Tuulee kovaa ja sataa, kerrankin kiitän järjestäjiä esiintymisteltan vuokraamisesta. Lähestyessäni konserttipaikkaa huomaan vasta viime metreillä olevani rocktapahtumassa, ihmisiä ei näy missään, kaikki ovat teltassa tietenkin. Nina Hagen on jo keikkansa alkumetreillä ja yleisön on vallannut epäuskoisuus. Viisikymppinen punkjumalatar puhuu Jeesuksesta ja soittaa gospel ja retrohenkistä materiaalia varsin keskinkertaisen bändinsä säestyksellä. Hagenin kääntyminen kristinuskoon ei kuitenkaan ole mikään aivan uusi asia, varsinkaan sille joka on lukenut hänen keväällä ilmestyneen kirjansa ”Bekentnisse” (Tunnustuksia).
Yleisöä valuu välillä ulos tai ainakin oluthanojen tuntumaan. Vaikka Hagenin ääni vieläkin on paikoin järisyttävää kuultavaa ei keikka kanna. Seison aivan lähellä lavaa ja odotan ainakin My Wayta joka vihdoin keikan loppupuolella kuullaankin. Yleisö pakkautuu tiiviimmäksi mutta versio on laimea ja yleisön aplodit jäävät vaisuiksi sen jälkeen vielä muutama uskonnollishenkinen sipaisu ja konsertti on paketissa. Hagen suukottelee yleisölle ja kipittää lavalta. Toiseksi viimeisen laulun sanoin ”mennyttä ei kannata haikailla se on mennyttä katso vain eteenpäin (vapaa suomennos). Saahan kuitenkin olla ikävä sitä vanhaa Ninaa, saahan.
Teltassa on kylmä ja vesilätäkkö keskellä kenttää laajenee hiljalleen. Kuulen monien valittelevan Hagenin esiintymistä, toiset hokevat Grace Jonesin mahtavuuttaa reippaalla (kyllä Grace pelastaa illan) asenteella. Ja yhtäkkiä lämpö teltan sisällä nousee, sisään on pakkaantumassa enemmän väkeä ja tunnelma tiivistyy. Varttia vaille yhdeksän yleisö saa odottamaansa, kunnon shown, loistobändin loisto soundein ja Dame Grace Jonesin. Jo muutaman kappaleen jälkeen yleisö on täysin myyty ja Jones iskee häpeilemättömästi flirttivaihteen silmään.
Oscarilla palkitun puvustajan Eiko Ishiokan (Dracula) esiintymispäähineet ja myös asut korostavat kaikkea mitä Jones haluaa olla ja epäilemättä myös on eli yksi tämän hetken absoluuttisista popdiivoista. Vaateita on tietysti Helsingissä vähemmän kuin kevään Lontoon Albert Hallin keikalla mutta tässä konsertissa vähemmän on enemmän. Uudempi ja vanhempi materiaali sekoittuvat upeaksi kokonaisuudeksi. ”Pull up to the Bumper” ja ”Slave to the Rhytm” , ”Williams Blood”… Sitten Jones ottaa vielä fyysistä kontaktia hakee sanoja ”rakastan sinua” ja kättelee eturivin. Yleisö katselee levottomasti kelloa ei kait se vielä lopeta eikä Jones lopeta vaan jatkaa reilusti yli valomerkin ja yleisö huutaa.Tervetuloa takaisin Grace Jones, me haluamme Sinut!
Kävellessäni junallepäin sade on lakannut ja tunnelma on juuri niin epätodellinen kuin sen parhaiden keikkakokemusten jälkeen kuuluukin olla.
Lisää kuvia löytyy galleriasta.
Teksti: Jan Fast
Kuvat: Tiia Santavirta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti