Live! Ruisrock 2013 tekstinä ja kuvina

Saavun itse alueelle heti sen auetessa, sillä tahdon nähdä kun nopeasti suosiotaan tänä kesänä kasvattanut Pää Kii korkkaa päälavan. Vasta viime vuoden alussa perustettu Pää Kii marssi samantein ryminällä Suomen musiikkikartalle ja on ollut tänä vuonna yleinen näky myös festareilla. Punkorkesteri laulaa mukaansatempaavasti vitutuksesta ja muusta tyypillisestä mistä Pää Kiin tapaiset orkesterit nyt laulavatkaan. Vaikka olinkin suunnitellut aloittavani festarin tänä vuonna Pää Kiin tahdissa, sain hieraista silmiäni muutamaan otteeseen kun vasta ohjelmalehtistä vilkaistessani huomasin bändin korkkaavan Ruisrockin päälavan. Kudos!

Kiertelen keikan jälkeen fiilistelemässä jo tutuksi muodostunutta aluetta ympäriinsä, melkein tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään. Katselen festarikansan iloista köpöttelyä piinaavan pitkää hiekkatietä pitkin Ruissaloon. Päivän aikana heitä saapuu yhteensä 18 000. Illan vetonaulaksi on kiinnitetty brittiduo Hurts, ja vatsaani kivistää sillä bändi on suosikkini ja minulle on luvattu muutama minuutti haastatteluaikaa bändin kanssa muutaman tunnin päästä. En pysty oikein keskittymään mihinkään, kun muut rientävät jo valmiiks hurmioituneena katsomaan ihanaa Håkan Hellströmia, minä kertaan haastattelukysymyksiäni. Aina syksyisin levysoittimeni valtaavasta Band Of Horsesista näen vilauksen, mutten pysty kesskittymään vaikka bändi on upea. Jännitys on tehnyt minusta sokean.

Kun haastattelun hetki koittaa, heittää vatsassani ylösalaisin. Backstage-alueelle saapuessani kuulen jo kaukaa puheensorinaa ja hörisevää naurua. Theo Hutchcraft esittelee itsensä ja kehuu aurinkolasejani. Takahuonekontista kuuluu hiljaista kitaranrämpytystä ja pian ulos astuu pisamanaamainen Adam Anderson ja esittelee itsensä. Samalla kuin At The Gates aloittelee päälavalla, minä saan minuuttini bändin kanssa ja olotilani raukeaa. Kun astun takaisin festarialueelle, näen taas kaiken ennallaan.

Muutaman tunnin päästä Hurts ottaa päälavan haltuunsa odotetusti niin vanhemman kuin uudemmankin levyn kappaleilla. Viime Ruisrock-vierailullaan Hurts vastaanotti kultalevyn ja liehui lavalla Suomen lipun kanssa. Sittemmin bändi on saanut tehtyä jo toisenkin levyn, jolla liikutaan astetta tummemmissa vesissä joten myös Ruissalossa nähdään tällä kertaa äänimaailmaltaan himpun verran melankolisempi Hurts. Hiljalleen hämärtyvä Ruissalo tarjoaakin täydellisen taustan Hurtsin teatraaliselle syntikkapopille, joka on etenkin juuri täällä iskenyt suomalaisten sydämiin. Onko ihmekään - olemmehan kansa, joka viettää valtaosan vuodestaan pimeydessä.

Kaikesta tästä synkkyydestä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - Hurts rakastaa Suomea, se on ilmiselvää vaikkei tietäisikään, että bändin viimeisimmän levyn kansilehtisestäkin löytyy suomen kieltä. Ja mikä parasta - myös Suomi rakastaa Hurtsia. Bändi ei voi lakata hymyilemästä ja Ruissalo hymyilee takaisin. Ei ole vaikeasti arvattavissa, että Hurts nähdään Suomessa vielä uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan. Eikä minua haittaa.

Hurtsin jälkeen vaeltelen Louna-lavan tuntumaan, jossa brittisensaatio Jessie Ware ottaa mittaa samanaikaisesti viereisessä teltassa esiintyvästä Knife Partysta. Verrattuna giganttiseen Yle X -lavaan, on Jessie Warekin vetänyt puoleensa yllättävän suuren ja ennen kaikkea lämminhenkisen yleisön. Esiintyjän ja koko yleisön välillä tuntuu vallitsevan jotenkin poikkeuksellisen henkilökohtainen side, jonka tunnen itsekin vaikken olekaan Jessie Warea aikaisemmin kuullut.

