Sludge, stoner, post-metal, doom,
pörinää, surinaa, suuria tunteita ja likaa. Edellä mainitut
genret ja kuvailut edustavat ns. uutta metallia, valtavirtakulttuurin
geneerisen siloteltua syntetisaattorien valtaamaa bilerap -maailmaa
vastustavaa, Hard Rock Hallelujan jälkeistä orgaanista äänivallia.
Kuluvan vuoden aikana Suomessa on jo ehtinyt vierailla useampia
kategoriaan luokiteltavia mammutteja, joiden vetovoima ja vahvistimia
palvova mekkala on toiminut kerta kerran jälkeen yhä
vakuuttavammin. Godflesh -mies Justin Broadrickin
post-metal jyrän Jesun saapuminen Tavastialle antoi odottaa
vakuuttavuuden teeman jatkuvan.
Avausaktina toimi Broadrickin elektroninen sooloakti JK Flesh ja sali ammottaa tyhjyyttään. Huppuun sonnustautunut industrial-metallin pioneeri soitti synkkää konemusiikkia, jota en itse osaa kuvailla kuin maailmanlopun housen, laskeuman trip-hopin sekä kovien huumeiden dubin sekoitukseksi. Taustalla pyörineet negatiivikuvat brittiläisestä rapistuvasta lähiömaisemasta toivat musiikkiin sopivan tunnelman. Mielleyhtymät lähiöanarkismiin, päihteiden sekakäyttöön ja neuvostohenkiseen rappeutuvaan miljööseen saivat JK Fleshistä kokonaisuutena erittäin toimivan elektronisen aktin. Tämän kaltaisen paahdon tahtiin voi hyvin kuvitella Danny Dyerin lätkimässä Millwall -kannattajia turpaan elokuvassa Football Factory.
Illan pääesiintyjä Jesu todistaa Broadrickin kykenevän myös toiseen ääripäähän: etääntyneeseen ja pahvilta maistuvaan turhuuteen. Jesua on pidetty uranuurtajana post-metallin lajipiirissä, yhdistäen ennakkoluulottomasti eri tyylilajeja raskaaseen, mutta melodiseen palettiin. Illan keikka tuottaa pettymyksen liian monella tasolla. Godfleshin saralla hyvin toimineet konerummut, saavat Jesun kuulostamaan lähinnä teinipojan kotistudiokokeiluilta. Jesun studioalbumien orgaaninen raskaus on kaikonnut totaalisesti. Tämän lisäksi Broadrickin puhdas ja flegmaattinen laulu on hukkua läppäriltä soivien taustojen joukkoon. Kun miksaus saadaan lopulta kuntoon, on laulu lähes yhtä epävireistä kuin kitarakin. Keikan ehdottomaksi kohokohdaksi ja osittaiseksi pelastukseksi nousee kuitenki Conqueror -albumin nimikkoraita, joka on sävellyksenä niin hieno, että ylittää esityksen ongelmat hetkellisesti.
Jos Justin Broadrickin elektroninen
minä JK Flesh ei olisi osunut näin lähelle napakymppiä, olisi
illan kattaus vajonnut yhdeksi huonoimmista keikkakokemuksista
pitkiin aikoihin. Toivottavasti näemme Jesun vielä joskus
elävämpänä, niin soittimien, kuin soittajienkin puolesta.
Teksti ja kuvat: Rukola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti