Live! Limp Bizkit @ Nosturi, Helsinki 12.11.2013

Varoitus! Seuraa subjektiivinen hehkutus ja nostalginen paluu milleniumiin!

Jokaisella musiikin suurkuluttajalla on oma inhokkinsa, jota ei vain yksinkertaisesti ole sallittua arvostaa saatikka fanittaa. Toisille se on Yö, toisille Mamba, mutta yksi orkesteri tuntuu nauttivan kyseistä kunniaa hanakammin kuin mikään muu. Suomalaista musiikkikeskustelua ja -mediaa on viime aikoina vallinnut konsensus, jonka mukaan Limp Bizkitistä ei saa pitää vitsailematta. Jokainen uutisointi koskien yhtyeen paluuta Suomeen oli vähintäänkin ironisesti sävytetty. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä nokkamies Fred Durst on jo vuosia kuulunut musiikkibisneksen vihatuimpiin hahmoihin. Yleisön reaktio oli kuitenkin aivan muuta kuin ironinen.

Viimeksi vuonna 2009 Kaapelitehtaalla esiintyneen yhtyeen riveistä on pudonnut DJ Lethal, jonka korvaajana livenä toimiva DJ Skeletor (tai DJ Franco, ota tuosta nyt selvää) lämmitti meitä yleisöä soittamalla levyltä modernin metallin klassikoita Slipknotista System of a Downiin. Me olimme kuitenkin tulleet katsomaan Durstia, rumpali John Ottoa, basisti Sam Riversiä sekä kitaristi Wes Borlandia. 

Noin 25 ikävuoden molemmille puolille jakautuvassa ystäväpiirissäni on jo muutaman vuoden ollut havaittavissa kaipuuta ja nostalgiaa vuoteen 2000, jolloin Bizkit julkaisi menestyneimmän albuminsa Chocolate Starfish and the Hot Dog Flavored Water. Albumi edustaa monelle vihatun nu-metal -genren huippukohtaa sen soidessa aikanaan tauotta ja aiheuttaen pahennusta reisitaskuhousuisten koululaisten vanhemmissa. Nu-metal katosi yhtä räjähdysmäisesti kuin se oli saanut suosionsakin. Vain harva genressä tunnettu orkesteri on pystynyt pitämään uraansa yllä tekemällä omaa musiikkiaan (vrt. aikalainen Linkin Park, josta on vuosien mittaan kadonnut kaikki jäljet rap-metallista). Myös Limp Bizkit hairahti polultaan 2000-luvun puolessa välissä, josta todisteena karmaiseva cover The Whon kappaleesta Behind Blue Eyes. Tätä materiaalia ei Nosturissa onneksi kuultu. Vasta alkuperäiseen kokoonpanoon yhtyeen palauttanut vuonna 2011 julkaistu Gold Cobra todisti yhtyeen olevan parhaillaan kun se ei yritä olla muuta kuin Limp Bizkit. Levyn ja tuoreimmat sinkun Ready To Go pomputtavuus saivat odotuksemme keikasta korkealle siitä hetkestä lähtien, kun liput tulivat myyntiin. 

Tunnelma Nosturissa oli tiivis ja energinen siihen pisteeseen asti, että moshpitin ja ensimmäisen käsirysyn syntyminen ei vaatinut edes musiikkia. Kun lopulta valot pimenivät ja lavalle astelivat odotetut hahmot. Ylivoimaisesti suurimman jännityksen kohteena oli kuitenkin Borlandin illan asuvalinta: valkoinen välkkyvä post-apokalyptinen discopallo. Keikka alkoi vuoden 1999 hittilevyn Significant Other raidalla Show Me What You Got ja setti jakaantui tasaisesti yhtyeen alkupään tuotannon välille poiketen The Propagandan ajaksi The Unquestionable Truth pt. 1 -albumille, sekä Bring It Backin ja Gold Cobran ajaksi vuoden 2011 paluulevylle. Vaikka yhtyeen esiintyminen nokkamies Durstia lukuun ottamatta ei muistuttanut vuosituhannen vaihdetta energisyydessään, on muistettava, että niistä ajoista jo tovi vierähtänyt, sekä, totta puhuakseni, ei kyseistä asiaa yleisön taukoamattoman adrenaliiniriehumisen ja hurmion keskeltä huomannut. Toisena soitetun Rollin’ (Air Raid Vehicle) -kappaleen luoma räjähdysmäinen pomppuaalto ei yleisössä laantunut oikeastaan missään vaiheessa esiintymistä, josta huolestunut Durst varoitteli useampaan otteeseen lavan edustalla olleita faneja. Kappaleen Livin’ It Up aikana Durst nosti eturivissä sinnikkäästi moshanneen pojan lavalle ja veti kappaleen C-osasta loppuun yksin hänelle. Poika ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi lavalla vierailleeksi, sillä George Michael cover Faithin aikana lavalla ahtereitaan keikutti tusinan verran tyttöjä. Yli neljäänkymmeneen ikävuoteen päässyt Durst on siis edelleen se sama mies.

Keikan ehdottomiksi kohokohdiksi nousivat kuitenkin viimeisinä soitetut MI:2 -tunnari Take A Look Around sekä illan päättänyt Break Stuff, jonka C-osan lopettava huuto ”break your fucking face tonight” kuului varmasti satelliittikuntiin asti. Keikka ei jättänyt ketään kylmäksi, vaikka aina voi kiistellä siitä, mikä kappale jäi kuulematta, mutta tosiasia on kuitenkin se, että yhtyeellä on enemmän hittejä, kuin useampi uskaltaisi myöntää. Itselleni juuri Take A Look Around on ollut lapsuudessani SE kappale, jonka kuuntelemiseen ei koskaan kyllästynyt ja jonka vuoksi halusin kuollakseni olla Wes Borlandin kengissä. Sen kuuleminen sai palaamaan siihen hetkeen jolloin micmacin reisitaskuhousut jalassa ostin ensimmäisen aidon CD-levyni Chocolate Starfishin paikallisesta marketista. Sama levy on edelleen hyllyssä, eikä varmasti siellä pölyynny.

Varatun lippunsa epähuomioissaan lunastaa unohtanut ystäväni sanoi keikan jälkeen seuravaa: ”en haluu kuulla mitää, en haluu! paitsi et haluun, mitä ne veti, kerro! oliks hyvä! olihan se, totta kai se oli…”. Vastaukseni hänen kysymyksiin ei ole vieläkään päättynyt, sillä paluu lapsuuteen oli parempaa kuin olisimme voineet kuvitella.

Teksti: Rukola