwalkia, jossa Bellamy laulaessaan makoilee. Bellamyn yläpuolella hehkulampun pohjasta tipahtaa samalla akrobaattitanssija, joka tanssii ilmassa samalla pudottaen yleisöön paperisilppua. Hehkulamppu kiertää stadionin ympäri, lopulta palaten takaisin paikalleen lavan taakse. Katson sen hiipumista haikeasti ja huokaan. Jos tämä olikin aina näin mahtavaa, toivottavasti en enää koskaan anna itseni vaipua takaisin Muse-suvantoon.
Guidance Lightin jälkeen kuullaan vielä muutama kapple, kuten esimerkiksi Undisclosed Desires, jonka aikana Bellamy hyppää eturiviin ja käy tervehtimässä intohimoisimpia fanejaan. Bellamyn sittemmin kadotessa jonnekin catwalkin rakenteisiin, lavalle ilmestyy jo aiemmin kentällä vieraillut robotti. Kevyen dubstep-tyyppisen välisoiton, Plug In Baby- ja Survival –kappaleiden jälkeen bändi poistuu jälleen lavalta ja näytöille pamahtaa uusi uutisnauha.
Pian bändi palaakin takaisin lavalle. Tällä kertaa asut on vaihdettu yhteneviksi punamustiksi ja bändin jäsenet pysyttelevät tiukasti omilla korokkeillaan. Luvassa on megahitti Uprising, jonka mukana koko yleisö suorittaa asianmukaiset taputukset samaan tahtiin. Lopuksi kuullaan vielä yksi kappale – Bellamyn kiertueväelle omistama Starlight, joka on yksinkertaisesti täydellinen lopetus upealle illalle. Yleisön hoitaessa kertosäkeen täydellisesti ilman apuakin, tiedän yhtäkkiä täysin varmasti sen, että tämän jälkeen bändi poistuu lavalta kolmatta kertaa eikä enää tällä kertaa tule takaisin. Eikä se haittaa – koen olevani valmis ja onnellinen.
Teksti ja kuvat: Joanna Tzortzis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti