Live! PMMP @ Tavastia, Helsinki 16.8.2013

Saavun tutulle Tavastialle runsas puolisen tuntia ennen kuin PMMP:n on määrä nousta lavalle. Kyseessä on kenties bändin viimeinen Tavastian keikka koskaan, sillä poppoo päätti pistää aiemmin tänä vuonna pillit pussiin toistaiseksi ja käy nyt läpi jäähyväiskiertuettaan. Uutisten myötä kehooni levisi suru ja haikeus, joista etenkin jälkimmäinen on siitä lähtien tuntunut olevan läsnä aina kun bändi nousee lavalle ja minä seison yleisössä.

Otan paikkani Tavastian yläkerran parvella, ja odotan kiltisti puolituntisen ja vielä toisenkin, sillä bändi aloittaa tyylikkäästi puolisen tuntia myöhempään kuin oltiin uumoiltu. Kun bändi ja tytöt nousevat lavalle, leviää saliin suunnaton ilo. Kaikki ovat täyttä hymyä, ja koska keikka on loppuunmyyty, on iloa siis yhdessä tilassa hyvinkin paljon. Salissa ja parvella on tiivistä, ja portaikkoonkin on raahattu penkki, jonka päälle ihmiset ovat suorastaan pinonneet itsensä nähdäkseen jotakin mahtavaa ennen kuin se on lopullisesti poissa.

PMMP aloittaa muutamilla uudemmilla kappaleillaan, jotka minulle ovat vielä toistaiseksi hieman tuntemattomampia. Mittavan uran tehyt duo onneksi ehtinyt tehdä jo pitkän discogragian, josta ainakin allekirjoittaneelle jää tutkittavaa vielä pitkäksi aikaa. Viimeistään Rakkaalleni on kuitenkin minullekin tuttu ja saa jostakin syystä silmänikin hieman vetistelemään.

Toisenlaista iloa tuo Kesäkaverit, joka on toiminut minun - ja varmasti monien muidenkin - kesien tietynlaisena tunnusbiisinä. Joku raja palauttaaa taas kyyneleet silmiin, sillä harvinaisen rehellisesti parisuhdeväkivallasta kertova laulu saa myös kylmät väreet hiipimään selkäpiitäni pitkin, eikä välttämättä hyvällä tavalla. Musiikillisesti tämä tosin on tietenkin hyvä.

On ollut upeaa seurata bändin kasvua vuosien saatossa, sillä Rusketusraitojen ja Kuulkaas enot! -debyytin jälkeen olisi sille voinut tapahtua mitä tahansa, mutta PMMP on kasvanut hienoksi, upeaksi bändiksi, joka osaa käsitellä vakaviakin aiheita kauniisti ja lähes häiritsevän osuvasti. PMMP on myös todella tuonut jotakin oikeasti uutta ja erilaista suomalaisen mainstream-musiikin kentälle -niin lavoille kuin levyhyllyihinkin. Tätä tulen ikävöimään kovasti.

Tämä ajatus sykkii mieleni etualalla myös koko keikan ajan; kuinka paljon tulenkaan kaipaamaan näitä voimanaisia! PMMP:ssä yhdistyvät sopivissa määrin naisellinen kauneus, miehekäs ronskius ja lapsenomainen ilo. Ehkä juuri se tekeekin bändistä niin voimakkaan ja samaistuttavan kaikenlaisille kuuntelijoille. PMMP:n keikoilla on mukaan helppo heittäytyä vaikkei biisiä tuntisikaan tai vaikka taivaalta sataisi vettä. Bändi on kuin paras ystävä, joka ottaa kädestä ja vetää mukaan hauskanviettoon.

Keikan edetessä taantuvat biisit hieman ajassa taaksepäin ja palataan materiaaliin, joka on minullekin tuttua. Myös hittibiisejä kuten Joutsenet sekä Matkalaulu on otettu tietenkin osaksi settiä. Ennen kuin bändi poistuu lavalta, kuullaan vielä Matoja, joka loppuu sisuskaluja ravistelevaan huutoon.

Bändi palaa lavalle encoren merkeissä ja soittaa hyvin hitaan ja kauniin version Noitalinna Huraan cover-kappaleesta Pikkuveli. Encore venyykin vain venymistään ja sen aikana heitellään vesipulloa yleisöön, painitaan lavalla, roikutaan jaloilla kitaristin kaulasta, pistetään koko bändi crowdsurfaamaan ja pistetään Paula rumpuihin. Kun bändi lopulta kumartaa ja poistuu lavalta, kertoo kello, että setti on kestänyt yli kaksi tuntia!

Suomen musiikkikentältä on vaikeaa löytää aktia, jota voisi verrata Pemuihin. Oikeastaan se on lähes mahdotonta. Sekä bändin musiikillisen annin, että maailmantasollakin mitattuna vapautuneen esiintymisen puuttuminen jättää aukon, jota lienee mahdotonta täyttää. Henkilökohtaisesti toivonkin sydämeni pohjasta, että vaikka bändi pistäisikin pillit pussiin, se tekisi ns. "falloutboyt" ja palaisi muutaman vuoden päästä parempana kuin koskaan, mikäli se lienee mahdollista. Älkää lopettako, PMMP!

Teksti: Joanna Tzortzis

Kuvat: Tiia Santavirta (kuvat torstain keikalta)