Saavun aurinkoiseen Hietaniemen rantaan iltapäivällä, jolloin festaritouhut ovat jo täydessä tohinassa. On vasta perjantai, mutta jo Rock The Beachin toinen päivä, sillä ensimmäisistä keikoista saatiin nauttia jo keskiviikkona. Yhden välipäivän voimin tuntuu hyvältä palata jo tuttuun Hietaniemeen, jossa ihmiset ovat onnellisia ja musiikki raikaa.
Skippaan suosiolla päälavalla tasaista stoner metalliaan jyystävän Mustaschin keikan, sillä olen saanut tiuhaan tahtiin Suomessa ravaavasta poppoosta puolivahingossa jo hieman tarpeekseni. Sen sijaan luotan kotimaiseen ja suuntaan kohti festarin toista laitaa Nokia Musiikki -lavalle, jossa Apulanta aloittelee settiään. Apulantaan onkin hyvä luottaa - yhtye, joka on syntynyt samana vuonna kuin minäkin on hiljalleen kasvattanut suosiotaan kuuluen nykyään jo jokaisen hyvin varustetun festarin vakioon esiintyjäkaartiin. Apulanta on nimi, joka on jokaiselle suomalaiselle tuttu, sekä varma festarivalinta, sillä hittiluritustenkin sanat lienevät siirtyvän jokaisen suomalaisen äidinmaidossa.
Tällä kertaa rannan puitteissa siirrytään villin lännen tunnelmiin, sillä bändi astelee lavalle cowboy-asusteissa. Muutoin bändiltä ei voida odottaa mitenkään erikoista settiä, sillä Apulannan festarikeikat tuntuvat muutoin noudattavan pitkälti samaa kaavaa aina lavapreesensistä settilistaan. Mutta mitäpä tuosta, homma nimittäin toimii ja virittää yleisön aina allekirjoittanutta myöten täysin oikeaan tunnelmaan.
Villistä lännestä siirryn takaisin päälavan tuntumaan, johon jään jännityksellä odottamaan erästä omista henkilökohtaisista suosikeistani. Jo muutamaan otteeseen Suomessa pikkulavoilla keikkaillutta jenkkipumppua A Day To Rememberia onkin tällä kertaa lykästänyt ja orkesteri pääsee nousemaan suurelle lavalle ennen megajättejä kuten Airbournea sekä 30 Seconds To Marsia. Olen jo lähtökohtaisesti innoissani siitä, että tämänkaltaistakin musiikkia ollaan vihdoin Suomessa alettu nostaa suurille lavoille.
Siitäkin huolimatta A Day To Rememberin suosio yllättää minutkin. Päälavan alue on tukossa anniskeluun asti ja eturivin tuntumassa heiluu suloisia fanikylttejä. Peruspaahtoa emorockin ystäville tarjoavan A Day To Rememberin esiintyminen on tahdikkaan vauhdikasta ja aurinkoista, jälkimmäinen siis sanan kaikissa merkityksissä sillä päivä on aurinkoinen ja bändikään ei voi lakata hymyilemästä.
A Day To Remember paljastuukin ehdottomasti päivän positiivisimmaksi yllätykseksi, sekä minun silmissäni yhdeksi kovimmista keikoista koko viikonlopun aikana. Bändikin on ilmiselvästi fiiliksissä niin itse keikasta kuin Hietalahden rannan tarjoamista häkellyttävän kesäisistä maisemista, ja kiitellessään yleisöä sentimentaalisesti, kiitokset tuntuvat jopa tulevan todella nöyrästä paikasta jostakin sydämen naapurista.
A Day To Rememberin keikka loppuu täydellisen huolettomiin tunnelmiin bändin lastatessa ystävänsä, kiertuepoppoon mukana matkaavan valokuvaajan Adam Elmakiaksien Angry Birds -puvussa kumiveneeseen, jonka he sittemmin heittävät yleisön käsivarsille kohti merta, jonne mies pääseekin onnellisena kellumaan. Bändi meinaa tikahtua nauruunsa kesken keikan ja koko hetki tuntuu vain jättimäisiltä rantajuhlilta kavereiden kesken. Kesä.
A Day To Rememberin keikan vedellessä viimeisimpiä sointujaan, suuntaan pikkuruiselle Carlings-lavalle, jonne The Blackoutin on määrä nousta heti päälavan hiljettyä. Brittiläisten musiikkilehtien, kuten Rock Soundin sekä Kerrangin ylistämä The Blackout on esiintynyt kyseisten lehtien sivuilla viimeisen vuoden aikana erityisen tiuhaan tahtiin ja onnistunut täten herättämään mielenkiintoni. Aivan kuuntelemaan asti en bändiä kuitenkaan ollut vielä ehtinyt, joten innoissani jäänkin odottamaan minkälainen bändi on oikein kyseessä.
Ensimmäinen huomioni on luonnollisesti se miten siistiä on, että bändissä on kaksi laulajaa. Toinen huomioni herättävä seikka on bändin jäsenten - etenkin solisti Sean Smithin - järisyttävän paksu Walesin aksentti, joka puskee läpi välispiikkien aikana. Kolmas, sikäli oleellisin huomionarvoinen seikka lienee se, että bändi on tulessa.
The Blackout, joka ei muutoin tunnu kumartelevan ketään, hehkuttaa keikan päätteeksi Suomea ja kiittelee yleisöä vuolaasti. Pienen lavan eteen oli aluksi saapunut vain kourallinen ihmisiä, mutta mielipuolinen meininki oli keikan loppuun mennessä houkutellut lisää yleisöä Carlings-lavan tuntumaan. Bändin noustessa pois lavalta, oloni on kuin höyryjunan alle jääneellä pesukarhulla. Voi, mitä olinkaan tähän asti missannut! Toivon lämpimästi The Blackoutin menestyksen jatkuvan Suomessa, bändin palaavan takaisin ja nousevan täälläkin vielä suuremmille lavoille - toivottavasti samanlaisella palolla.
Keikan loputtua suon itselleni ruokatauon ja nautin festarityyppisen pääruoka-jälkiruoka -aterian makkaraperunoiden sekä metrilakupussin parissa Airbournen jyristessä päälavalla. Aterioimisen jälkeen suuntaan takaisin pikkulavan tuntumaan, jonka päivän Rival Sons päättää ennen päivän pääesintyjän 30 Seconds To Marsin aloittaessa spektaakkelinsa päälavalla.
Kuka tahansa Chaos Tuben toimintaa vähänkin seurannut onkin saattanut lukaista muutaman hehkutukseni bändin ympäriltä viimeisen vuoden aikana. Suoraan Californiasta pongahtava rock and roll -orkesteri Rival Sons paahtaa keikkansa läpi sellaisella intensiteetillä, että bändiin on vaikea olla rakastumatta kun sen kerran saa livenä todistaa. Itseni bändi sai napattua mukaansa viime vuoden Ruisrockissa, jonka jälkeen olenkin intohimoisesti käynyt tarkastamassa bändin jokaisen Suomen keikan suurella antaumuksella.
Rock The Beachiin bändi on saapunut hoitelemaan Carlings-lavan, mikä tuntuukin heille sopivalta sillä bändi on jatkuvasti tiiviissä yhteistyössä kyseisen ketjun kanssa. Nappasimme Chaos Tuben kanssa myös bändin solistin haastatteluun aiemmin päivällä, ja Jay Buchananin rauhallisesta olemuksesta on vaikea kuvitella kuoriutuvan niinkin intensiivinen tulkitsija kuin mitä lavalla nähdään illalla.
Rival Sons soittaa juuri kun aurinko alkaa laskea ja ilma siksi punertaa. Yleisöä on kertynyt Carlings-lavan tuntumaan enemmän kuin mahtuisi; bändi on selkeästi liian suuri festarin pienimmän lavan puitteisiin, mutta senhän jo olisin osannut kertoa aiemminkin. Vielä muutama viikko sitten Rival Sons oli valloittanut Kivenlahtirockin päälavan koko festarin pääesiintyjänä. Tunnelma on kuitenkin kohdallaan. Paikalle raahautuneet ihmiset ovat selkeästi oikeasti kiinnostuneita kuulemaan tätä paljonpuhuttua noususuhdanteessa kiitävää ryhmää ja yleisöstä on helppo bongata niin fiilistelijät kuin villeimmätkin tanssijat. Bändi vaikuttaa täydellisen sopivalta juuri tähän hetkeen, lämpimän punertavaan kesäiltaan.
Rival Sonsin viimeisten kappaleiden aikana väki alkaa hiljalleen siirtyä kohti päälavaa ja sen pian valtaavaa pääesiintyjää ja minä seuraan perässä. Myös suuriin suosikkeihini pitkään kuulunut 30 Seconds To Mars on ollut vastuussa muutamista hienoimmista elämäni aikana nähdyistä konserteista, mutta nyt muutaman vuoden jälkeen minua kiinnostaa nähdä mitä yhtyeellä on nyt tarjottavana.
Minua lukuunottamatta. Jo muutaman kappaleen jälkeen osaan olla tunteestani varma. Aiemmin maailman siisteimpänä kokemani bändi tuntuukin nyt jotenkin falskilta, tasapaksulta ja kaikessa spektaakkelimaisuudessaan jopa yllätyksettömältä. Olen pettynyt ja pohdin; olenko minä kasvanut tämän bändin yli vai onko bändi vain itse muuttunut?
Keikkaa kestää silti hyvin katsella ulkomusiikillisten härpäkkeiden kuten häkellyttävän upeiden, musiikkia resonoivien performanssitaiteilijoiden vuoksi. Jos ei edessäni tapahtuvaa tapahtumaa ajattele niinkään konserttina, vaan yleisesti taiteena, ei se ahdista yhtä paljon. Auringon laskiessa horisonttiin ja tarjotessa Hietaniemen rantaan käsittämättömän upean auringonlaskun, on vaikea olla olematta kiitollinen vallitsevasta taianomaisesta hetkestä. Kun lavalta viskotaan yleisön sekaan satoja jättimäisiä, värikkäitä palloja, on pakko jo hieman hymyilläkin.
Setin puolessa välissä bändi kärsii hieman teknisistä ongelmista ja yleisö saa osakseen lähinnä korvia vihlovaa rätinää. Se ei ainakaan paranna musiikkielämystäni, joten päätän viihdyttää itse itseäni ja juoksen yleisön halki rantaviivalle, riisun kenkäni ja tallustan veteen kahlaamaan. Siihen mennessä kun olen polviani myöten vedessä, on bändi siirtynyt rätinästä akustisten biisien pariin. Akustisena kuullaan mm. bändin vanhoja klassikoita kuten Hurricane sekä megahitti The Kill.
Kaikille tutut kappaleet sekä tunnepitoinen akustisuus tuntuvat saavan yleisöönkin enemmän eloa ja huomaan itsekin taas nauttivan olostani. Keikka paranee selkeästi loppua kohden eikä kenellekään - edes minulle - jää epäselväksi miksi orkesterista on tullut kaltaisensa megajätti. Jared Leto on jäätävän taitava viihdyttäjä ja ottaa kontaktia yleisöönsä harvinaisen tuttavallisesti. Itse jään kuitenkin kaipaamaan jotakin välittömämpää, lähes koko setti tuntuu liian tehdyltä.
Kävellessäni pois alueelta, tahdon vain päästä pian kotiin ja käpertyä kerälle kuuntelemaan 30 Seconds To Marsia. Sen teenkin; kotona isken This Is War -levyn soittimeen. Se on neljän vuoden jälkeen edelleen yksi lempilevyistäni. Kuuntelen sitä joka solullani ja muodostan musiikkiin vahvan tunnesiteen - jotakin, mitä keikalta tuntui jäävän uupumaan.
Teksti: Joanna Tzortzis
Kuvat: Tiia Santavirta
Teksti: Joanna Tzortzis
Kuvat: Tiia Santavirta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti