Aina silloin tällöin
musiikillisen kokemuksen jälkeen minussa herää kysymys siitä,
mikä tekee yhdestä orkesterista tai artistista vaikuttavamman kuin
toisesta. Miten samat soittimet, samat vahvistimet ja yleensä jopa
samat sointukierrot pystyvät muodostamaan luokattoman huonosti
vedettyjä, mutta timanttisia biisejä, tai vaihtoehtoisesti
virheettömästi soitettua, mutta totaalisen yhdentekevää kuraa.
Helsingin keskiviikkoillan aloittanut Ultrasound
tuntui putoavan jälkimmäiseen kategoriaan. Seurassani olleen
muusikkoystäväni teoria siitä jos lämppärin nimeä ei tunnista,
on se ”kuulematta paskaa”, piti valitettavan hyvin paikkansa
vahvasti 90-luvulta haiskahtaneen poppoon kohdalla. Ultrasound
panosti nimensä veroisesti soundeihin, mutta biisit ja esiintyminen
saivat aikaan liikehdintää yleisössä lähinnä vain baaritiskin,
saniteettitilojen sekä tupakkakopin suuntaan. Orkesterin valinta
lämmittelyaktiksi tuntui todella oudolta, sillä sen melankolinen
indiemasentelu ei nostattanut tunnelmaa eikä tyylilajillisestikaan
tuntunut istuvan kokonaisuuteen. Ei siis ihme, että lattia ammotti
esiintyjän aikana tyhjyyttään.
Ultrasoundin
lopetettua valuikin lattia täyteen ihmisistä, jotka ihmetyksekseni
edustivat kaikenkirjoista sakkia iästä ja sukupuolesta riippumatta;
pirinarkkarista konttorirouvaan asti. Olin päässyt todistamaan
illan pääesiintyjän jo paluukiertueellaan 2011 kun poikkesivat
Hämeenlinnan Wanaja-festivaaleilla. Silloinen veto jätti sen verta
hyvän fiiliksen, etten ole samanlaista ulkoilmakeikalta koskaan
saanut. The Darkness
oli paremmassa vedossa kuin mitä olin livetaltioinneista voinut
aikaisemmin todistaa. On siis sanomattakin selvää, että odotukset
Circuksen vedolle olivat korkealla, joka usein valitettavasti
latistaa itse kokemusta. Tällä kertaa bändi enemmän kuin lunasti
nämä odotukset. Ennen varsinaista introa nauhalta soitettu Thin
Lizzyn ”Boys Are Back In Town”
toimi parempana lämmittelijänä kuin Ultrasound. Kun setin
ensimmäisenä biisinä kuultu ”Every Inch Of You” päästi
keulahahmo Justin Hawkinsin ulvomaan lainin ”SUCK
MY COCK!”, oli illan säännöt
selvät: tänään vedetään rockia niin kuin rockia tulisi vetää.
Bändi oli
soitannallisesti liekeissä. Veljekset Justin ja Dan vuorottelivat
kitarasooloillaan kun kivikasvoiset basisti Frankie Poullain ja
syntymäpäiviään viettänyt rumpali Ed Graham jyräsivät
höyryjunan lailla eteenpäin. Lavamaneerit ovat orkesterin kohdalla
tuttua kauraa: yleisöä laulatetaan ja tanssitetaan, tukkaa
heilutetaan ja risereiltä hypitään. Silti The Darkness ottaa
yleisönsä haltuun paremmin kuin yksikään rock-yhtye. Sopiva
yhdistelmä kukkoilua, huumoria ja äärimmäisen kovia biisejä
tekee keikasta parhaan, jota olen moneen hetkeen päässyt
todistamaan. Illan kohokohdiksi muodostuivat tuoreimman levyn ”She’s
Just a Girl, Eddie”, debyytin ”Get Your Hands off My Woman”
yleisön laulatuksineen sekä viimeisenä kuultu ”Love on the Rocks
with No Ice”, jonka aikana Dan nosti veljensä harteilleen
soittamaan kitarasooloa kiertäen yleisön joukossa.
Mikä sitten tekee
The Darknessista tämän hetken kovimman rock-bändin? Vastaus on
kieli, joka on asetettu juuri oikeaan kohtaan poskea. Näin kovasta
keikasta on tosiasiassa vaikea nostaa kohokohtia, mutta tärkeimpänä
todisteena keikan toimivuudesta oli hymyjen määrä katsojien
kasvoilla jälkeenpäin. Tällaisten esiintymisten jälkeen muistaa
miksi jaksaa innostua musiikista. Jos sinulle koskaan tarjoutuu
mahdollisuus päästä todistamaan kyseistä orkesteria livenä, tee
se! Tee se henkisen hyvinvointisi puolesta. Tee se loistavan shown
takia. Tee se rockin vuoksi. Tällä fiiliksellä jaksaa pitkään.
Teksti: Rukola
Kuvat: Susanna Honkasalo
Kuvat: Susanna Honkasalo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti