Olavi Uusivirran keikka Turun Klubilla alkoi hämmästyttävän dramaattisesti. Laulaja asteli lavalle puna-vihreiden valojen ja sankan sumun sekaan. Hän esitti kappaleen Uni, jossa ruumiinkieli oli olennainen osa. Esitys oli niin vahva ja vaikuttava, että se imaisi yleisön mukaansa aivan eri tavalla kuin yleensä varmoina tunnelmankohottajina tunnetut nopeat biisit. Hetkessä oli selvää, että lavalla on esiintyjä – ei pelkkä laulaja.
Preeria-levyn julkaisun jälkeinen kiertue piti odotetusti sisällään suuren määrän uuden levyn kappaleita. Mukaan mahtui kuitenkin tunnettuja biisejä myös kahdelta edelliseltä levyltä, mutta ensimmäiseltä albumilta ei kuultu mitään. Me ei kuolla koskaan –biisi sai miettimään, onko siitä tosiaan jo viisi vuotta aikaa, kun se soi radiossa.
Sinä aikana Olavi Uusivirta on kehittynyt yhdeksi Suomen mielenkiintoisimmista sanoittajista. Hän osaa sekä intertekstuaalisuuden taiat että tuoreiden kielikuvien luomisen. Kappaleet kestävät tai suorastaan vaativat enemmän kuin yhden kuuntelukerran. Siinä mielessä keikka saattoi olla vaikea ihmisille, jotka eivät olleet aiemmin uutta tuotantoa kuulleet. Toivottavasti se kuitenkin myös onnistui tehtävässään ja sai ihmiset kiinnostumaan uudesta levystä.
Laulajan energia, hyvä tunnelma ja yleisön huomioiminen oli kaunista katseltavaa. Yleisö lauloi iloisesti mukana jokaisessa kappalessa Kuolaa ja hikeä lensi lavalta eturiviin niin paljon, että tuli väkisin mieleen Turkka ja teatterikorkeakoulu.
Keikka huipentui edellisen levyn nimikappaleeseen Minä olen hullu. Se alkoi hulluuden rajoilla ja lopussa lavalle pääsivät kolme eturivin tyttöä, jotka osallistuivat instrumentaali-osuuden luomiseen. Lopputulos oli kaoottinen ellei jopa hullu.
Keikan jälkeen kuulin yleisön pohtivan, onko se niin helppoo olla onnellinen vai ei…
Teksti ja kuvat: Terhi Mahlamäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti