Sydämessäni on palanen haikeutta kun saavun Helsingin Jäähalille juhlistamaan mahdollisesti viimeisintä keikkaa, jonka PMMP ikinä soittaa. On toissijaista onko kyseessä vain markkinointitaktiikka, jonka puitteissa bändi palaisi takaisin muutaman vuoden päästä. Tänään päällimmäisenä on kuitenkin pelko siitä mahdollisuudesta, että bändi ei todella koskaan enää palaa.
Hymyilen silti astellessani permannolle, joka on jo tuntia aikaisemmin tupaten täynnä iloista kansaa. Pertti Kurikan Nimipäivät on juuri lavalla ja on jo saanut yleisön hymysuihin. Bändi on aivan täydellinen lämmittelemään Pemsuja sillä asenne on kohdillaan ja maassamme bändi on ainutlaatuinen aivan kuten illan päätähtemmekin.
Kun Pertti Kurikan Nimipäivät poistuu lavalta, laskeutuu halliin omituinen tunnelma, jotenkin jännittynyt ja haikea. Nostalginen jopa. Huomaan pidätteleväni kyyneliä jo ennen keikan alkamista. Joskus hyvien asioiden olemassaolon ymmärtää vasta liian myöhään, alitajuntani antaa minulle selkäsaunaa sen vuoksi, etten ole ravannut PMMP:n keikoilla useammin kun siihen on vielä ollut rajaton mahdollisuus. Vaikka bändin levyjä löytyykin hyllystä, kyllästyy niidenkin jatkuvaan kuunteluun joskus ja alkaa kaivata jotakin muuta. PMMP:n keikkoihin on kuitenkin mahdotonta kyllästyä ja kävisin mielelläni niillä vaikka loppuelämäni jokaisena päivänä ja olisin onnellinen. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole enää mahdollista.
Kun tyttökaksikko bändeineen saapuu vihdoin lavalle ja Rusketusraidat räjähtävät soimaan, hiljaiset liikutuksen kyyneleet valuvat silmäkulmistani. (Siinä vaiheessa kun itkee Rusketusraitojen soidessa, ovat asiat aika huonosti.) Pyyhin kyyneleeni ja onnistun huultani puremalla ryhdistäytymään ja keskittymään jälleen siihen mitä lavalla tapahtuu. Tytöt ovat elementissään ja puhkuvat energiaa, kuten aina. "Kuulkaas Enot! Hypin teidän silmille ja hakkaan maailmaa!" tytöt laulavat ja ilta porskuttaa eteenpäin suhteellisen vauhdikkaasti kronologisessa järjestyksessä.
Jatkan kyyneleideni pidättelemistä koko keikan alkupuoliskon ajan. Kun bändi alkaa soittaa Joutsenet-kappaletta, pohdin miksi tähän on tultu. "Unelmat vaihtuu toisiin, valuen vuosiin vihaisiin." Kasvoiko PMMP vain yksinkertaisesti kaiken tämän yli? Saavuttiko se jo kaiken? Miksi? Niin paljon kysymyksiä. Väitän näkeväni Mira Luodin silmäkulmassa kyyneleen.
Ennen kymmenenvuotisen uransa pussittamista, PMMP julkaisi vielä tänä syksynä Matkalaulu -kokoelma-albumin, joka sisältää liudan uusia vertioita kappaleista bändin uran varrelta. Keikalla kuullaankin myös näitä uusia versioita, kuten hyytävä, hidas versio kappaleesta Kovemmat Kädet, joka tuntuu pysäyttävän koko Jäähallin väen niille paikoilleen. Kyyneleet polttelevat taas kanavissaan, mutta onneksi bändi jatkaa himpun verran toiveikkaammalla linjalla kun Päiväkoti ja Oo Siellä Jossain Mun päättävät Kovemmat Kädet-levyn osuuden keikalta.
Bändi poistuu lavalta, mutta palaa hetken päästä takaisin jatkaen iltaa Joku Raja -kappaleen merkeissä. Muutamia vuosia sitten PMMP julkaisi naistenpäivänä Joku Raja! -singlensä, joka nimettiin Amnestyn samannimisen kampanjan mukaan ja myös singlen kaikki tuotot ohjattiin kyseisen kampanjan hyväksi. Yhä edelleenkin jatkuvan Joku Raja! -kamppiksen tavoitteena on vähentää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä lähisuhteissa että maailman konfliktialueilla. Tämän kappaleen tavoin PMMP on myös muutenkin uransa aikana osannut pukea sanoinkuvaamattomia tunnetiloja sanoiksi, ottamaan kantaa tärkeisiin aiheisiin sekä käsittelemään vaikeitakin aiheita harvinaisen osuvalla tavalla.
Kiitos teille, PMMP, tuumin kun bändi nousee himpun verran positiivisempiin tunnelmiin Kiitos-kappaleen myötä. Huomaan, ettei kyynelkanaviani enää niinkään pakota vaan nyt jo alkaa hiljalleen hymyilyttää ja naurattaa, niin kuin Pemsujen keikalla yleensäkin. Kappaleen saapuu päättämään bändin kanssa Suomen kärkiräppäreihin kuuluva Asa. Ohessa Paula Vesala myös kertoo tahtovansa pyytää henkilökohtaisesti anteeksi kaikista potkaisuista, joita on mahdollisesti uransa aikana kohdistanut kenenkään naamaan poukkoillessaan yleisössä.
Kun katselen täyteen ahdetun jäähallin keinuvan synkronoidusti samaan tahtiin, raivotanssien holtittomasti tai halaillen kämmeniään kyyneleet poskilla kun bändi antaa parastaan, on vaikeaa uskoa, että tässä on PMMP:n loppu, sillä hetki vaikuttaa lähinnä PMMP:n uran kohokohdalta. Ehkä se onkin, mutta on kai parempi lopettaa huipulla mielummin kuin pilata hyvä juttu työstämällä sitä väkisin pidemmälle kuin tarvitsisi. Kun Merimiehen Vaimon ensimmäiset soinnut täyttävät ilmaan, Paula huutaa ettei kannata olla se nainen, joka odottaa miestä satamassa vaan se nainen, joka lähtee merelle.
Kun keikka alkaa lähentyä loppupuoliskoaan, aletaan hiljalleen päästä bändin viimeisemmän tuotannon pariin. Kun Heliumpallo ja Jeesus Ei Tule Oletko Valmis raikaavat lavalta, yleisö tuntuu olevan totaalisen hurmoksessa. Minä kuulun tähän hurmioituneeseen kansaan myös, eikä aikaisemmista, haikeista kyynelistä ole enää tietoakaan. Rakkaalleni-rallatuksen aikana bändi vetää tiiviisti yhtä ja jakelee keskenään hellyydenosoituksia, mieleni yli pyyhkäisee nopeasti kevyt suru siitä, että tämä saattaa olla viimeinen kerta kun bändi on yhdessä lavalla.
Vaikka bändi on vetänyt koko illan läpi kovalla teholla, ollaan kappaleiden välissä kuultu myös silloin tällöin pitkiä, sydäntälämmittäviä puheita. Sellainen kuullaan myös ennen Korkeasaari-kappaletta, kun Paula kiittää kaikista fanikirjeistä, joita bändi on saanut vuosien aikana. Hän kertoo pysyneensä etenkin kirjeenvaihdossa erään pojan kanssa, keneltä hän kerran kysyi mitkä asiat tekevät hänet iloiseksi. Poika oli vastannut kirjeeseen lähettämällä listan näistä asioista, ja tästä listasta syntyi Korkeasaari-kappale. Sen soidessa, suurilta screeneiltä pyörii Korkeasaari-video, johon kyseinen poika on kuvannut osia.
Lopun tuntu on kappale kappaleelta enemmän ilmassa, ja kun tytöt esittelevät bändin, tunnen sen olevan jo todella lähellä. Kohkausrockin aikana tiedän keikan jo lähestyvän viimeisiä metrejään ja siirryn hiljalleen kohti Jäähallin takaseinää nähdäkseni vielä koko suuren kokonaisuuden. Hämmästyn siitä kuinka tiiviisti tukossa kenttäkatsomo on aina uloskäynneille saakka.
Kaksi päivää aikaisemmin julkaistu Valloittamaton henkii jo matkan todella lähestyessä loppuaan. Yleisö laulaa mukana vaikka kappale on uusi. Odotusteni vastaisesti se ei jää kuitenkaan viimeiseksi kappaleeksi, vaan PMMP:n uran vihoviimeisenä kappaleena kuullaan täydellisen osuvasti Tytöt, jonka aikana lavalle nousevat vielä myös Mariska sekä Jenni Vartiainen. Kappale on mielestäni täydellinen päättämään PMMP:n uran sillä on ollut uransa aikana tietynlainen vahva tyttöenergian symboli maassamme ja rohkaissut tyttöjä kasvamaan rohkeiksi naisiksi. Uskon ja toivon, että tämä energia jää elämään nuorien tyttöjen sydämiin vielä senkin jälkeen kun PMMP on poissa.
Bändi kiittää ja kumartaa. "Vittuun kaikki!" Mira huutaa, ja ne jäävät kenties elämään PMMP:n viimeisiksi sanoiksi.
PMMP on uransa aikana edistänyt rakkautta, hauskanpitoa, ihmisoikeuksia, päämäärätietoisuutta, unelmia, tunteita sekä sekopäisyyttä tavalla, joka tässä maassa jää varmasti ainutkertaiseksi. Nostalgisin, kyyneliensekaisin tunnelmin totean sydämeni pohjasta; Kiitos. Kiitos PMMP. Kiitos kun olitte rohkeita.
Teksti: Joanna Tzortzis
Kuvat: Tiia Santavirta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti