Ruisrockissa esiintynyt Hurts haastattelussa

On aurinkoinen kesäilta Ruisrock-festareilla, kun meidät ohjataan päälavan taakse backstage-tiloihin. Jo kauempaa voin kuulla kuplivan brittiaksentin sekä hörisevän naurun. Tapaan vihdoin lempibändini Hurtsin Ruissalon lämpimän auringon alla. Theo Hutchcraft kättelee minua ja kehuu aurinkolasejani. Istuudumme pöydän ääreen ja vaihdamme kuulumisia niin kuin se olisi jokapäiväistä. Kontista -jonka kyljessä lukee suurin kirjaimin HURTS- kuuluu rauhallista kitaran näppäilyä. Hetken päästä se lakkaa ja ulos astuu Adam Anderson ja esittelee itsensä. Hänkin istuutuu pöydän päähän, painan mikrofonin päälle.

Tervetuloa takaisin Suomeen! Mitä kuuluu?

Theo: Hyvää kiitos! Rakastamme tulla tänne, Suomi on yksi lempipaikoistamme maailmassa. Meillä ei ole yhtäkään huonoa muistoa Suomesta vaan kaikki täällä viettämämme aika on aina ollut hienoa.

Hurtsia ei ole mitenkään helppo verrata muihin nykypäivän artisteihin ja bändeihin, kuinka eristäytyneiksi tunnette olonne festareilla?

Adam: Juuri tuosta syystä meistä tuntuu ehkä ennemminkin siltä, että meillä on oma paikkamme, tiedätkö? Meillä on omanlainen soundi, oma fanikunta... se antaa meille aivan omanlaisen musiikillisen maiseman. Tuntuu hyvältä tulla festareille kun ihmisiä on saapunut paikalle vain katsomaan meitä!

Hurts singahti suoraan huipulle Wonderful Life –biisin myötä, mutta minusta tuntuu ettei bändistä tiedetä kovinkaan paljoa ennen läpimurtoa. Kertoisitteko hieman siitä kuinka bändi syntyi sekä matkastanne ennen esikoislevyänne?

Theo: Tapasimme n. 8 vuotta sitten, nyt jo lähes 9! Se on pitkä aika. Aloimme tehdä musiikkia yhdessä ja soitimme myös muissa kokoonpanoissa aikaisemmin yrittäen vain löytää meille sopivaa tietä. Vuosien 2008 tai 2009 tienoilla kirjoitimme kokoelman biisejä ja meistä tuntui siltä, että olimme vihdoin tehneet läpimurron ja luoneet jotakin joka kuvasti sitä mitä me todella olemme. Silloin Hurts syntyi.

Viimeisin levynne Exile ilmestyi aiemmin tänä vuonna ja olette kiertäneet tekemässä keikkaa sen tiimoilta, minkälainen vastaanotto levyllä on ollut?

Theo: Loistava! Otimme paljon riskejä levyn suhteen ja puskimme itsemme aivan äärirajoille. Kokeilimme paljon uusia asioita ja se oli aika pelottavaakin aluksi sillä emme tienneet lähtisivätkö muut välttämättä valitsemallemme matkalle. Mutta kaikki on toiminut loistavasti, vastaanotto on ollut mieletön ja se on antanut meille paljon lisää itsevarmuutta. Nyt pääsemme vihdoin soittamaan kappaleita ensimmäistä kertaa festariyleisölle!

Oliko teillä paineita uutta levyä tehdessä koska edellinen albumi Happiness oli niin suuri menestys?

Adam: Ehkä hieman. Meidän täytyy tehdä todella paljon töitä ja se jo itsessään luo paineita; heräämme joka päivä ja yritämme päihittää toisemme ja tehdä enemmän töitä kuin toinen. Se luo kai painetta. Ehkä oli myös hieman ulkopuolisten luomaa painetta, mutta kun me kirjoitamme musiikkia, katoamme omaan pieneen maailmaamme missä emme oikeastaan edes ajattele tällaisia asioita.

Exile kuulostaa vähän synkemmältä kuin Happiness; oliko se tarkoituksellista vai tapahtuiko se ikään kuin itsestään?

Theo: Uskon, että se vain tapahtui! Tietysti oli hetkiä kun yritimme tietoisesti ilmaista bändin pimeämpää puolta ja se näkyy lopputuloksessakin, mutta levyn yleisessä tunnelmassa on tiettyä intensiteettiä mitä ensimmäisellä levyllä ei ollut. Kai se vain heijastaa sitä miten meidän aivomme toimivat.

Yhtäkkiä At The Gates aloittaa keikkansa Niittylavalla aivan vieressämme, sillä istumme itse päälavan takana sijaitsevan backstagen pöytien ääressä. Vaikka Hutchcraft osoittaa huomattavaa innokkuutta bändin metalliriffejä kohtaan esitellessään omia ilmakitarataitojaan, päätämme siirtää haastattelun sisätiloihin. Astumme konttiin, jonka ovessa lukee suurin kirjaimin "HURTS" ja sisältä avautuu täysin uusi todellisuus. Huone on verhottu valkoiseen, ja seinällä roikkuu muutama mustavalkoinen valokuva. Pöytää kaunistavat maljakossa pönöttävät ruusut ja huoneen sivussa seisovassa vaaterekissä roikkuu vierivieren tyylikkäitä mustia pukuja. Yhtäkkiä koko maailma kontin ympärillä tuntuu kadonneen jonnekin kauas, eivätkä minkäänlaiset äänet häiritse enää haastatteluamme.

Happiness-levyn aikoihin olitte uusi, tuore bändi ja Exilen ilmestyessä olitte taas kiertäneet ja nähneet paljon; koetteko, että se on muuttanut teitä bändinä tai muuttanut luovaa prosessianne?

Adam: Kyllä, ehdottomasti. Kun teimme ensimmäistä levyämme, emme koskaan ollut kiertueella muuta kuin edellisen bändimme kanssa ja sekin oli vain Englannin sisällä. Se kokemus – kiertueella oleminen kahden ja puolen vuoden ajan – muutti meitä ja antoi musiikkimmekin kehittyä ja kasvaa. Omasta musiikista oppii lavalla jotakin uutta joka ilta ja se on todella hyödyllistä ja näkyy aina seuraavassa levyssä.

Bändin visuaalinen ilme tulee myös hyvin vahvasti ilmi aina musiikkivideoistanne siihen miten te pukeudutte. Visualisoitteko yleensä biisinne samalla kun kirjoitatte niitä?

Theo: Kyllä, jatkuvasti!

Jos Exile heräisi eloon, mikä se olisi tai miltä se näyttäisi?

Molemmat: Hyvä kysymys!

Adam: Näyttäisi luultavasti aika kammottavalta.

Miksi?

Adam: Mutta herkällä sisuksella!

Theo: Se näyttäisi rikkinäiseltä Jigsawilta, mutta kun sen kokoaisi takaisin ehjäksi niin se olisikin tosi nätti.

Miten kuvailisitte itseänne ja kuinka sanoisitte, että se tulee ilmi musiikissanne?

Adam: Kärsimätön, ailahteleva...

Theo: Välittävä, hellä, kiltti...

Adam: [nauraa]

Eli täydellinen sekoitus teitä molempia!

Theo: Kyllä! [nauraa]

Haastattelu: Joanna Tzortzis
Kuvat: Jana Blomqvist