Hänestä sen sijaan olen kyllä kuullut paljonkin; Ware on rohmunnut BRIT Awardseissa ehdokkuuksia, noussut muotimaailman seuratuimpiin ja kaikin puolin ollut juuri se tyyppi ketä seurata. Eikä ihme. Jessie Waresta huokuu lavalla lämpö ja itsevarmuus ja hän saa kaikki yleisöstä vedettyä mukaan musiikkinsa pauloihin. Yleisö keinuu hurmiossa yhteen tahtiin. Jessie Waressa on jotakin todella rauhoittavaa ja samalla jotakin todella piristävää. Toivon, että tässä on tuleva popin megajätti. Osittain siksi, että naisella olisi siihen rahkeita ja osittain siksi, että voisin sanoa joskus keinuneeni hurmiossa Jessie Waren tahtiin Ruisrockin pikkulavan tuntumassa.

Jessie Ware on ihana, tuumin, ja tallustelen hurmioituneena Niittylavan tuntumaan. Perjantain meiningin päälavalla päättää Michael Monroe, joka on ollut vakaasti Ruisrockin kanssa kimpassa jo kultaisesta kasikytäluvusta saakka. Monroesta on kasvanut viime vuosien aikana suuri suosikkini etenkin festareilla. Kyllä, häpeäkseni myönnän, että vasta viime vuosina, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Muutama vuosi sitten ilmestynyt kriitikoidenkin ylistämä Sensory Overdrive kipusi suoraan omien suosikkilevyjeni kärkeen ja onnekseni olenkin saanut aina kesäisin todistaa teräsmuusikon keikkoja lukuisia kertoja peräkkäin.

Tämä vuosi ei onneksi ole ollut poikkeus, vaikka henkilökohtaisesti olen omia kesäfestareitani karsinutkin. Ruisrockin päälavalle Michael Monroe ei bändeineen sinänsä tuonut mitään uutta, mutta toisaalta samanaikaisesti Michael Monroe tuo lavalle aina jotakin uutta. Keikoilla jyllää adrenaliini ja niin yleisön kuin varmasti esiintyjänkin pulssi kohoaa helposti nollasta sataan kun jännitys valtaa koko kehon, koskaan ei voi nimittäin tietää mitä Monroe keksii seuraavaksi. Lavarakenteet muuttuvat helposti kiipeilytelineeksi ja illan tähti spagaatteja tekeväksi voimistelijaksi.

Alueelta poistun hyvin mielin Michael Monroen keikan jälkeen, ja onko ihmekään. Yleisö on silminnähden villiintynyt ja hyvällä tuulella ja bändi tarjoillut jälleen luottokamaa kansalle. Kävellessäni kohti rantaa, ohitan lavan, jossa Heavyweight DJ's vetelee viimeisiään. Ranta-alue on muuttunut ikään kuin pieneksi discoksi kun festarikansa tanssii vielä viimeisiään yötä vasten. Kun kellun lautassani hitaasti takaisin kohti Turun keskustaa, katselen taakseni discomaisessa valomeressä uivaa Ruissaloa.

Lauantaina saavun alueelle juuri Kaija Koon lopetellessa keikkaansa päälavalla, jonka tuntumassa vallitsee selkeästi lämmin, paikoitellen jopa säännöllisen liikuttunut fiilis. Tunnelma on lämpimän lisäksi jotenkin välitön ja rento - kotoisa. Valitettavasti ehdin napata keikasta vain viimeisen Kaunis Rietas Onnellinen -biisin, jonka yleisö laulaa mukana niin kovaa, että se raikaa selkeästi lavan taaksekin.

Suuntaan starttaamaan lauantaipäiväni kunnolla kohti Rantalavaa, jossa eräs festarikesän kiintiöviihdyttäjistä aloittelee settiään. Viime vuonna viimeisimmän (huikean!!) Warriors-levynsä julkaissut Disco Ensemble on kesä kesän jälkeen aina se taattu kotimainen akti, joka saa eturivin heilumaan kiivaasti ja muun yleisön pogoilemaan päättömästi suuntaan jos toiseenkin. Niin tai näin, tämän bändin keikalla ihmiset todella liikkuvat!

Myös tällä kertaa Disco Ensemble pitää sanattoman lupauksensa. Rantahiekka pöllyää kohti taivasta kun bändi nousee lavalle ja potkaisee keikkansa käyntiin. On täydellinen Ruisrock-päivä, Ruisrock-hetki. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja mittarissa on plusasteita enemmän kuin ehkä tarvitsisikaan. Päivä on vasta alussa ja silti alue tuntuu jo kodilta samalla kun Disco Ensemble lämmittelee kansaa loppuviikonloppua varten. Nyt, jos koskaan, on kesä.

Festarikesän kiintiöviihdyttäjistä puheenollen... eräs kovimmista sellaisista on uhannut jättää meidät ikuisesti tämän vuoden myötä. Syksyn jäähyväiskiertueen myötä lavoilta poistuva PMMP nähtiin kuitenkin onneksi vielä aktiivisesti kesän festareilla. Vaikka bändille tyypillisen hilpeä ja mukaansatempaava tunnelma onkin ollut entisellään, oli myös Ruissalossa ilmassa ripaus haikeutta ja kenties jo nostalgiaakin. En voi uskoa, että kaikista bändeistä juuri tämä on nyt tullut ainakin toistaiseksi tiensä päähän. Se surettaa minua suunnattomasti, sillä PMMP on ainutlaatuinen. Se koskettaa, se tanssittaa, sy hymyilyttää, se naurattaa, se kikatututtaa ja on niin täynnä elämää.

Kesä ilman Pemsuja on kuin talvi ilman joulua, Suomen musiikkiskene ilman Pemsuja on kuin munkki ilman hilloa, Ruisrock ilman Pemsuja on kuin vetopasuuna ilman vetoa ja elämäni suomalaisena musiikinkuuntelijana ilman Pemsuja on kuin... elämää suomalaisena musiikinkuuntelijaa ilman Pemsuja. Tulevina vuosina kieltäydyn elämästä festarielämääni kesäisin ja vetäydyn omaan synkkyyteeni sillä aikaa kun Paulan ja Miran molemmat puoliskot vetäytyvät tekemään mitä ikinä nyt tekevätkään silloin kun eivät tee PMMP:tä. Nyyhkis.

PMMP:n jälkeen festarialueen tunnelma tuntuu vaihtuvan täysin. Niin paikalla oleva media, kuin paikalla oleva yleisökin tuntuu lauantaina olevan silminnähden kansainvälisempää ja ihmiskirjo selkeästi moninaisempaa; muutenkin hajanaista festarikansaa löytyy nyt yhä enemmän esimerkiksi eri ikäluokista ja musiikkigenreistä ja tämä tuntuu vain vahvistuvan lämmintä kesäiltaa kohden. Ei ole epäilystäkään siitä mistä tämä johtuu.

Huolimatta siitä, että HIM on tehnyt jo muutaman vuosikymmenen mittaisen uran ja minä taas viihtynyt musiikkikulttuurin parissa myöskin pitkälti koko teini-ikäni aina aikuisiälle asti, en ole siltikään nähnyt bändiä aikaisemmin livenä! Tai tarkemmin ajatellen saattaa olla, että olen nähnyt bändistä joskus vilauksen jossakin, mutta en kuollaksenikaan muista olenko. Siksi olinkin itsellenikin yllätyksenä todella innoissani kun vuoden alussa viimeisimmän levynsä Tears on Tape julkaissut HIM buukattiin Ruisrockin päälavan lauantain pääesiintyjäksi.

HIM lavalla tuntuu yllättävän rauhalliselta, enkä siis tarkoita tällä millään tavoin kesyä tai tylsää. Menoa ja asennetta bändin livepreesensistä nimittäin kyllä löytyy, vaikka mitään kovin uutta ja erilaista se ei mielestäni tarjoilekaan. Ville Valo pönöttää turvallisesti mikkitelineensä edessä bändin paahtaessa taustalla tuttuja rallejaan. Ehkä mainitsemani rauha tuleekin siis livesettiin tästä vuosien tuomasta varmuudesta omaan tekemiseen.

Uusimmista bändin biiseistä en juurikaan välitä sillä ne eivät ole minulle tuttuja, bändin megahitit taas saavat kylmät väreet hiipimään selkääni pitkin ja melkein kyyneleetkin silmiin. Vaikka en koskaan ole bändin megafani ollutkaan, edustan kuitenkin sukupolvea, jonka musiikkikauteen HIM on kuulunut vahvasti niin ysäriaikana kuin milleniumin tälläkin puolella. Kaikenkaikkiaan nautin lauantain päättävästä HIMin keikasta hurjasti ja poistuin alueelta käsittämättömän hyvin mielin.

