Aiemmin en juuri arvostanut cover-musiikkia. Sitten tutustuin rock-bilebändiin nimeltään O’Jess, ja tajusin miten nerokas konsepti on soittaa kaikki maailman parhaat biisit yhdessä illassa – tai siltä ohjelmisto ainakin O’Jessin soittamana tuntuu. Rock-juhlan missaaminen ei ollut optio, kun bändi saapui pitkästä aikaa kotikaupunkini Lappeenrannan perjantai-iltaa piristämään. Keikka oli tuttuun tapaan rock-henkisessä Old Cock-pubissa, joka päätyi viime keväänä, jos ei ihan maailmankartalle niin ainakin kotimaan viihdeuutisiin, kun Sunrise Avenue soitti siellä aamuöisen yllätyskeikan juomapalkalla.
Keikka alkoi yleisön osalta hieman jähmeästi, pöydissä istuskellen. Väki lisääntyi ja meno yltyi pitkin iltaa, kunnes lopussa biletettiin villisti tanssilattialla pikkuruisen lavan edessä – niin pikkuruisen, että basisti-laulusolisti Tuomas Turunen joutui seisomaan sen ulkopuolella, yleisön seassa. Tällä kertaa kukaan ei tosin kaatanut mikkitelinettä päin laulajan naamaa, rojahtanut rumpusetin päälle tai muuta vastaavaa. Setti polkaistiin käyntiin kappaleilla My Sharona ja Are you gonna go my way. Sykähdyttävämpiä olivat minusta kuitenkin kovat kotimaiset kuten Apulannan Vasten mun kasvojani, sekä 1972, joka ei kärsinyt edes vertailusta Anssi Kelan avustaman Elias Hämäläisen version kanssa. X factor-teemaan liittyen hymyilytti, kun Unchain my Heart oli myös yllättäen ohjelmistossa – ei uutena, mutta harvemmin soitettuna.
Toinenkin setti alkoi rauhallisena “istumakonserttina”, mutta Enter Sandman-bravuurin alkuriffin jyrähtäessä en enää viitsinyt taistella jalan vipatusta vastaan. Tiesin, että sen biisin aikana tanssilattialle hypähtävä ei taatusti jää yksinäisenä idioottina heilumaan. Heti perään soi toinen vakiovillitysbiisi, Levoton Tuhkimo. Sattumoisin Dingo esiintyi samana iltana festariteltassa noin kilometrin päässä, ja hetken haaveilin, että itse Neumann olisi eksynyt baariin bändiä jeesaamaan. No ei näkynyt, mutta eipä nämä kaverit apua kaivanneetkaan. Tuomaksen ääni voittaa useimmat levylaulajat, Juha Ketola on itseoppinut kitaravirtuoosi, ja Tapani Kansan bändissä “treenannut” Pasi Alakurtti pärjää vallan mainiosti rock-rumpalinakin. En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten kolme miestä saa kolmella soittimella tuotettua niin täysipainoista ja tiivistunnelmaista “ison bändin” musiikkia, ja pitikin kysäistä keikan jälkeen, että onko heillä salaisia taustanauhoja. Mutta ei – pienet taustanauhakikkailut, kuten Final Countdown syntikkariffeineen, ovat jääneet ohjelmistosta pois, ja kaikki on aitoa, rentoa revittelyä.
“Viimeisenä” biisinä kuultiin varsinainen yllätysveto – Poker face räväkkänä rock-versiona. Soittajat olivat jo lähes takahuoneen ovella, kun joku käynnisti kunnon encore-taputukset. Toivottavasti en pilaa liikaa bändin yllätyksiä kertomalla, että O’Jessin keikalla Paranoid-toivomus saattaa tuottaa Paratiisin – ja sitten Paranoidin perään. Siitä joku heavy-diggari innostui vaatimaan vielä lisää, joten “encore” taisi venyä lähes puolituntiseksi. Veikkaan, että vielä olisi irronnut muutama lisäbiisi, jos vaan joku olisi älynnyt kantaa lavalle kaljan mieheen – maailman paras rock-bändi (oma erittäin subjektiivinen mielipiteeni) olisi sen taas kerran ansainnut.
Teksti ja kuvat: Leena Ikonen
“Viimeisenä” biisinä kuultiin varsinainen yllätysveto – Poker face räväkkänä rock-versiona. Soittajat olivat jo lähes takahuoneen ovella, kun joku käynnisti kunnon encore-taputukset. Toivottavasti en pilaa liikaa bändin yllätyksiä kertomalla, että O’Jessin keikalla Paranoid-toivomus saattaa tuottaa Paratiisin – ja sitten Paranoidin perään. Siitä joku heavy-diggari innostui vaatimaan vielä lisää, joten “encore” taisi venyä lähes puolituntiseksi. Veikkaan, että vielä olisi irronnut muutama lisäbiisi, jos vaan joku olisi älynnyt kantaa lavalle kaljan mieheen – maailman paras rock-bändi (oma erittäin subjektiivinen mielipiteeni) olisi sen taas kerran ansainnut.
Teksti ja kuvat: Leena Ikonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti