Live! Kuudes Aisti, Helsinki 5.-7.7.2013

Perjantai:

Kosteaa, kuumaa, muodikasta. Melkein kolmeenkymmeneen nousevat lämpöasteet käärivät odotukset ja housunlahkeet korkealle. Festivaalin taiteellisen führerin Toni Rantasen edellisvuotinen kommentti ”ei niit ainakaa ens vuan tuu jos mult kysytää” on sysätty syrjään festivaalikansan valuessa Kuudennen linjan sisäpihalle rannekkeet kourassa. Esiintyjäkaartin puolesta Kuudes Aisti poikkeaa edellisvuoden Circle -painotteisesta ohjelmasta ja muuntautuu Suomen Pitchfork -festiksi, Ossi Mäntylahden painajaiseksi, nevöhöör hipsteribändien luokkakokoukseksi. Festarikansa jakautuu karrikoidusti punkkareihin, stonereihin ja Hellooks -väkeen. 

”Peruuntuneen The Beatlesin paluukeikan tuplalavaa puretaan. Rätön ja Lehtisalon huhuttiin korvaavan Lennonin ja Harrisonin."

Haapaniemen pikkuflown aloittaa seurueellemme vanhan koulukunnan vaihtoehtorockpumppu Radiopuhelimet. Lavalla heiluvat isät tuuttaavat riffivetoista, oivaltavaa jytää raivolla ja vuosikymmenten kokemuksella. Yleisön joukossa vilahtelee paljon uusia hymyjä. Lähinnä kitaristi Jarno Mällisen mielen sopukoista kumpuavat sävelet ja sanat käsittelevät absurdin arkisia teemoja päihtyneen, punaista näkevän härän säntäilevällä voimalla. ”Ajattele herkkuja, hyviä ruokia, ajattele puolukkahilloa, mutta ajattele myös valkosipulia.” Aistin päälava ei välttämättä ole se intiimein keikkapaikka tinkimättömälle räminälle. Radiopuhelimet nostaa uskon tulevaan ja räjäyttää festivaalit käyntiin juuri kuten pitääkin.

Myöhäisen saapumisen takia ensimmäinen Takalavan esiintyjä, jota laahustamme katsomaan on The Fresh And Onlys, San Franciscon panos surffi-indien ihmeelliseen maailmaan. Karvaiset miehet soittavat ihan kivaa kesäpoppia ihan kivoilla soundeilla. Radiopuhelimien jälkeisen ähkyn vuoksi The Fresh And Onlysin meno tuntuu kovin vaisulta ja rokkipoliiseina löydämme syypääksi laiskan rumpalin. Jos kyseinen mies tekisi indietehtaassani töitä, hän olisi varmasti se suojatyöpaikan saanut, työnsä valikoiden ja hitaasti tekevä mies, jolle joka vuosi yritetään epätoivoisesti keksiä työtehtävä, jossa hän olisi mahdollisimman vähän muiden tiellä (lavojen lajitteluvastaava? ympäristövastaava?). Indiemarkkinointifirmassa hän olisi oravanpyörään sulautunut mies, jolle mikään ei tunnu miltään. Yleinen dissailun ilmapiiri ajaa meidät Adidas-lavalle, jossa Eevil Stöön KC/MD Mafian puhuttelemattomuus kyseenalaistaa Kuudennen linjan terassin edustalle tehdyn löytöretkemme täysin. Toimii kuin DNA-mokkula. Samaa linjaa jatkaa päälavan Savages. Päädymme poistumaan alueelta väliaikaiselle ravinnonetsimismatkalle.

Mr. Peter Hayden on meille aistin ensimmäinen stoner/doom -kategoriaan asettuva akti. Hollannin pörinämekassa, Roadburn -festivaaleillakin vieraillut orkesteri on henkilökohtaisesti täysin uusi tuttavuus. Mr. Peter Hayden soi lujaa ja komeasti. Moogin, kahden kitaran ja kahdensadan efektin luomat äänivallit taiteilevat silkan sekasorron ja nerokkaiden psykedeelisten teemojen rajamailla. Paketti pysyy kuitenkin loppuun asti hyvin kasassa, eikä orkesteri sorru pelkkään meluvallin synnyttämiseen, vaan rakentaa Kuudennen linjan lavan ympäristöön oman maailmansa. Tämän vuoksi tänne ollaan tultu.

 ”Hikistä tamppaamista Soundstreamin tahtiin”

Kuudennen aistin hienous kiteytyy sen korttelijuhlamaiseen ulkoasuun. Miljöö toimii festarin todellisena pääesiintyjänä ja nostaa esiintyjät astetta korkeammalle tasolle. Todiste numero yksi: Soundstream ja Nokia Factory. Otetaan kolme paatunutta räminärämpytirokkaria El Pepe, Fat Lehtinen ja allekirjoittanut. Laitetaan joukkio vieraalle maaperälle, tuntemattomalle alueelle, dance-musiikin luolaan Nokia Factorylle kuuntelemaan Soundstream aliaksella kulkevaa house-artistia. Tulos: hiki. Soundstreamin tyylitajuisia disco/soul -samplejä hyödyntävä house iskee tanssihermoon juuri tarvitsemallamme tavalla. Tätä Nokia Factoryn miljöö ja poikkeuksellisen hyvät soundit ainoastaan korostavat. Tila on täyteen ahdettu, mutta jonotusta ei silti tarvita, sillä Kuudennen linjan ja Factoryn väliä saa kahlata täysin vapaasti (tänne tulemme siis palaamaan useamminkin).

Todiste kaksi: Hopeajärvi ja Red Bull Garage. Red Bull Garage on festareiden pienin venue, tästä johtuen 01:45 yöllä paikkaan on myös jonoa. Jonotuksen takaa paljastuu täyteen ahdettu kellaritila, todellinen autotalli. Tunnelma on järjetön. Nuorten miesten indierock -yhtye Hopeajärvi vääntää timantinkovaa jytää ja yleisö tanssii. Tunnelmasta kertoo kattoon kondensoituvat pisarat. Tunnelma on juuri niin hikinen kuin musiikki antaa ymmärtää. Viime vuoden aistien ykkösnimen Jussi Lehtisalon luotsaamalle Ektro Recordsille siirtynyt Hopeajärvi tekee koukeroista ja oivaltavaa sekä (Radiopuhelimista poiketen) äärimmäisen tarttuvaa rokkia. Bändin basisti spiikkaa heidän olevan ”Hypejärvi”, mutta bändin ympärillä pyörivää nousukiitoa on helppo peesata, sillä keikka on helposti kovimpia tänä vuonna. 5/5, kuulostaa rokilta. Soundaa tajuttoman hyvältä. ”ASIATTOMILTA PÄÄSY KIELLETTY!” Keikka vie mehut. Tästä on hyvä siirtyä yöpuulle.

Lauantai:

Juhlat ovat täydessä vauhdissa kun valumme takaisin alueelle toiseen erään, päänäytökseen. Joose Keskitalo on helppo ohittaa kun tietää mitä Takalava on tarjoamassa. Torchea on odotettu Suomeen jo pitkään. Sludge-piirien outolintu, iloinen, duurivoittoinen ja koukuttava bändi on kerännyt julkisuutta myös homoseksuaalisuuden puolestapuhujana. Niin paljon hyvää yhdessä paketissa! Harmillisesti Takalavan edustalle ei suuria yleisömassoja valu. Myöhemmin yöllä bändin rumpali kuittaa täpötäydellä Kuudennella linjalla, että ”täällähän meidän olisi pitänyt vetää, sairas meininki”. Keikka on kuitenkin timanttia. Lähinnä uusimman albumin, Harmonicoren kappaleista koostunut setti ei jätä mitään epäilyksen varaan. Kohokohtana levyn kakkosraita Kicking sekä encore-setin ”bombstring” -vedot, joissa voi todistaa festivaalien alhaisinta virettä. Toivottavasti paikalla on muitakin promoottoreita, kuin festivaalin järjestäjät, sillä Torche on saatava takaisin Suomeen klubikeikalle. Vajaa tunnin setti tätä hunajaa ei vain yksinkertaisesti riitä.

Seuraavaksi takaisin mainosalueelle, Adidas-lavalle, Heineken-telttaan, Nokia Factoryn edustalle. Rap-osaston odotetuin nimi Killer Mike näyttää suomalaisille kollegoilleen miten verkkaisellakin flowlla pystyy tuomaan viestin perille. Keikan punaisena lankana toimii artistin Reagan-vastainen paatos, jota tuoreimman levyn teemat kannattelevat. ”Fuck Ronald Reagan” -huudatusten siivittelemänä saapuu myös kaatosade. Kovasti tuntuu kiittelevän helsinkiläistä yleisöä ja edellistä vierailuaan kaupungissa, enkä kyllä ihmettele, sillä Mike pyyhkii KC/MD Mafialla hikeä otsaltaan.

”Onnellisia ihmisiä ja King Tuff”

Sade yltyy ja päälavan edusta ammottaa tyhjyyttään, vaikka vuoroon on tulossa yksi mielenkiintoisimmista artisteista. Pitchforkissa asti ylistetty King Tuff on täydellistä musiikkia kesäpäivän taustalle. Legendaarisen Sub Popin leivissä levyttävä indiemies tekee hyvän mielen poppia, joka ei keskity kurtistamaan kulmiaan edes lyriikoissaan. King Tuffin tarkoituksena on pitää hauskaa ja se välittyy sisäpihamiljööseen. Timanteilla koristeltuun farkkuliiviin sonnusteltu mies ei säästele sillä keikka avataan kappaleilla Alone & Stoned sekä Anthem, viime vuonna julkaistun nimikkoalbumin avausraidat. King Tuffin lisäksi livekokoonpanossa nähdään rumpali ja basisti, jotka ovat kuin suoraan 60-luvun teksasilaiselta rahtarivarikolta. Kaikki peliin tyyppinen mentaliteetti toimii. Yleisön joukossa on huomattavissa silkkaa iloa ja riemua vaikka vesisade yltyy välillä monsuunin kaltaisiin mittoihin. Vesi loiskuu onnellisten ihmisten kenkien alla. Keikan loppupuolella taivas selkenee, auringonlasku osuu Kallion kerrostalojen seiniin ja King Tuff rauhoittaa tunnelman kappaleellaan Swamp of Love. Keikka on täyttä voittoa, eikä sade haittaa ketään.

Pienen välitauon jälkeen on taas aika syöksyä sisätiloihin. Kuudennen linjan lavalle nousee noise-pioneeri Keiji Hainon luotsaama Nazoranai:

”Avaruus on syvä ja suuri paikka, mutta toisin kuin yleisesti luullaan, se ei ole tyhjä. Siellä on loputtomasti suurta ja pientä. Siellä on mikroskooppisen pientä avaruuspölyä, mikä leijailee ympäriinsä. Ja siellä pohjalla - se ei ole hiljaista - vaan kun se pöly hankautuu itseään vasten, se synnyttää melua. Eli avaruudessa on jatkuva melu. Siellä on jatkuva joku soundi, joku taajuus siellä taustalla mikä alati vaihtelee. Sitten aina välillä sieltä syvyyden taajuudesta nousee riffejä, jonka jälkeen ne riffit ammutaan tänne Kuudennelle linjalle ja ne syö sirppien tavoin ihmisen ulkokuoren, kaikkien paikalla olevien ihmisten ulkokuoren, tuhoaa sen pikkuhiljaa, pääsee sisään, pääsee ytimiin ja hajottaa sen kaiken. Ja sitten yhdistää sen jälleen orgaaniseksi, yhtenäiseksi, messuavaksi massaksi, joka palvoo sitä avaruusmölyä.” -Fat Lehtinen 7.7.2013 klo 02:14 (välittömästi Nazoranain esityksen jälkeen)

”New Bomb Turks ja kadonneiden silmälasien metsästäjät”

On sanomattakin selvää, että edellisen tyhjentävän kolmivarttisen jälkeen on pakko kerätä voimia hetki ennen illan viimeistä esiintyjää. Takalavalta sisätiloihin siirretty New Bomb Turks edustaa vanhan liiton punkkia: konstailematonta, menevää ja toimivaa. Siirtyminen Kuudennen linjan illan viimeiseksi on bändille loistava uutinen, sillä yleisö ja miljöö ovat otollisempia. Vaikka lavalla olevat miehet eivät välttämättä ole otollisimmassa iässä näin aggressiiviselle tahdille, on keikka silti täynnä adrenaliinia ja hikeä. Laulaja Eric Davidsonin lavatyöskentely on sillä tasolla, että yleisön joukosta löytyvät King Tuff ja Torchen satunnaiset jäsenet jäävät tuijottamaan suu auki, liittyäkseen myöhemmin lavan edustalla riehuvaan yleisömassaan. Hikoilemme Fat Lehtisen kanssa kuin siat. El Pepen silmälasit katoavat pogoilijoiden jalkoihin. Taas on yksi hieno päivä pulkassa.

Sunnuntai:

Kaksi päivää jo takana taattua tykitystä, joten pelko hiipii selkäpiitä pitkin. Joutuuko sunnuntai vaisun kotiinpaluupäivän rooliin? Onko Rantasen ja kumppanien takataskussa vielä panoksia loppuhuipentumaan? Päivän ensimmäiset esiintyjät, joita todistimme kahden vastakohtaparin muodossa antavat ymmärtää kyseessä olevan edellä mainittu vaihtoehto. Ensimmäinen pari Euro Crack vs. Hero Dishonest käsittää kaksi niminä kovaa aktia. Edellinen on Julma Henrin ja RPK:n eli Koksukoon tuore kollaboraatio, joka jatkaa KC/MD Mafian luotsaaman huumehuuruisen rapin tiellä. Yhtä lailla se jää myös valitettavan puhuttelemattomaksi. Hero Dishonest taas on sekoiluhardcoren tunnetuimpia nimiä Suomessa: tunnetuimpia räjähtävistä ja ennalta arvaamattomista keikoistaan. Nyt, takalavan ensimmäisenä esiintyjänä bändi tuntuu irralliselta ja etäiseltä. Sekoilua tapahtuu, mutta jossain hyvin kaukana. Keikasta on vaikea saada mitään irti, joten päätämme siirtyä muihin sfääreihin.

”Punk vetää väkeä, vasemmalla How To Dress Well, oikealla Kakkahätä-77”

Toinen pari on Adidas-lavan How To Dress Well vs. hetkellisen paluun tekevä kulttibändi Kakkahätä-77. Edellinen on yhdysvaltalaisen Tom Krellin kokeellista RnB;tä luova projekti, joka on hyvin irrallaan muusta festivaalin pääalueella esiintyneistä artisteista. HTDW istuu paremmin Salamestassa esiintyneiden Laurel Halon kaltaisten elektronisten artistien kattaukseen, josta yleisökato Adidas-lavan edustalla toimii todisteena. Yleisökatoon saattaa vaikuttaa myös Takalavalla esiintyvä Kakkis, joka vetää lavan ylivoimaisesti suurimman yleisömäärän luokseen. Myös Pää Kii -yhtyeestä tutun Teemu Bergmanin johtama Kakkahätä-77 on kerännyt lopettamisilmoituksensa jälkeen itselleen huomattavan kulttimaineen. Yhtyeen keikkailemattomuus ja Bergmanin kiireet Pää Kiin kanssa näkyvät ulosannissa erittäin vahvasti. Yhtyeen soinnista puuttuu kaikki se energisyys ja huolettomuus, jotka vetoavat uusiin kuulijoihin kerta toisensa jälkeen. Tuntuu aivan siltä, kuin keikkaa katsova yleisö olisi paikalla vain siksi, että voisi sanoa nähneensä Kakkahätä-77:n livenä. Hiljainen ja paikallaan seisova yleisö on kaukana energisen punk-keikan yleisön tunnuspiirteistä.

Siirrymme aikaisemmin mainittuun Salamestaan, joka sijaitsee erillään muusta festivaalialueesta, katsomaan Sami Kettusen ohjaamaa dokumenttia suomalaisesta black metal -kulttuurista nimeltään Loputon Gehennan Liekki. Harvinainen dokumentti ottaa aihepiiriin hyvinkin humoristisen ja viihdyttävän näkökulman keskittyen genressä vaikuttavien henkilöiden omiin kertomuksiin. Bonuksena ennen varsinaista pääesitystä malttamattomalle yleisölle näytetään ensin ohjaajan lyhyempi teos Romua, Ruiskeita, Rutinaa -suomalaiseen noiseen syventyvä dokumentti. Elokuva toimii vielä paremmin kuin Gehenna, eikä kippurassa nauramiselta voi välttyä. Molemmat dokumentit ovat todellakin tutustumisen arvoisia, ja pelastavat heikosti alkaneen sunnuntain.

”Death Trip ja Läjä Äijälä”

Siirrymme jälleen loppuillaksi sisätiloihin, jossa alkuillan vastakkainasettelun teema saa jatkoa. Vastakkain asettuvat Death Trip ja Joy Orbison. Terveistä Käsistä tunnetun Läjä Äijälän luotsaama melusammio Death Trip vaikutti marginaalissa tultaessa 90-luvulle ja on noussut jälleen esiin Ektro Recordsin (kyllä jälleen kerran) julkaiseman kokoelmaboksin kautta. Death Trip luottaa yksinkertaisiin junnaaviin riffeihin ja ilkeään noiseen. Läjä nousee lavalle kokomustissa trikoissa sukkahousut päässään ja huutaa väkevästi kaiutettuna. Death Tripissä on huomattavan paljon enemmän tarttumapintaa kuin edellisen illan Nazoranaissa. Ehkä juuri tämän vuoksi päätämme siirtyä Nokia Factoryn uumeniin seuraamaan Joy Orbisonin sulosointuja. Joy Orbison nimimerkillä esiintyvä Peter O’Grady tekee viikonlopun lähtemättömimmän vaikutuksen elektronisen musiikin saralla. Tamppaamme Nokia Factorylla alusta loppuun, tauotta, hurmioituneena. Kappaleet on rakennettu niin, ettei kuulijalle anneta mahdollisuutta taukoon. Show tuntuu tauottomalta nousulta, noudattaen Barney Stinsonin filosofiaa täydellisestä bilelevystä. Joy Orbison vie tästä parista voiton kilometrimitalla.

”Ranskalaiset postimetelin sanansaattajat Year Of No Light”

Seuraavana vuorossa on ranskalainen post-metal -pumppu Year Of No Light. Instrumentaalia tunnelmametallia soittava kokoonpano luottaa Mr. Peter Haydenin tavoin suurien teemojen rakentamiseen, kuitenkin selkeämmin ja tarttuvammin. Aikaisemmin levyltä kuunneltuna orkesteri on jäänyt selvästi genrensä suurten nimien, kuten Cult Of Lunan ja Neurosiksen jalkoihin, mutta todistaa livenä olevansa täysin samalla lähtöviivalla. Kolmivarttinen hujahtaa hetkessä ohi, eikä Joy Orbisonin virittämä adrenaliinitaso tunnu romahtavan millään.

”Illan ylivoimainen hallitsija Baltimor”

Festivaalien viimeinen esiintyjä on kotimainen Baltimor. Yhtye edustaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja on henkilökohtaisesti illan odotetuin akti. Baltimor on riffien ruhtinas, kitaroinnin kuningas, paahtamisen paroni. Baltimor on Motörhead spiidissä, Iron Maidenin duunariveli, parasta skeittipunkkia ilman skeittiä tai punkkia. Baltimor on paras tapa päättää festivaalit, piste.

Kuudes aisti tekee marginaalimusiikille palveluksen tuomalla sen suurimman yksittäisen suomalaisen marginaalimusiikin yleisön kuultavaksi. Festivaalin järjestäjät ovat nyt jo kahtena vuonna peräkkäin pystyneet tuomaan Kallioon niin timanttisen ja silti monipuolisen kattauksen artisteja, että mahdollisille tuleville aisteille voi hyvin ostaa lipun sokkona ja luottaa järjestäjien näkemykseen täysin. Tämän vuoden Kuudes aisti oli uusien tuttavuuksien juhlaa, jonka saralla on muilla suomalaisilla festivaaleilla vielä paljon opittavaa.

Teksti ja kuvat: Rukola