Siinä missä festareiden viimeiset päivät tuntuvat yleensä vain matelevan väsymyksen ja hiekan täyttämien keuhkojen kannattamana, tuntuu tämä sunnuntai itselläni kuluvan liiankin nopeast. Päivän aikana minun on määrä tavata Ruisrockin sunnuntain päättävä Biffy Clyro heidän hotellillaan, minkä vuoksi minulta jää suureksi harmikseni välistä lukuisia esiintyjiä, joita olisin päivän aikana tahtonut nähdä.

Suurimmaksi harmituksekseni välistä jää esimerkiks aikaisemmin tänä vuonna Tavastialla Ellie Gouldingin lämmitteljänä nähty Charli XCX, joka on varmasti tarjoillut festarialueella todella kovaa meninkiä. (Piru, harmittaa vieläkin.) Kuulen myös myöhemmin alueelle palatessani, että hiljattain suosiotaan vielä entisestään nostanut Cheek on saanut rannan kupeessa yleisön liekkeihin ja tarjoillut täydellistä, aurinkoista festaritunnelmaa. (Piru vie, sekin harmittaa.)

Onneksi ehdin alueelle kuitenkin nipin napin juuri kuin ruotsalainen superbändi The Sounds nousee päälavalle. Suomen festarikesissä, ja klubeilla, ja joka paikassa hyvin aktiiviseen tahtiin ravaava The Sounds on tuttu näky Ruisrockissa ja kuuluu täällä samanlaisten kiintiöfestariartistien joukkoon kuin esimerksi kotimaiset Apulanta, PMMP (nyyyyyyhkis) sekä Stam1na.

Tämän kuun lopussa uuden Weekend-albuminsa julkaiseva The Sounds ottaa lavan jälleen varmon ottein ja setin aikana kuullaan laajasti biisejä bändin uran ajalta. Jokin jää mielestäni kuitenkin tällä kertaa uupumaan ja bändi vaikuttaa jotenkin väsyneeltä. Muutaman kilon ympärilleen kerännyt aina veistoksellisen kaunis Maja Ivarsson ei juurkaan tarjoile tällä kertaa yleensä tyypillistä lava-akrobatiaansa ja selailee muutenkin valaa edestakaisin hieman vaisuksi. Itse nautin keikasta silti, sillä kuulen kaikki omat suosikkni ja bändi silti kuulostaa yhtä loistavalta kuin aina.

Ennen kuin huomaankaan, ilta on jo lopuillaan ja kerään itsen aivan päälavan eteen kuin pitkäaikainen suosikkini Biffy Clyro pistää Niittylavan pussiin tältä vuodelta. Aikaisemmin haastattelemani bändi oli jo hotellilla käsittämättömän hyvällä tuulella joten naputellessai kättäni mellakka-aitaa vasten, minulla on vahva tunne siitä, että positiivinen energia välittyy tänä iltana myös yleisöön asti.

Ja olen oikeassa. Bändi on hyväntuulinen, soittaa tiukasti ja hymyilee taukoamatta. Aikaisemmin tänä vuonna uuden Opposites-levynsä julkaissut Biffy Clyro on selkeästi iloinen palattuaan takaisin Suomeen ja Suomikin tuntuu olevan siitä erittäin iloinen, onko ihmekään, että bändi on aikaisemmin päivällä vitsaillut minulle harkitsevansa kesämökin ostamista Turusta. Melkein tihrustan itkua tarkkaillessani toisella silmällä kelloa ja toisella bändiä, sillä tiedän, että minun on pian kiiruhdettava junaan. Pieni kyynel kohoaakin silmäkulmaani kun ehdin juuri ja juuri kuulemaan suosikkibiisini God & Satan, ennen kuin lähden vastahakoisesti kävelemään kohti lauttaa, Turun keskustaa ja lopulta kotia. Puolimatkassa harmitukseni alkaa haihtua, sillä ymmärrän, että kuulin kaiken mitä halusinkin, ja Biffy Clyro palaa kyllä. Kiitos Biffy. Ja kiitos Ruisrock.

Teksti ja kuvat: Joanna Tzortzis

Eino Nurmiston kuvagalleria Ruisrockista: