Kaksi asiaa tiedän Lissiestä. Ensinnäkin; tuo ääni, johon olen niin kovasti rakastunut hänen levyjensä avulla, kasvaa todellisiin mittasuhteisiinsa vasta livenä. Se on syvä, käheä, ja saa kuuntelijan todella tuntemaan jokaisen soinnun. Toiseksi; hänellä on sitä korvaamatonta etelän charmia ja energiaa, joka saa oloni sellaiseksi kuin lavan olisi valloittanut olisi paras ystäväni.
Viimeksi Lissie nähtiin Suomessa muutama vuosi sitten, kun neitokainen veti Helsingin Virgin Oilin tupaten täyteen ja valloitti kaikki maanläheisyydellään. Ilta oli poikkeuksellinen, ja jätti minut uskollisesti odottamaan lisää. Tänä vuonna Lissie saapui vihdoin takaisin ja soitti Joensuun Ilosaarirockissa, jonne harmikseni en päässyt, mutta onneksi ei kulunut aikaakaan kun uusi keikka tiedotettiin Helsingin Circukseen.
Vaikkei Circus olekaan aivan yhtä täynnä kuin parin vuoden takainen Virgin Oil, on siellä kuitenkin sen verran paljon ihmisiä, että fiilis on korkealla ja ihana keikkaa edeltävä kuhina nostattaa sitä entisestään. Paikalla on kuuntelijoita laidasta laitaan; nuoria, vanhoja, naisia, miehiä... Lissie vetoaa kaikkiin. Kun hän nousee lavalle, tuntuu kuin kaikki olisi ennallaan. On ihanaa huomata, että vaikka keikkapaikatkin ovat Lissiellä täällä Suomessa suurentuneet, on Lissien maanläheisyys pysynyt ennallaan. Hän edelleen jutustelee yleisönsä kanssa, kertoo tarinoita kappaleidensa taustalla, ja antaa kaikin puolin itsestään kaiken minkä pystyy. Tätä on kannattanutkin odottaa kaksi vuotta. Luojan kiitos aika ei ole kullannut muistoja laisinkaan vaan Lissie on juuri niin loistava kun kaiken aikaa muistinkin.
Tietyllä tapaa Lissien kappaleet kuulostavat niin henkilökohtaisilta, että ajoittain tuntuu jopa siltä kuin niitä ei olisi lupa kuulla itsekään. Se tekee hetkestä jotenkin erityisen, ikään kuin kaikki huoneessa jakaisivat keskenään jonkinlaisen salaisuuden. Luojan kiitos kappaleet eivät ole jääneet yksityisten pöytälaatikoiden aarteiksi vaan ovat kantautuneet tänne Suomeenkin asti ilahduttamaan meitä.
Lissie on samalla herkkä sekä voimakas, hänen asenteensa koukuttaa. Häneen on helpompi samaistua kuin moniin muihin valtavirran artisteihin ja välillä jopa tuntuu kuin olisi kavereiden bändin treeniksellä, jossa Lissie johtaa bändiään tarmokkaasti, mutta pilke silmäkulmassa. Hän saa yleisön mukaansa silmänräpäyksessä huutamaan ja taputtamaan käsiään, mutta myös herkistymään niin, että aivan huomaamatta kuuntelija huomaa pyyhkivänsä pientä liikutuksen kyyneltä silmäkulmastaan.
Keikan lähennellessä loppuaan tuumin miten merkillistä on ettei suomalainen yleisö ole vielä löytänyt Lissietä sen kummemmin, etenkin kun skandinaavinaapurissamme Norjassa valloittava Lissie ravaa seitsemän kertaa vuodessa. Ajatukseni keskeytyy kun suunnattoman kaunis Oh, Missisippi kajahtaa lavan suunnalta ja hiipii ihon alle. Aivan sama, että tämä on näinkin harvinaista herkkua; olen niin onnellinen.
Teksti: Joanna Tzortzis
Kuvat: Tiia Santavirta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti