LIVE! Editors @ The Circus, Helsinki 30.9.2013

Näin birminghamilaisen Editorsin kuluneena kesänä Ruisrockin pimenevässä kesäillassa, ja olin ensihetkestä lähtien täysin myyty. Tiesin jo etukäteen, että tiedossa olisi kovan luokan keikkakokemus, sen verran iskevää tuotantoa porukan uran varrelta nimittäin löytyy. Bändin festarikeikkaa ylistettiin vielä pitkään jälkeenpäinkin yhdeksi Ruissin parhaista, enkä minäkään voi asiaan vastalausetta esittää. Tummasävyistä indie rockia soittava Editors jätti sen verran kovan nälän kokea sama elämys uudestaan, että tieto syksyn tulevasta klubikeikasta oli enemmän kuin tervetullut.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Maanantai-ilta The Circuksessa uhkasi muodostua omalta osaltani täysin päinvastaiseksi kokemukseksi, sillä olin keikkailtana mukavasti nuhakuumeessa, säryn ja kolotuksen kourissa. Kesän lämpö oli vaihtunut paleluun ja kepeä fiilis lähinnä tajuissaan pysymiseen. En olisi silti jäänyt mistään hinnasta kotiin, vaan vääntäydyin keikkapaikalle flunssalääkityksen turvin. Voin kertoa, että keikasta saa ihan erilaisen otteen vähän puolikuntoisena, tai siis jos siitä onnistuu saamaan ollenkaan otetta. Varokaa, nyt aion olla turhan kriittinen, sillä oloni ei ollut alkukeikan aikana mitä vastaanottavin. Kuvasin setin ensimmäiset kolme biisiä lasittunein silmin ja tunsin polvien pettävän samalla, kun vuonna 2005 julkaistun debyyttialbumi The Back Roomin kiitelty kulmakivi ”Munich” herätteli yleisöä.

Kakkosalbumin nimibiisi ”An End Has a Start” soi taustalla, kun punnersin itseni pois kuvaaja-aitiosta ja lähdin etenemään täpötäyden salin takaosaan, sinne rauhalliseen poukamaan. Editorsia on verrattu paatoksellisen suuria biisejä vetäviin Interpoliin ja U2:een, mutta Editors kuulostaa silti ennen kaikkea juuri Editorsilta. ”People are fragile things, you should know by now”, vokalisti Tom Smith lauloi ja tunsin itsekin olevani kovin fragile juuri sillä hetkellä. Sen jälkeen biisejä tuli ja meni, ja ne kaikki kuulostivat käsittämättömän hyviltä tukkoisten korvakäytävienkin läpi, mutta jostain syystä olin vähän pettynyt suhteellisen vaisuun aloitukseen. Olin aina pitänyt Editorsia hyvänä livebändinä, mutta paria kitaranostoa ja yleisöön ojennettua kättä lukuun ottamatta Editorsin esiintyminen tuntui silti kumman staattiselta.

Keikan ensimmäinen kolmannes oli tuskin kulunut, eikä keskittymiskykyni ollut aivan parhaimmillaan. Aloin työstää mielessäni alustavaa runkoa keikkaraportille. Suunnittelin sen etenevän suunnilleen seuraavien pääkohtien varassa: a) olin kipeä, b) Editors ei jostain syystä nyt ihan napannut ja c) hyvä musiikki oli silti aina hyvää. Setti oli hyvä sekoitus uutta ja vanhaa, ja bändin uudehko kokoonpano soitti hyvällä intensiteetillä. ”All Sparks” oli kiva kuulla, ja Smithin kumea ääni toimii mielettömän hyvin hieman tummemmissa biiseissä. Mietin silti, olisiko ollut sama asia jäädä kotiin sairastamaan, laittaa silmät kiinni ja Editorsin albumit taustalle soimaan. MUTTA sitten otin raskaat kriitikkolasit nenältäni ja havahduin huomaamaan, miten keikka lähti yhtäkkiä ihmeellisesti nousuun. Ei hitossa, kyllä tämä oli aivan eri asia livenä kuin kotikaiuttimista kuunneltuna.

En sano, etteikö yleisö olisi ollut messissä alusta asti, itse olin ehkä vain niin tavattoman jäinen etten jaksanut nostaa kättäkään ilmaan läsnäolon merkiksi. Ympärilläni nytkähdeltiin eläytyvästi musiikin mukana ja värähtämättömistä ilmeistä huolimatta jokainen selvästikin nautti keikasta. Tunnelma alkoi lämmetä salamannopeasti ja sekä yleisön että bändin keskuudessa ”A Ton of Loven” myötä. Smithin ja toisen pääkitaristi Justin Lockeyn varassa akustisesti kulkenut ”The Phone Book” hiljensi yleisön täydellisesti, enkä tiedä johtuiko flunssasta vai liikutuksesta, mutta sillä hetkellä vesi nousi allekirjoittaneen silmiin.

Sen jälkeen paukutettiinkin menobiisiä toisensa jälkeen. Ihmisistä löytyi laajempaakin liikettä kuin jalannaputusta, ja lavan puolella sinkoiltiin suuntaan jos toiseenkin. Setin loppuun kuului armottoman pontevalla tempolla hakannut ”Fingers in the Factories”. Smith seisoi pianon päällä, kieputti mikkipiuhaa ympärilleen, innostui osittelemaan yleisön joukkoon ja Varsinaisen setin päätti ”Smokers Outside the Hospital Doors”, jota seurannut ”Nothing” oli kerrassaan positiivinen yllätys.

Reilu puolitoistatuntinen oli jo takana ja aloin epäillä, tarvitseeko näin loistavan ja energisen setin vetäneen bändin edes välttämättä aina soittaa suurinta hittiään. Mutta kyllä Editors sitten palasi vielä "Papillonin" ajaksi. Loppusäkeet tuntuivat paisuvan monenkertaisiksi kestoltaan, ja minäkin ymmärsin vihdoin, että lyriikoissa lauletaan tosiaan ”It kicks like a sleep twitch!” eikä “It kicks like a sweet fish!” kuten joskus on tullut tyytyväisenä laulettua…. Keikan jälkeen kuuntelin yleisön joukossa käynyttä innostunutta puheensorinaa ja fiilistenvaihtoa; yksi suurimmista puheenaiheista taisi silti joidenkin keskuudessa olla Samuli Putron bongaaminen narikkajonosta. Hyvän muusikon läsnäolo yleisössä on kai sekin yksi todiste siitä, että tässä ollaan katsomassa ja kokemassa laadukasta keikkaa. Toivottavasti olen ensi kerralla vähemmän kipeä ja enemmän Editorsin lumoissa.

Teksti ja kuvat: Laura Halonen