Perinteikäs ruotsalaisfestari Hultsfred päätyi vuoden 2010 konkurssin jälkeen saksalaisen FKP Scorpion käsiin. Festarien elvytys ei heiltäkään oikein ole onnistunut, joten tänä vuonna ratkaisuksi keksittiin siirtää Hultsfred Sigtunaan lähemmäksi Tukholman maksukykyisempää yleisöä. Myös esiintyjäkaartin oletettiin houkuttelevan enemmän suurkaupungin musiikkidiggareita, mukana kun oli muun muassa sellaisia nimiä kuin Arctic Monkeys, Portishead, Flaming Lips, Band of Horses, My Bloody Valentine, Tegan and Sara sekä Fatboy Slim.
Musiikkitarjonta oli monipuolista ja mukana oli kiitettävän paljon mielenkiintoisia nuoria kykyjä. Avauspäivänä ehdin ensimmäisenä näkemään ruotsalaisten kaksossisarusten duon Say Lou Loun, jonka Julian-biisi on saanut radiosoittoa Suomessakin.
Seuraavana oli vuorossa yksi Ruotsin uusista poptoivoista, Julia Vero, joka tarjosi tunteisiin vetoavaa mutta myös tanssijalkaa vipattamaan saavaa tyylikästä musiikkiaan.
Lontoolainen 17-vuotias Rainy Milo kuului myös festivaalin tarjoilemien tulevaisuuden toivojen kastiin. Mielenkiintoinen soundi sisälsi muun muassa hip hop- ja jazz-vaikutteita.
Isolla lavalla ensimmäisenä esiintynyt tanskalainen alternative-bändi Mew voitti yleisön puolelleen sadesäähän sopivasti varustautuneen laulajansa johdolla.
Festivaalin outolintu oli ehdottomasti Lune, jonka show ja musiikki ei täysin avautunut. Ääni kyllä on omaperäisen mielenkiintoinen ja on tehnyt vaikutuksen varsinkin eräässä automainoksessa pyörivässä Leave the World Behind -kappaleessa.
Teltassa sateelta suojassa esiintyi myös mukavalla ja tarttuvalla folk popillaan piristänyt irlantilaisveljesten duo Hudson Taylor.
Avauspäivän odotetuimpia artisteja oli selvästi Imagine Dragons, joka keräsi lavan eteen reilusti erityisesti nuorempaa väkeä. Hittibiisit It's Time ja Radioactive saivat yleisön innostumaan.
Kurjan sadesään takia jäikin loppu torstain tarjonnasta väliin...
Perjantain aloitti omalta osaltani ruotsalainen Noonie Bao, jonka ääni on upea ja taitoa riittää myös laulunkirjoittajana. Noonien pop huokuu myönteistä energiaa ja on myös varsin tanssiystävällistä. Myös hän kuuluu Ruotsi-popin uusiin vientitoivoihin.
Pienemmällä ulkolavalla esiintyi ruotsalaisen indie-eliitin supergroupiksi nimetty Amason, joka tarjosi ajoittain varsin vakuuttavaa musisointia. Heistä kuullaan varmasti vielä lisää.
Samaisella kakkoslavalla esiintyi myös monien odottama My Bloody Valentine, joka ei kyllä toiminut erityisen hyvin aurinkoisessa perjantai-iltapäivässä. Soundit olivat varsin puuduttavat eikä edes laulua juuri kuulunot, joten ainakin näin bändin tuotantoa paremmin tuntemattomalle bändi ei iskenyt.
Samaan aikaan MBV:n keikan kanssa sattui telttaan esiintymään brittiläinen Savages, joka olisikin ollut paljon mielenkiintoisempi valinta sekä kuunneltavaksi että kuvattavaksi. Yhtyeen energinen post-punk ja varsinkin laulaja Jehnny Beth vakuuttivat. Energia välittyi myös yleisön joukosta kuvattuna.
Isolla lavalla oli hieman pidemmän linjan ruotsalaista musiikkia edustamassa hip hop -ryhmä Looptroop Rockers, joilla oli pakaasissaan tuore radiohitti Aldrig.
Ison lavan suurin nimi oli perjantaina Arctic Monkeys, joka tarjosi vaikuttavan rocksoundinsa lisäksi päälavan arvoisen upean valoshown. Alex Turner ja muu bändi ottivat yleisönsä haltuun heti avanneesta Do I Wanna Know? -biisistä alkaen ja pitivät otteessaan loppuun asti.
Koko festivaalin upein musiikillinen elämys oli kuitenkin seuraavaksi kakkoslavalla vuorossa ollut Portishead. Beth Gibbonsin sielukas ääni ja bändin synkät sävelkulut tekivät vähintään yhtä suuren vaikutuksen nyt kuin 90-luvun lopun muistojen kultaamalla Tukholman keikalla.
Perjantai-illan päätti isolla lavalla The Flaming Lips, jonka nykyinen musiikillinen anti ei oikein useimmiten aukea. Ulkomusiikilliset seikat ovat tietenkin ennenkin olleet bändille tärkeitä esiintymisissään ja nytkin esimerkiksi ihmeelliset valoviritykset tuntuivat vievän enemmän keulahahmon Wayne Coynen energiasta. Musiikki jäi kovin tylsänä ja puuduttavana kakkossijalle.
Siksipä olikin piristävää livahtaa välillä pikkutelttaan todistamaan tanskalaisen Møn lievästi sanottuna hullun energistä lavaesiintymistä ja yhtä tarttuvan energisiä kappaleita. Myös tässä oli siis yksi näitä festivaalin esittelemiä lupaavia nuoria (nais)artisteja, joista kuulemme takuulla vielä paljon.
Lauantaipäivän aluksi ehdin juuri ja juuri todistamaan jälleen yhtä ruotsalaisen popmusiikin uutta vientitoivoa, NONONO-yhtyettä. Hittibiisi Pumping Blood toimi loistavasti myös livenä ja laulaja Stina Wäpplingillä oli reilusti lavakarismaa.
Ulkolavalla rentoa slacker-rockiaan soittaneet amerikkalaiset Kurt Vile & The Violators tuntuivat viihtyvän auringossa, samoin kuin nurmikolla istuskellut yleisönosa.
Isolla lavalla oli iltapäivän esiintymisvuorossa ruotsalainen Shout Out Louds.
Suomalaisvärejä edusti festivaaleilla Satellite Stories, joka sai kyllä ainakin pikkuteltan eturivit innokkaasti mukaan vauhtiin.
Aurinkoiseen lauantaipäivään sopi kaikkein parhaiten Tegan and Saran keikka pienemmällä ulkolavalla. Quinin kaksosten hyväntuulinen ja tarttuva pop soi mukaansatempaavasti ja vakuuttavasti.
Telttalavalla esiintyi myös brittiläinen indie folk -yhtye Daughter, joka sai aikaan varsin maagisen tunnelman.
Omalta osaltani festivaalien odotetuimpia esiintyjiä oli Ruotsin tämän vuoden läpimurtoartisteihin kuuluva Miriam Bryant. Pienemmissä puitteissa jo useamman keikan nähneenä tiesin Miriamin äänen olevan uskomattoman upea myös livenä, enkä todellakaan joutunut pettymään tälläkään kertaa. Esiintymisvarmuutta on tullut myös lisää ja yleisö oli hyvin nuoteissa mukana erityisesti radiohitiksi nousseen Push Play -kappaleen soidessa.
Miriamin kanssa päällekkäin meni Band of Horses, jonka rento musisointi tuntui uppoavan yleisöön - varsinkin viimeisenä kuultu The Funeral tuntui olevan yleisön suosikki, sillä se aiheutti varsinaisen ryntäyksen lähemmäksi lavaa.
Päätösillan loppu olikin sitten DJ-vetoista, sillä pienemmällä ulkolavalla yleisöä tanssitti ensin Adrian Lux.
Ja festivaalin päätti Fatboy Slim, jonka miksaustaidot ja kuvatehosteet tuntuivat uppoavan yleisöön mainiosti.
Teksti ja kuvat: Nina Uddin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti