Minä en ole koskaan kuunnellut elektro-musiikkia. Olen suhtautunut siihen varsin ennakkoluuloisesti ja pitänyt sitä kummallisena hörhöilynä. Sattuman kautta kuitenkin päädyin Turun Klubille katsomaan brittiläistä James Yuillia, joka on ensimmäistä kertaa Suomessa kiertueella.
Hän oli lavalla yksin akustisen kitaran, kannettavan tietokoneen ja levysoittimen kanssa. Lavan takana screenillä pyörivät elektronisen musiikin kanssa yhteensopivat kuviot, jotka veivät osaltaan mukaan musiikin maailmaan.
Aluksi olin hämmentynyt, mutta Yuillin alettua laulaa vakuutuin. Hänen pehmeä äänensä sopi hienosti elektronisiin taustoihin ja loi kauttaaltaan pehmeän ja vaikuttavan tunnelman, johon oli helppo sukeltaa mukaan. Musiikki vei tietynlaiseen hypnoottiseen transsitilaan, jossa unohti koko ympäröivän maailman. Instrumentaalit kohdat olivat pitkiä, ja biisien rajoja ei olisi erottanut toisistaan ilman välispiikkejä.
Tuntui siltä kuin sillä ei olisi ollenkaan väliä, mitä lyriikoissa lauletaan. Tärkeämpää on se, että laulu sopii yhtenä elementtinä täydellisesti osaksi musiikkia. Yhdessä kohtaa kuitenkin havahduin miettimään lyriikoita. Silloin laulettiin, että kaikki on hyvin. Kaikki olikin hyvin, ja me olimme siinä yhdessä omassa maailmassa, jossa ei ole muita.
Yuillilla ei ollut karismaa, joka olisi pakottanut katsomaan häntä. Sen sijaan katse kulki taustalle heijastetuissa kuvioissa, tai silmät sulkeutuivat. Yleisö oli hiljaisesti huojuva massa, joka tunsi musiikin vaikutuksen kaikkialla kehossaan.
Keikan edetessä jotkut intoutuivat tanssimaan. Minuun se vaikutti pitkän työpäivän jälkeen täysin päinvastoin. Halusin välittömästi painua peiton alle näkemään mitä omituisimpia unia. Kokemus oli kaikin puolin vaikuttava ja avartava.
Teksti: Terhi Mahlamäki
Palkki
Kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin ollut mukana, mutta en tuntenut artistia vielä tuolloin eikä käynyt noin hyvä sattuma miulle
VastaaPoista