Helsingin Hietaniemen uimarannalla eli tuttavallisemmin ”Hietsussa” järjestetty kolmipäiväinen Rock The Beach –festari käynnistyi viime viikolla aurinkoisena keskiviikkona helteisissä lämpölukemissa. Festari on julistanut useasti tähtäävänsä yhdeksi kesäkauden kansainvälisistä ykkösfestivaaleista, joka houkuttelisi kaupunkiin rockfaneja ympäri Eurooppaa. Pakko myöntää, että siihen nähden viikonlopun kattaus on kyllä otettu hyvin haltuun!
Rantafestarit polkaisi käyntiin australialaisbändi Parkway Drive, jota olikin saapunut katselemaan jo heti kahdelta huomattavasti porukkaa! Itse jo bändin nähneenä (ja hyväksi todenneena!) suuntasin itse kuitenkin festarin kolmesta lavasta pienimmälle; Carlings-lavalle, jonka Satan Takes A Holiday korkkasi Parkway Driven kanssa samoihin aikoihin.
Parkway Driven suunnattomasta erinomaisuudesta huolimatta olin päättänyt sijoittaa itseni Carlings-lavan tuntumaan pääasiassa siksi, että Satan Takes a Holiday on minulle vielä tuore – varsin koukuttava – tuttavuus, josta täytyy myöntää, etten ollut kuullutkaan ennen Rock The Beachia. Harmistukseni olikin suuri kun bändin noustessa lavalle, oli yleisö laskettavissa käytännössä yhden käden sormin. Festivaaliporttien auettua vasta varttia aikaisemmin lienee luonnollista ettei väki ollut vielä löytänyt tietänsä festarialueen toiselle laidalle Carlings-lavan luo. Fiksumpaa olisi ehkä ollut korkata Carlings-lava jollakin tunnetummalla bändillä, joka olisi vetänyt jengiä luokseen heti, ja sijoittaa Satan Takes a Holiday myöhemmälle, sillä kyseessä on bändi, jonka moni olisi varmastikin voinut napata festareilta mukaansa uudeksi suosikikseen. Propsit tosin bändille, sillä vaikka harmitus ehkä heijastuikin bändistä hieman, veti se siitäkin huolimatta settinsä läpi teholla ja kunnialla!
Ensimmäisten aktien jälkeen väkeä virtasi aurinkoiseen rantaan tasaiseen tahtiin ja kaikki tuntui sujuvan sutjakasti. Puiden katveesta löytyvä Rock Garden houkutteli riippukeinuillaan ja säkkituoleillaan porukkaa varjoon rentoutumaan yhtä paljon kuin bänditkin houkuttelivat ihmisiä aurinkoon joraamaan. Pää Kii toivottaa samalla yleisön tervetulleeksi huutamalla ”Tervetuloa tänne Fuck the bitch –festareille!” ja samalla nuoret punkkarit tanssahtelevat.
New Jerseystä pongahtava indie rock poppoo Gaslight Anthemin noustessa lavalle alan jo olla salaa hieman innoissani sillä etenkin bändin uusin plätty Handwritten on ollut viime vuoden suosikkilevyjäni. Harmistun kuitenkin jo toisaalleen päivän aikana kun tämäkin odottamani akti osoittautuu lieväksi pettymykseksi. Vaikka Gaslight Anthem onkin vetänyt päälavan edustan hyvin täyteen porukkaa, on bändin lavapreesens tarpeettoman pelkistetty ja falski. Ajoittain jopa tuntuu kuin bändiä huvittaisi olla lavalla laisinkaan. Tästäkin huolimatta bändi tosin kuulostaa aivan tajuttoman hyvältä, joten annan muun anteeksi ja keskityn vain kuuntelemaan.
Perinpohjaisesti minut herättää vasta kauempana rannan toisella laidalla Nokia Musiikki –lavalle nouseva kanadalainen vaihtoehtorockin tehotiimi Billy Talent, joka tuntuu olevan poikkeuksellisen hyvällä ja letkeällä tuulella. Bändi on kuulunut omiin suosikkeihini jo miltein vuosikymmenen joten olen nähnyt pumpun lavalla tasaisesti muutaman vuoden välein, siitäkin huolimatta koen, että voin täysin puolueettomasti todeta, että bändi onkin pitkästä aikaa todella kovassa vedossa!
Laulaja Benjamin Kowalewicz vitsailee paljon lavalta eturivin kanssa, naureskelee biisien välissä ja niiden aikana tyytyy itsellensä jo tunnusomaiseen sormenheristelyyn ja mikkiständin kanssa tasapainottelemiseen. Välillä hän katsoo kauas merelle ja huokaa, sittemmin kehuen festarin mieletöntä sijaintia ja kaunista näkymää.
Keikan puolessa välissä hän huudahtaa ”We’re Billy Talent YEY!!” ja yleisö hurraa ja huutaa sydämiensä pohjasta. ”We’re from Ontario, Canada YEY!!” hän jatkaa ja yleisö hurraa edelleen. ”Our hockey team is better than yours YEY!!”, ja pienen hljaisuuden jälkeen alkaa yleisöstä kuulua kevyttä buuaamista. Kowalewicz kuitenkin kertoo oikeastaan pitävänsä suomalaisista jääkiekon pelaajina, ruotsalaisista ei niinkään, mistä yleisö jälleen innostuu. ”I fucking hate the Russians”, hän vielä toteaa ja naurahdan kevyesti sillä, että yleisössä ylpeänä aiemmin seisova Venäjän faniklubin kyltti hiljalleen laskeutuu.
Hieman ennen Billy Talentin setin loppupuoliskoa alkaa taivaalta hiljalleen tiputella vettä, joka lopulta yltyy hennoksi vesisateeksi. Surrender-kappaleen aikana siirryn lauleskellen kohti oleskelualuetta suojaamaan kamerakalustoani, samalla pysähdyn Carlings-lavan edustalle hetkisen sillä sille on noussut juuri kovin nuori bändi suoraan Lontoosta. Vielä tuoressa noususuhdanteessa kiitävä Palma Violets on nuorten garage rock –poikien muodostama kvartetti, jolla tuntuu riittävän intoa vaikka muille jakaa! Bändi kuulostaa hyvältä, mutta vaikuttaa lavalla olevan vielä hieman eksyksissä. Se tekee kuitenkin bändistä jotenkin inhimillisemmän ja poikkeuksellisen sympaattisen.
Kellon lähestyessä yhdeksää alan hiljalleen valua kohti päälavaa, sillä illan kruunaa pop punkin megajätti Green Day. Bändi on ollut kasassa jo yli vuosikymmenen ja huolimatta siitä oletko sitten bändin hardcoreimpia faneja vai kenties vain hieman digaillut American Idiotia, olet kuullut Green Daysta jotain joskus. Itse kuulun näistä kahdesta ryhmästä kai näihin jälkimmäisiin jotka ovat kovastikin tykkäilleet niistä Green Dayn biiseistä, jotka ovat sattuneet osua korvaan, taitaapa hyllystäni löytyä yksi levykin eikä se edes ole American Idiot!
Näin bändin livenä ensimmäistä kertaa Green Dayn edellisellä vierailulla Helsingin Kyläsaaressa ja viimeistään silloin olin täysin myyty. Bändi oli vähintäänkin vauhdikas, paljon vuorovaikutuksessa faniensa kanssa ja lopetti meininkinsä ilotulituksiin niin taivaalla kuin allekirjoittaneen sydämessäkin. Täytyy myöntää, että kyseessä on sellainen bändi, joka ei ole oma lempparini, mutta aina keikkojen jälkeen minusta tuntuu siltä, että ehkä pitäisi olla.
Tälläkin kertaa bändi kutsui vilkkaaseen tahtiin yleisöä lavalle antaen heille erilaisia unohtumattomia kokemuksia ja lopulta heittäen heidät takaisin yleisöön. Bändi on hauska, kekseliäs sekä suunnattoman viihdyttävä, ja huomaan pian etten voi lakata hymyilemästä. Huolimatta naurettavuuden rajoja hipovasta interaktiivisuuden määrästä, löytyy sen lomasta myös suunnattoman hieno kokoelma biisejä, ja bändi jaksaakin viihdyttää yleisöä helposti kahden tunnin verran!
Lavalle kutsutaan esimerkiksi eräs nuori poika soittamaan kitaraa. Kun soinnut eivät heti aivan luonnistukaan, antaa Billie Joe Armstrong pikaisen kitaratunnin jättäen lopulta muksun oman onnensa nojaan. Ja poika näyttää selkeästi nauttivan; hän soittelee rennosti kappaleen loppuun, juoksee rumpukorokkeelle ja lopuksi vielä hyppää sieltä alas rumpali Tré Coolin lyödessä viimeisen tahdin. Pojan irroittaessa kitarahihnan itsestään ja ojentaessa sitä takaisin omistajalleen, Armstrong heilauttaa kättään ja toteaa ”Keep it!”
Green Day on sitäpaitsi viisas tiedostaessaan, että ilman yllättävää hassuttelua heidän shownsa voisi hyvinkin olla lähellä mitä tahansa toista yhtä menestynyttä bändiä. Green Dayn itseironian taju ja hauska asenne kuitenkin rikkovat rajoja juuri sopivasti samalla muistuttaen kaikkia siitä, että siihen on hyvä syy miksi pioneerit ovat pioneereja. Totuus on, että aina on ollut ja aina tulee olemaan ihmisiä, jotka joko tajuavat tai eivät tajua. Moni ei ehkä tajunnut Green Dayn hassuttelua, mutta minä tajusin. Minä taas en ymmärrä sitä miksi kaikki pitäisi ottaa niin pirun vakavasti.
Teksti: Joanna Tzortzis
Kuvat: Tiia Santavirta (paitsi Billy Talent kuva Joanna Tzortzis)
Teksti: Joanna Tzortzis
Kuvat: Tiia Santavirta (paitsi Billy Talent kuva Joanna Tzortzis)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti