Aurinkoisen lauantain vallatessa vielä Hietaniemen rantaa, on vaikeaa uskoa kahta asiaa. Ensimmäisenä sitä, että säät ovat olleet koko Rock The Beachin ajan näinkin suopeat ja taivas tarjoillut meille aurinkoa lähes koko festareiden läpi (lukuunottamatta muutamia perjantain sadekuuroja, mutta uskon siitäkin huolimatta, että näistä festareista kaikkien päähän pinttynyt kuva on lähinnä auringossa kylpevä Hietaniemen ranta). Toisena on vaikea uskoa, että tätä hiekassa tarpomista pitäisi jaksaa vielä yksi kokonainen päivä, vaikka väsyneet jalkani toisaalta ovatkin vain hyvien festareiden merkki.
Onneksi lauantain ohjelmisto tuntuu löyhemmältä kuin aikaisimpien päivien tykitys. Saapuessani paikalle iltapäivän pintaan Newstedin vielä tarjoillessa tasapaksua jyystöään Nokia Musiikki -lavalla festaralueen kauemmalla rannanpuoliskolla, on paikalle saapunut vain kourallinen ihmisiä, mutta tunnelma on silti rento ja kotoisa. Ilmassa on lopun tuntua, mutta hyvällä tavalla. Haikea olotila kertoo siitä, että kolmen päivän festari on matkalla päätökseensä.
Lauantain - ja kenties koko festarin - kovimpana yllättäjänä nousee päälavalle Newstedin lopetellessa englantilainen post-hardcore pumppu Enter Shikari. Bändi on tunnettu erilaisia musiikkityylejä yhdistelevästä musiikistaan ja olen itse kuullut Enter Shikarin live-esiintymisistä niin paljon hyvää, että odotan suorastaan innoissani mitä on oikein luvassa, sillä itse en ole kehuttua aktia päässyt vielä aiemmin todistamaan.
Enter Shikari ottaa suuren päälavan voittajan elkein ja rohkea, genrerajoja rikki paukuttava poppoo tarjoaa juuri sitä mitä odotus on luvannutkin; kovaa meininkiä, ensiluokkaista esiintymistä sekä mieletöntä energiaa. Usein minulle saattaa olla hieman vaikeaa päästä keikoille täysin sisään esiintymiseen, jossa biisit ovat itselle vieraita, mutta Enter Shikarin järjetön paahto tarttuu helposti ja on vaikea olla olematta fiiliksissä. Tietyllä tapaa tuntui melkein siltä, että melkein koko festareiden positiivinen energia kulminoitui tähän yhteen keikkaan, villiin yleisöön ja taivaalta porottavaan auringonpaisteeseen. Ehdottomasti Rock The Beachin parhaimmistoa!
Enter Shikarin jälkeen päätän hieman tankata itseäni loppuiltaa varten ja lähden kiertämään alueelta löytyviä kojuja ja ruokatarjontaa. Rock The Beachin kojutarjonta tuntuu normaalia kekseliäältä, ja rivissä pikkuteltoissa löytyy niin perinteisempiä metrilakuja kuin inspiroivia pikkukioskejakin. Paikan päältä löytyy myös esimerkiksi Vallilan koju sekä WWF:n tarjoama latauspiste puhelimille, joka toimiikin teemaan sopivasti aurinkoenergialla kuten moni muukin alueella tallusteleva yksilö. Ruokakojut on sijoitettu fiksusti yhdelle alueelle, joten on helppo päättää mitä haluaa, sillä ruokaa ei tarvitse metsästää ympäri laajaa aluetta.
Ruokataukoni jälkeen palaan takaisin päälavan tuntumaan, jossa varmasti jo monille suomalaisille tuttu, Suomessa tiheään tahtiin ravaava kanadalaistrio Danko Jones nousee lavalle. Olen itse nähnyt itse herra Danko Jonesin sekä hänen takanaan toimivan kaksikon livenä jo niin monta kertaa niin festari- kuin klubiympäristössäkin, että tiedän mitä odottaa, mutta samalla olen innoissani sillä aivan näin kuumana kesäpäivänä, suoraan vesistön vieressä, tilanne on kuitenkin poikkeuksellinen.
Danko Jones myöntääkin (monien muiden viikonlopun esiintyjien tapaan) yllättyneensä siitä, että Rock The Beach -festarit järjestetään todella nimensä mukaisesti rannalla. Myös Danko ylistää upeaa näkymää ja taivaalla paistavaa aurinkoa, jotka ovat läpi viikonlopun tuntuneet silminnähden tekevän festariesiintyjiin lähtemättömän vaikutuksen.
Danko Jones tarjoilee sitä mitä odotinkin; varmaa rock-rynkytystä, hykerryttäviä välispiikkejä, erilaisia kuvakulmia ulkona lepattavasta kielestään, sekä niin vanhaa kuin uudempaakin materiaalia. Danko Jones tuntuu jo vanhalta tutulta, joka käy kylässä niin tasaisin väliajoin, että sitä melkein unohtaa olla pitämättä itsestäänselvyytenä. Trio nähdään Suomessa varmasti jälleen aiemmin kuin osaamme arvatakaan. (Itseasiassa, tarkistin: bändi on jo buukattu Turkuun, Tampereelle ja Jyväskylään marraskuuksi. En ole yllättynyt.)
Danko Jonesin keikan lähennellessä loppuaan, alan tarpoa rantaviivaa pitkin kohti festarialueen toista laitaa, jossa Paramoren on määrä nousta lavalle. Itse bändiin jo muutamaan otteeseen aiemmin nähneenä olen oikeastaan silti hieman kiinnostunut näkemään kuinka bändi on kehittynyt, sillä viime kerrastani onkin jo aikaa ja sen jälkeen bändi onkin jo saanut allensa vielä muutaman levyn lisää sekä kokenut muutamia jäsenvaihdoksiakin.
Muutamia vuosia sitten Paramore kuului suuriin suosikkeihini ja kieltämättä näkemäni keikatkin ovat olleet jopa näin myöhemmin pohdittuna todella kovia. Lähivuosina olen kuitenkin tipahtanut tietynlaiseen Paramore-suvantoon Farron veljien poistuessa bändistä ja pysynyt autuaan tietämättömänä Paramoren puuhista aina uusimpaan alkuvuodesta julkaistuun nimikkoalbumiin saakka, jonka esikoissinkku Now on etenkin soinut korvanapeistani tiuhaan tahtiin koko kevään ajan.
Paramore on kovassa vedossa edelleen. Bändi on hyväntuulinen sekä energinen, ja solisti Hayley Williams ottaa hienosti kontaktia eturiviin ja tanssittaa yleisöä. En voi tehdä muuta kuin ottaa kengät pois itsekin ja tanssahdella musiikin tahtiin rantahiekassa. Kun That's What You Get kajahtaa täydellä teholla Hietaniemen rannan ilmoihin, villiinnyn jopa vaihtamaan uimapukuun sekä juoksemaan suoraan veteen. Olen tehnyt monia asioita elämän aikana, mutta en kieltämättä koskaan uskonut, että yksi niistä voisi olla keikan katsominen uidessa.
Keikan jälkeen fiilis oli korkealla. Paramoren ja illan pääesiintyjän välille oli sopivasti varattu luova vartti siirtymisaikaa, joten väki alkoi hiljalleen virrata kohti päälavaa. Itse istuin rauhassa katukiveykselle pyyhkimään märkiä jalkojani sekä pudistelemaan vaatteitani hiekasta (jota sai muuten tehdä viikonlopun aikana melko tasaiseen tahtiin.)
Koko festarin pääesiintyjäksi on buukattu saksalainen industrial-jätti Rammstein, joka ei erityisesti vedä itseäni kohti päälavaa. Kirjoittaessani aiemmin keskiviikon pääesiintyjästä Green Daysta, totesinkin, että aina tulee olemaan niitä ihmisiä, jotka tajuavat, ja ihmisiä, jotka eivät tajua. Rammsteinin suhteen taidan itse kuulua jälkimmäisiin. Bändiä jo kertaalleen livenä todistaneena voin sanoa ainakin yrittäneeni, mutta aivan minun kuppi teetäni mahtipontinen orkesteri ei kuitenkaan ole. Ehkä herkkä mieleni ei ole Rammsteinin kaltaisille akteille tarpeeksi avoin.
Ymmärrän kuitenkin täysin, miksi toisille bändi on jotakin elämää suurempaa. Vaikka pyrotekniikat, erikoiset, teatraaliset ohjelmanumerot ja muut erittäin saksalaiset härdellit eivät itseeni iskekään, lyövät ne varmasti monet muutkin ällikällä. Bändin aloittaessa istun vielä kauempana päälavasta pudistelemassa hiekkaa vaatteistani, kun aivan yhtäkkiä ilmaan kajahtaa järisyttävä räjähdys. Katsastan kohti päälavaa ja näen sieltä nousevan savua, on ilmiselvää, että Rammstein on noussut lavalle. Se tarkoittaa sitä, että onnistunut festari on viimein tullut päätökseen.
Teksti ja kuvat: Joanna Tzortzis
Teksti ja kuvat: Joanna Tzortzis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti