Tuntuu, että joka ainoa ihminen on viimeisten kuukausien aikana jossain vaiheessa todennut, miten ihana Jonne Aaron on. En kuitenkaan odottanut artistin keikalta hirveästi, sillä Negativen musiikki on paljon lähempänä omaa musiikkimakuani kuin Jonnen nykyinen tuotanto. Olin kuitenkin utelias.
Artisti oli päättänyt rikkoa Guinnessin maailmanennätyksen
ja nousta yli sadan metrin korkeuteen esittämään keikkansa ensimmäiset biisit.
Tunnelma ei ollut kovinkaan välitön, kun laulaja liihotti korkeuksissa, ja bändi
soitti sisällä teltassa. Aikaa operaatioon meni 20 minuuttia – melkein puolet
keikalle varatusta ajasta. En tiedä, oliko ennätyksen rikkominen kenenkään muun
mielestä hieno juttu kuin itse artistin. Itseäni se ainakin lähinnä otti päähän.
Olisin halunnut nähdä laulajan – en pelkästään kuulla häntä. Jonne Aaronin keikkasetissä oli monta Vain elämää -biisiä. En saanut niistä kauheasti irti, koska en ole jaksoakaan kyseistä sarjaa katsonut. Lähinnä tuntui oudolta nähdä Negativen laulaja laulamassa Dingoa.
Sen sijaan Jonnen oma tuotanto toi esiin hänen karismansa.
Keikan paras hetki oli Sininen lintu. Sitä esittäessä laulajan herkkyys ja välittömyys
tuli esiin. Esitys oli kaunista ja liikuttavaa.
Olisin mielelläni kuullut enemmänkin
Jonne Aaronin omaa musiikkia, koska niissä biiseissä hän oli selkeästi
parhaimmillaan. Keikan loppu tuli artistillekin yllätyksenä. Hän joutui jättämään suunnittelemansa akustiset biisit soittamatta. Viimeisenä Jonne Aaron
esitti Taivas itkee hiljaa -singlensä.
Irina esiintyi olohuoneessa
Upcider oli tuonut DBTL:ään sympaattisen, pienen olohuoneen keskelle
teltta-aluetta. Tässä olohuoneessa Irina esiintyi. Hän totesi keikan alussa,
ettei ole kirjoittanut edes soittolistaa. Olohuoneessa sai esittää toiveita.
Olohuonemainen tila mahdollisti välittömän tunnelman
artistin ja esiintyjän välillä. Irina oli erittäin sympaattinen esiintyjä, joka
tosiaankin esitti biisejä myös yleisön toiveiden perusteella. Soittolista
nojautui pitkälti hittibiiseihin, ja laulajan ääntä oli miellyttävä kuunnella livenä.
DBTL elävöitti
Aurajoen rantaa
Irinan keikan jälkeen lähdin kävelemään Aurajoen rantaa
pitkin. Huomasin Papa Joe -jokilaivan kohdalla, jotta siellä oli bändi
soittamassa. The Grammers veti uskottavasti kikkeliheviä, ja yleisöä oli
kerääntynyt sekä laivalla että jokirantaan.
Kaupunkifestivaalien yksi parhaimmista puolista onkin se,
että koko kaupunki tuntuu heräävän ihan toisella tavalla eloon. Ihmiset eivät
jää kotiin, vaan tulevat katsomaan, mitä kaupungilla on tarjottavaa. DBTL:ssä
oli jopa mahdollista hypätä benji-hyppy keskellä kaupunkia.
Anssi Kela toi
nostalgian
Olen kuunnellut Anssi Kelan Nummela -albumia nuoruudessani
lukemattomia kertoja. Puistossa-biisi saa edelleen elävät mielikuvat
lukioajoista mieleeni. Tästä syystä oli vaikeaa olla hymyilemättä kameran
takana, kun Milla ja Puistossa -biisit lähtivät soimaan. Se oli kuin olisin ottanut aikamatkan takaisin yli kymmenen vuoden taa.
Minun ja ilmeisesti myös muun yleisön iloksi Anssi Kela
esitti monta biisiä juuri Nummela -albumilta. Uudesta tuotannosta hän esitti
vain tunnetuimmat biisinsä. Yleisöä oli paikalla paljon ja kaikki olivat
esiintyjästä innoissaan.
Anssi Kela oli tosi hyvä ja mukaansatempaava esiintyjä. 45
minuuttia kului todella nopeasti. Hämmästyin, kun artisti totesi, että on
viimeisen biisin aika. Hän kertoi esittävänsä kävely-biisin. Keikka päättyi
luonnollisesti Nummelaan.
Ilta päättyi Paula Koivuniemeen
Paula Koivuniemi on täydelliseksi hioutunut, upea ja
säteilevä iskelmä-tähti. Hänen esiintymistään on ilo katsella ja ääntään ilo
kuunnella. DBTL:ssäkin hän oli kerännyt teltallisen ihmisiä yleisökseen. Sata
kesää tuhat yötä ja Kuka pelkää Paulaa sytittivät keikan alussa takuuvarmasti
yleisön. Koko perjantai-illan teemana tuntui esiintyjien
biisivalinnoissa olevan hitit. Niinhän se festareilla kuuluukin.
Itse en kuuntele iskelmä-musiikkia, joten keikan
parhaimmiksi hetkiksi nousivat Paulan esittämät Peltirumpu ja Rakkautta ja
piikkilankaa. Oli mukava kuulla biiseistä aivan omanlainen versio Paulan
esittämänä. Rakkautta ja piikkilankaa oli paljon rauhallisempi ja herkempi kuin
alkuperäinen. Peltirumpu-biisiä tuki yleisön vankka kuoro.
Paula Koivuniemi osasi ottaa yleisönsä - niin kuin arvata saattoi.
Teksti ja kuvat: Terhi Mahlamäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti