Aina silloin tällöin
musiikillisen kokemuksen jälkeen minussa herää kysymys siitä,
mikä tekee yhdestä orkesterista tai artistista vaikuttavamman kuin
toisesta. Miten samat soittimet, samat vahvistimet ja yleensä jopa
samat sointukierrot pystyvät muodostamaan luokattoman huonosti
vedettyjä, mutta timanttisia biisejä, tai vaihtoehtoisesti
virheettömästi soitettua, mutta totaalisen yhdentekevää kuraa.
Helsingin keskiviikkoillan aloittanut Ultrasound
tuntui putoavan jälkimmäiseen kategoriaan. Seurassani olleen
muusikkoystäväni teoria siitä jos lämppärin nimeä ei tunnista,
on se ”kuulematta paskaa”, piti valitettavan hyvin paikkansa
vahvasti 90-luvulta haiskahtaneen poppoon kohdalla. Ultrasound
panosti nimensä veroisesti soundeihin, mutta biisit ja esiintyminen
saivat aikaan liikehdintää yleisössä lähinnä vain baaritiskin,
saniteettitilojen sekä tupakkakopin suuntaan. Orkesterin valinta
lämmittelyaktiksi tuntui todella oudolta, sillä sen melankolinen
indiemasentelu ei nostattanut tunnelmaa eikä tyylilajillisestikaan
tuntunut istuvan kokonaisuuteen. Ei siis ihme, että lattia ammotti
esiintyjän aikana tyhjyyttään.
