Live! Olavi Uusivirta @ DBTL, Turku, 31.7.2010

Olavi Uusivirta oli The Alueen pääesiintyjä perjantai-iltana. Ilta oli hämärtynyt ja tunnelma odottavainen. Lavan eteen oli kerääntynyt iso joukko ihmisiä. Keikka olisi mielestäni voinut alkaa vaikuttavammin kuten keväällä Turun Klubilla , mutta tällä kertaa alku oli rauhallisempi.

Lavalla nähtiin vierailevina tähtinä bassossa Tommi ”UB” Saarikivi ja kitarassa Jussi Jaakonaho. He toivat keikkaan oman mausteensa - ja hyvältä kuulosti.

Kun laulajan päältä lensi kesäyöhön aivan liian kuuma takki pois, lähti keikka lopullisesti lentoon, eikä siitä ollut enää paluuta. Artisti esiintyi, ja yleisö uppoutui siihen kokonaan. Uuden albumin Uni-biisin ajaksi Uusivirta käski ottaa lavalta valoa pois. Se loi unimaista tunnelmaa. Esitys oli jälleen kerran vaikuttava. On upeaa nähdä, miten tunnelma voi herättää musiikissa aivan uusia puolia.

Olavi on vaikuttava esiintyjä. Hänen tulkintansa on hullua, raivokasta ja täynnä tunnetta. Keikan encorena nähty Minä olen hullu oli aivan kuin jostain toisesta maailmasta. Esitys veti sanattomaksi. Olavin esiintymistapa on ainutlaatuinen ja omaperäinen. Sellaista ei näe millään muilla keikoilla.

Keikka keskittyi lähinnä kahden uuden levyn tuotantoon. Aikaisemmalta Me ei kuolla koskaan –levyltä kuultiin vain pakolliset hittibiisit Irrallaan ja On niin helppoo olla onnellinen. Olavi Uusivirta selvästi haluaa painottaa uudempaa tuotantoaan, enkä ihmettele. Se on lyriikaltaan ja soinniltaan aivan erilaista kuin kaksi ensimmäistä levyä.

Keikka oli kokonaisuudessaan upea päätös perjantai-illalle. Tunnelma vei totaalisesti mukanaan, ja keikan jälkeen tunsi olevansa jossain muualla.

Teksti ja kuvat: Terhi Mahlamäki

30 Seconds to Mars @ Provinssirock 18.6.2010

Jos minulta kysytään, 30 Seconds to Mars on maailman paras live-bändi. He osaavat konsertti toisensa jälkeen lunastaa odotukset, jotka ovat olleet suhteettoman korkealla edellisen konsertin näkemisen jälkeen. Jared Leton ääni ja karisma ovat jotain niin käsittämätöntä, että sitä on mahdotonta edes yrittää pukea sanoiksi.

Leto vain astuu lavalle, avaa suunsa ja fanit villiintyvät täysin. Mietin siinä ihmismassan keskellä hyppiessäni, että tämä on hauskin keikka, jossa olen koskaan ollut. 30 Seconds to Marssin fanit tunnetaan yhteisöllisyydestään. Keikalla oli sellainen olo, että porukka nostaa ylös, jos sattuu horjahtamaan.  Siellä tanssittiin ja hypittiin hulluna, mutta myös pidettiin toisista huolta – ihan kuin Jared Leto kehottikin.

Koska Leto on niin karismaattinen ja taitava laulaja, käy bändin muita jäseniä hieman sääliksi. Shannon Leto on varmasti yksi maailman taitavimmista rumpaleista, mutta hänen taitonsa jäävät helposti Jaredin karisman varjoon. Samoin käy Tomo Miličevićille ja keikalla olleille muille soittajille, jotka kaikki ovat hyviä muusikkoja.

Yksi keikan parhaista biiseistä oli heti alussa kuultu Night of the Hunter. Jared esitti sen todella hyvin, ja yleisö oli niin villisti mukana, että kokonaisuudesta ei voinut kuin lumoutua. Jaredin ääni toimi muutenkin erittäin hyvin. Tulkinnan muuttumista nopeasti huudosta hiljaiseen lauluun ei voi kuin ihailla.

 
Keikalla kuultiin kaikki tärkeimmät biisit A Beautiful Lie ja This is War –albumeilta. Ensimmäiseltä levyltä bändi ei soittanut mikään, joka oli harmi varsinkin bändin uraa vuosia seuranneille faneille.

Tapansa mukaan Leto yllätti yleisönsä astumalla heidän keskelleen laulamaan. Hän aloitti From Yesterdaylla ja esitti siitä niin erilaisen sovituksen, että yleisö meinasi joka kertaa laulaa väärässä kohdassa. Se toi humoristisen lisän esitykseen, ja laulaja kehui yleisöön suurisanaisesti. Yleisö oli kehunsa ansainnut. Sen verran kovaan ääneen he huusivat ja lauloivat.

Puolitoista tuntia bändi viihtyi lavalla, ja keikka huipentui encoreen, jossa laulaja kävi hakemassa yleisöstä ison kasan ihmisiä lavalle. Yleisö ja bändi lauloivat yhdessa Kings and Queens –kappaleen. Kappale on osoitus siitä, miten bändi ja fanit ovat siinä hetkessä yhdessä toisiaan täydentäen.

Keikan jälkeen kuulin monen ihmisen toteavan: ”30 Seconds to Mars oli ihana!” Niinhän se oli. Todellakin.

Teksti: Terhi Mahlamäki
Kuvat: Heli Hautaniemi

Mew, Herra Ylppö ja Ihmiset sekä Lauri Tähkä & Elonkerjuu @ Provinssirock 18.6.2010

Tanskalaisen Mewin esitys laskeutui festariyleisön päälle  kuin lempeä kesäsade koleassa yössä. Esitys oli rauhallisen tunnelmoiva – ehkä jopa liiankin rauhallinen festareiden ensimmäiseksi päälavaesiintyjäksi. Vähäeläistä oli myös bändin esiintyminen, sillä he lähinnä olivat lavalla, soittivat, lauloivat ja antoivat musiikin kantaa.

Esitys olisi sopinut paremmin myöhäisillan fiilistelyyn, jolloin ihmiset olisivat voineet keskittyä ryhmässä huojumiseen. Nyt kaikesta rauhallisuudesta tuli hieman puutunut olo.

Laulaja Jonas Bjerren ääni kulki niillä äärirajoilla, jotka saavat ihmiset joko ihastumaan tai ärsyyntymään. Suurimmaksi osaksi aikaa ääni onneksi soi korvissani positiivisesti. Paljon ei silti tarvittaisi, että tämä raja ylittyisi. Ymmärrän hyvin, mikäli laulajan ääni jakaa ihmisten mielipiteet kahtia.

Bändi oli itselleni lievä pettymys ja keikkaseuralaiseni Sari, 28v, totesi: ”En saanut siitä mitään otetta. Se vain soljui ohitseni.” Samanlainen olo oli itsellänikin. Olisin kaivannut jonkun ravistavan elementin herättämään horroksesta.

Yleisöä oli keikalla kuitenkin hyvin, ja he tuntuivat bändistä pitävän.

Herra Ylpöllä on hyvä karisma ja hieno ääni. Hän osasi ottaa lavan haltuun pelkällä olemuksellaan. Hän tarjosi festarikansalle juuri sitä, mitä he olivat tulleet hakemaankin: rokkia, seksiä ja alkoholia! Tästä syystä rock-festareiden lava oli Herra Ylpölle täysin oikea paikka esiintyä.

Hänen biisiensa sanoitukset ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat rakkauden helppoudesta ja vaikeudesta omaperäisellä tavalla. Vaikka Herra Ylppö väittää, etteivät pojat tanssi, tanssivat he hänen keikallaan – sadetakeissaankin.

Yleisö oli koko keikan ajan hyvin mukana, eikä sade onnistunut pilaamaan tunnelmaa. Herra Ylppö ja Ihmiset olivat ehdottomasti positiivinen ja piristävä yllätys. Juuri tuollaisia keikkoja festareilla haluaakin nähdä. Siellä tanssitaan kuravellissä, kerrotaan rivoja vitsejä ja rakastetaan koko maailmaa!

Eteläpohjalainen Lauri Tähkä & Elonkerjuu on kuin syntynyt Provinssirockin päälavalle. Se on heille kotilava kotiyleisön edessä. Sen huomasi heti, kun yleisö tanssi sateesta huolimatta villisti. Itsellenikin Provinssirock, kesäsade ja Lauri Tähkän tahtiin tanssiminen oli yksi kesän tunnelmallisimmista hetkistä. Ne ovat niitä asioita, jotka vaan kuuluvat olla juuri noin.

Yleisö oli jopa niin energinen, että välillä tuntui kuin bändin oma energia olisi kalvennut yleisön edessä. Olisin kaivannut vielä suurempaa heittäytymistä ja hulluutta. Kaikki tärkeimmät biisit kuitenkin kuultiin ja kaikilla oli hyvä tunnelma keikan alusta loppuun asti.

Lauri Tähkä ja elonkerjuu ei ole turhaan noussut Suomen suosituimmaksi bändiksi. He osaavat ottaa yleisönsä ja välittää heille positiivista energiaa.  Siinä energiassa on helppo hymyillä. Kotimatkalla kuulin junassa, kun joku tyttö totesi puhelimeen: ”Me oltiin katsomassa Lauri Tähkän koko keikka.. Se oli oikeastaan ihan jees, vaikka ne onkin niin kamalia.” Bändin lavaesiintymisen edessä skeptisinkin taipuu…

Teksti: Terhi Mahlamäki
Kuva: Heli Hautaniemi

Keikkaraportti! Green Day, Joan Jett and the Blackhearts & The Hives @ Helsinki, Kyläsaari, 8.6.2010

Keikkaseurueestani yli puolelle Green Day oli teinivuosina yksi tärkeimmistä bändeistä. ”Ne tietyt biisit, jotka liittyy niihin tiettyihin teinivuosiin, haluan kuulla tänään. Olen valikoiva fani, mutta Green Day oli tärkeä bändi aikoinaan”, toteaa Hanne, 31v.

Hannalle, 25v, Green Day on ollut tärkeä bändi myös teinivuosien jälkeen, ja hän on kuunnellut myös viimeisimpiä levyjä paljon. ”Aina, kun on kysytty, mikä bändi on sellanen, jonka haluaisin nähdä ja josta olisin valmis maksamaan paljon, olen aina vastannut Green Dayn.”

15 vuotta Green Day –fanit ovatkin saaneet Suomen vierailua odottaa. 26 000 ihmistä kerääntyi Kyläsaareen katsomaan bändiä. Siihen ihmismäärään mahtui monenlaisia kuulijoita ja faneja. Ikäjakaumasta päätellen siellä oli sekä vanhojen että uusien levyjen myötä bändiin tutustuneita. Green Dayn tuli lunastaa kaikkien näiden vuosien ja erilaisten ihmisten odotukset.

Bändin lämmittelijöinä toimivat ruotsalainen The Hives ja yhdysvaltalainen Joan Jett and The Blackhearts. The Hivesin energinen rokki ja seiloriasut tekivät yleisöön vaikutuksen. Yleisö pomppi keikan ajan hyvin mukana, ja laulaja Pelle Almqvistin puoliksi suomalaiset, humoristiset spiikkaukset toivat keikkaan hauskan lisän. Allekirjoittaneen mielestä ne olivat jopa keikan parasta antia, sillä musiikki puudutti tasapaksuudellaan.

Joan Jett and The Blackhearts esitti hienon keikan, mutta yleisö ei tuntunut syttyvän kuin I love rock ’n’ roll –biisistä. Paikka ja yleisö eivät olleet paras mahdollinen esiintymispaikka bändille, sillä toisen lämmittelijän olisi pitänyt olla vähän energisempi. Joan Jettillä on joka tapauksessa niin kaunis ääni, että häntä kuulisi mielellään jossain pienemmässä tapahtumassa omalla keikallaan.

Green Dayn aloitettua huomasi heti, minkä vuoksi yleisö oli paikalle saapunut. Samoin oli selvää, miksi Green Day oli paikalla – faniensa vuoksi. Yleisöön otettiin välittömästi hyvä kontakti, ja jo ensimmäisten biisien aikana Billie Joe otti yleisöstä lavalle pojan, joka näytti hänen nuoremmalta kopioltaan punaisissa housuissaan ja takkutukassaan. Muutaman yhteisen lauluminuutin jälkeen poika hyppäsi rohkeasti yleisön käsien varaan.

Konsertin aikana lavalla kävi ainakin viisi fania. Suloisin heistä oli hyvin nuori pikkutyttö, jonka käden Billie Joe laittoi siunaamaan häntä East Jesus Nowhere -biisin aikana. Lavalla kävi myös onnekas nuori tyttö, joka sai lopulta laulajalta suukon. Tyttö meni siitä ihan sekaisin – eikä ihme. Laulajan viehätysvoima iski myös eturiviä kauemmas, ja suukko sai aikaan yleistä kiljuntaa ja huokailua.

Yleisön huudattaminen ja laulattaminen jatkui konsertin alusta loppuun asti. Sitä oli ehkä jopa liikaa, sillä yleisö alkoi väsyä huutamiseen keikan loppuvaiheilla. Bändiähän he olivat sinne tulleet katsomaan.

Bändiä he kyllä saivat katsoa. Green Day viihtyi lavalla jopa 2,5 tuntia. Siinä ajassa lavalla ehdittiin mm. rokata, soittaa huuliharppua, esittää homokabareeta ja laulaa balladia makuuasennossa. Vaikka Billie Joe oli ehdottomasti bändin keulahahmo, pääsivät muutkin bändin jäsenet esittämään taitojaan varsinkin keikan loppupuolella. Yleisö oli tyytyväinen siihen, että bändi esitti kaikki tärkeimmät biisinsä koko tuotannostaan, eikä todellakaan keskittynyt vain uusimman levyn materiaaliin.

Billie Joe osasi myös spiikeillään sulattaa yleisön sydämen. Hän kertoi ihmisten saavan hänet tuntemaan Helsingin toiseksi kodikseen. Yhdysvaltalaiseen tapaan kaikki kohteliaisuudet lausuttiin sujuvasti, ja suomalaiset hymyilivät.

Ilotulitteita ammuttiin taivaalle jatkuvasti korostamaan biisien kohokohtia, mutta niiden aiheuttama vaikutus oli varsin laimea Suomen kesäyössä. Ne olisikin voinut jättää käyttämättä, sillä bändin energia kyllä riitti ilman tehosteitakin. Keikan loppuvaiheilla nähtiin myös perinteinen paperisilppusade, joka kieltämättä nostattaa ainakin omaa mielialaani.

Varsinaisen soittoajan lisäksi myös encore venyi totuttua pidemmäksi. Se huipentui siihen, kun Billie Joe hiljentyi laulamaan akustista kitaraa soittaen muutaman balladin. Hänen karhea äänensä soi kauniisti, ja suurin osa yleisöstä oli aivan myyty. Teki mieli vain sulkea silmät ja todeta: ”Wake me up when September ends…”

Lunastiko bändi sitten kaikkien odotukset? Todellakin. Yleisö kuvaili konserttia positiiviseksi yllätykseksi, mahtavaksi ja jopa elämän parhaaksi päiväksi. Täytyy siis toivoa, että seuraavaa keikkaa ei tarvitse odottaa 15 vuotta…

The Hives ja Green Day kuvia paljon lisää galleriassa!

Teksti: Terhi Mahlamäki

Kuvat: Tiia Santavirta

Keikkaraportti! Olavi Uusivirta @ Klubi, Turku 13.5.2010

Olavi Uusivirran keikka Turun Klubilla alkoi hämmästyttävän dramaattisesti. Laulaja asteli lavalle puna-vihreiden valojen ja sankan sumun sekaan. Hän esitti kappaleen Uni, jossa ruumiinkieli oli olennainen osa. Esitys oli niin vahva ja vaikuttava, että se imaisi yleisön mukaansa aivan eri tavalla kuin yleensä varmoina tunnelmankohottajina tunnetut nopeat biisit. Hetkessä oli selvää, että lavalla on esiintyjä – ei pelkkä laulaja.

Preeria-levyn julkaisun jälkeinen kiertue piti odotetusti sisällään suuren määrän uuden levyn kappaleita. Mukaan mahtui kuitenkin tunnettuja biisejä myös kahdelta edelliseltä levyltä, mutta ensimmäiseltä albumilta ei kuultu mitään. Me ei kuolla koskaan –biisi sai miettimään, onko siitä tosiaan jo viisi vuotta aikaa, kun se soi radiossa.

Sinä aikana Olavi Uusivirta on kehittynyt yhdeksi Suomen mielenkiintoisimmista sanoittajista. Hän osaa sekä intertekstuaalisuuden taiat että tuoreiden kielikuvien luomisen. Kappaleet kestävät tai suorastaan vaativat enemmän kuin yhden kuuntelukerran. Siinä mielessä keikka saattoi olla vaikea ihmisille, jotka eivät olleet aiemmin uutta tuotantoa kuulleet. Toivottavasti se kuitenkin myös onnistui tehtävässään ja sai ihmiset kiinnostumaan uudesta levystä.

Laulajan energia, hyvä tunnelma ja yleisön huomioiminen oli kaunista katseltavaa. Yleisö lauloi iloisesti mukana jokaisessa kappalessa Kuolaa ja hikeä lensi lavalta eturiviin niin paljon, että tuli väkisin mieleen Turkka ja teatterikorkeakoulu.

Keikka huipentui edellisen levyn nimikappaleeseen Minä olen hullu. Se alkoi hulluuden rajoilla ja lopussa lavalle pääsivät kolme eturivin tyttöä, jotka osallistuivat instrumentaali-osuuden luomiseen. Lopputulos oli kaoottinen ellei jopa hullu.

Keikan jälkeen kuulin yleisön pohtivan, onko se niin helppoo olla onnellinen vai ei…

Teksti ja kuvat: Terhi Mahlamäki

Keikkaraportti! Maija Vilkkumaa @ Kooma, Turku, 12.5.2010

Maija Vilkkumaa on yksi menestyneimmistä suomalaisista naisartisteista. Hänen suosionsa on jatkunut yli kymmenen vuotta. Hänen lyriikkansa osuvat sekä nuoriin tyttöihin että vanhempiin naisiin. Lyriikoiden mukana voi kasvaa teinistä aikuiseksi ja samaistua joka hetkeen – tai tarkemmin sanottuna niihin hetkiin, jolloin elämä ahdistaa.

Vilkkumaa tulkitsee laulut persoonallisella äänellään ja energialla, joka saa tanssilattian huutamaan ja tanssimaan mukana. Yleisö koostuu pääasiassa vahvoista naisista, jotka tekevät elämässään mitä haluavat – tai ainakin haaveilevat siitä. Keikalla voi surutta huutaa kurkkunsa kipeäksi ja julistaa, että muiden mielipiteet eivät kiinnosta. Monet laulut sisältävät myös itseironiaa, joka saa hymyilemään.

Mystistä on vain se, että mitä ne muutamat miehet noilta keikoilta saavat. He eivät voi samaistumisen kautta löytää sisäistä Ingalssin Lauraansa tai naista, joka kaipaa naimisiin. Ehkä peikkotukkaisen laulajattaren tulkinta kuitenkin koskettaa myös heitä. On miellyttävää katsoa, kun nainen ottaa yleisön ja koko elämän omiin käsiinsä.

Eikä kaikki lyriikat tietenkään ole pelkästään naisille suunnattuja. Esimerkiksi single-biisinä suuressa radiosoitossakin ollut Lottovoitto tuo esiin yhteiskuntakritiikkiä, joka koskee kaikkia suomalaisia. Kantavana teemana useimmissa biiseissä on kaipuu paremmasta elämästä. Jos asiat eivät ole hyvin, se pitää huutaa ääneen.

Kooman soittolista koostui hittibiiseistä, jotka olivat tasaisesti valittu kaikilta julkaistuilta albumeilta. Kuulimme kaikki olennaisimmat biisit Satumaatangosta Rouvakellariin. Biisit myös jaottuivat hienosti ensin riehuntaan, joka pysähtyi hetkeksi tunnelmointiin. Sen jälkeen taas villiinnyttiin tanssiin. Yksi kauneimmista hetkistä oli Viimeinen laulu, jonka sanoissa tiivistyy koko keikan tunnelma: ”Siin olis raivo ja nauru ja riemu ja haikeus”.

Teksti & kuva: Terhi Mahlamäki

Keikkaraportti! James Yuill @ Turku, Klubi 8.5.2010

Minä en ole koskaan kuunnellut elektro-musiikkia. Olen suhtautunut siihen varsin ennakkoluuloisesti ja pitänyt sitä kummallisena hörhöilynä. Sattuman kautta kuitenkin päädyin Turun Klubille katsomaan brittiläistä James Yuillia, joka on ensimmäistä kertaa Suomessa kiertueella.

Hän oli lavalla yksin akustisen kitaran, kannettavan tietokoneen ja levysoittimen kanssa. Lavan takana screenillä pyörivät elektronisen musiikin kanssa yhteensopivat kuviot, jotka veivät osaltaan mukaan musiikin maailmaan.

Aluksi olin hämmentynyt, mutta Yuillin alettua laulaa vakuutuin. Hänen pehmeä äänensä sopi hienosti elektronisiin taustoihin ja loi kauttaaltaan pehmeän ja vaikuttavan tunnelman, johon oli helppo sukeltaa mukaan. Musiikki vei tietynlaiseen hypnoottiseen transsitilaan, jossa unohti koko ympäröivän maailman. Instrumentaalit kohdat olivat pitkiä, ja biisien rajoja ei olisi erottanut toisistaan ilman välispiikkejä.
Tuntui siltä kuin sillä ei olisi ollenkaan väliä, mitä lyriikoissa lauletaan. Tärkeämpää on se, että laulu sopii yhtenä elementtinä täydellisesti osaksi musiikkia. Yhdessä kohtaa kuitenkin havahduin miettimään lyriikoita. Silloin laulettiin, että kaikki on hyvin. Kaikki olikin hyvin, ja me olimme siinä yhdessä omassa maailmassa, jossa ei ole muita.

Yuillilla ei ollut karismaa, joka olisi pakottanut katsomaan häntä. Sen sijaan katse kulki taustalle heijastetuissa kuvioissa, tai silmät sulkeutuivat. Yleisö oli hiljaisesti huojuva massa, joka tunsi musiikin vaikutuksen kaikkialla kehossaan.

Keikan edetessä jotkut intoutuivat tanssimaan. Minuun se vaikutti pitkän työpäivän jälkeen täysin päinvastoin. Halusin välittömästi painua peiton alle näkemään mitä omituisimpia unia. Kokemus oli kaikin puolin vaikuttava ja avartava.

Teksti: Terhi Mahlamäki

Keikkaraportti: Antti Tuisku @ Apollo, Turku 4.4.2010

Minun on mahdotonta mennä Antti Tuiskun keikalle ilman, että kaikki muistot Idolssin alkukarsinnoista lähtien palaavat mieleeni nopeana muistikuvien kelana. Sama tapahtui myös Turun Apollossa. Hymyilin ja mietin, että tuossa se nyt on pitkästä aikaa. Se vanha tuttu.

Tuisku tuli lavalle Michael Jacksonmaisiin olkakoristeisiin sonnustautuneena. Hämmennyin, mutta hetkeä myöhemmin muistin, että Anttihan keikuttaa lannetta sellaiseen tahtiin, josta muut suomalaisartistit voivat vain unelmoida. Energinen tanssi kulki läpi koko keikan. Vain yksi hengähdystauko pidettiin, kun Antti syventyi laulamaan tunnelmallisesti Jos sä meet.

Keikka oli siis todellakin tunnin verran tanssibiletystä, jossa sekä artisti että yleisö hikoilivat jo parin biisin jälkeen. Oli miellyttävää nähdä Antti ilman taustatanssijoita ja muita show-elementtejä, koska hän pääsi valloittamaan omalla karismallaan.

Karismaahan Tuiskulta ei puutu. Hän on laulava ja tanssiva energia-pakkaus, jonka hymy ei hyydy hetkeksikään. Hänen positiivisuutensa vie mukanaan, ja saa hymyilemään vielä seuraavana aamunakin.
Soittolista koostui pääasiassa uuden levyn kappaleista, mutta mukaan oli valittu myös muutama aikaisempi hitti. Suurin yllätys oli kuulla Michael Jacksonin Thriller, jonka tulkinnassa Antti onnistui varsin mainiosti.
Antin laulu- ja esiintymistaidot ovat kehittyneet vuosien verrella huimasti. Vahva laulu ja yleisön kanssa flirttailu villitsivät. Yleisö taputti, huusi ja lauloi yhdessä sekä artistin että toistensa kanssa. Tunnelma oli iloinen ja lämmin.

Keikan jälkeen poistuin kotiin sydän täynnä onnea. Siinä me taas olimme yhdessä juhlineet – vanha tuttu ja minä.

Teksti & kuva: Terhi Mahlamäki