Tätä sitä on odotettu. Maiden England Helsingissä legendaarisen kasaritourneen Seventh Son hengessä. Tunnelmaa nostattaa Bruce Dickinsonin haastattelu, jossa mies kertoo, että klassikkobiisejä kehystää tekniikaltaan päivitetty lava, tarjolla tulee olemaan erilaisia Eddie-hahmoja sekä aimo annos pyroa.
Sitten muutama pakollinen fakta. Rautaneito on takonut 15 albumia, myynyt niitä 90 miljoonaa sekä kiertänyt maailmaa 2000 keikan verran. Kun Ed Force One laskeutuu Suomeen, se tuo Maidenin vannoutuneiden fanien eteen 24. kerran.
Olympiastadionilla ennen Maidenia nähdään ruotsalaisbändit Ghost ja Sabaton sekä kotimainen Amorphis. Stadion täyttyy hyvissä ajoin ja viimeistään Amorphis jylisee yleisön lämpimäksi. Tomi kyselee kuinka moni on varustautunut illan pääkeikkaan asiaankuuluvalla farkkuliivillä tai viiksillä. Kyseiset asusteet ovat varsin hyvin edustettuina ja yleisön pukeutuminen on niin Maiden-voittoista,
Stadionille noussut lava on lavastettu vaaleansiniseksi jäätiköksi, jopa valospotit on peitetty jäänvärisellä kankaalla. Keikka jyrähtää käyntiin Moonchildilla ja yhtye ottaa koko lavan haltuun samantien. Bruce juoksee ympäriinsä kokomustassa asussa pitkä takki lepattaen, muut ovat pukeutuneet perinteisemmin t-paitoihin ja farkkuliiveihin.
Kolme ensimmäistä kappaletta todistavat, että aika on pysähtynyt ja Maiden todella kovassa iskussa. Bruce Dickinson liikkuu tavalla, joka jättää monet parikymppiset kateellisiksi, Janick Gers tanssii kitaransa kanssa, Steve Harris, Dave Murray ja Adrian Smith säestävät varmalla otteella ja Nicko McBrain hakkaa jättiläismäistä rumpusettiä kuin riivattuna.
Screenit vyöryttävät mustavalkoista sotavideota ja kuten luvattu, lavalla nähdään muun muassa jää Eddie, torahampainen hirvitys sekä vaaleanpunasilmäinen hahmo. Bruce viilettää pitkin lavaa kuin hullu taikuri, joka lietsoo yleisön hurmokseen Scream for me Helsinki! Scream for me Finland!-huudatuksilla.
Helsinkiä hemmotellaan sellaisilla harvinaisuuksilla kuten Phantom of the Opera ja Seventh Son of a Seventh Son. Molemmat eepokset kuullaan kokonaisuudessaan, tunnelman vaihdellessa teatraalisesta puheosuudesta, rauhallisiin suvantoihin ja hektiseen tykitykseen. Varsinkin Seventh Son on erityistä herkkua ja komeaa kuultavaa.
Stadion räjähtää Fear of the Darkin alkutahtien raapiessa ilmaa. Yleisöä ei tarvitse maanitella laulamaan, Maiden-kuoro kajahtaa komeasti ja kirvoittaa Brucelta demonisen kiitosnaurun. Iron Maiden viimeistelee varsinaisen setin ja vedon päätteeksi nähdään Janickin mielipuolinen kitaranpyöritys ja ilmaan heittely, minkä jälkeen mies vielä surffaa soittimensa päällä. Rumpupalikat lentävät yleisöön, mutta peto palaa vielä kolmen encoren voimin. Seuraavaksi kaikuu Churchillin puhe ja Aces High. Toinen encore The Evil That Men Do on hienoa yhteislaulua ja pisteenä iin päälle kuullaan Running Free, joka samalla esittelee yhtyeen jäsenet.
Iron Maidenin yhteydessä voidaan puhua yhtyeen iästä tai kokoonpanomuutoksista, mutta kannattaa muistaa, että tässä on bändi, joka ei ole liiemmin ollut kohuotsikoissa tai kalastele fanien suosiota moimutkaisilla lavarakennelmilla tai muulla turhalla rekvisiitalla. Eddie voi katsella tyytyväisenä taustalta kun Maiden pitää 28 000 fania tiukassa otteessa sillä, millä loppujen lopuksi on eniten merkitystä; itse musiikilla.
Biisilista
Moonchild
Can I Play with Madness
The Prisoner
2 Minutes to Midnight
Afraid to Shoot Strangers
The Trooper
The Number of the Beast
Phantom of the Opera
Run to the Hills
Wasted Years
Seventh Son of a Seventh Son
The Clairvoyant
Fear of the Dark
Iron Maiden
Encoret:
Aces High
The Evil That Men Do
Running Free
Teksti: Katri DeWald
Kuvat: Arnd DeWald
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti