Täpötäydelle Finlandia-talolle oli tullut esiintymään Yhdysvalloissa supersuosittu bluegrass/country-yhtye Alison Krauss & Union Station.
Bändin keulakuva Alison Krauss on moninkertainen Grammy-voittaja.
Hänellä on 21 Grammy -palkintoa, mikä on enemmän kuin kenelläkään
laulajalla. Vaikka hän ei Suomessa niin tunnettu olekaan kuin
kotimaassaan, tiesi konsertin monenkirjava yleisö täsmälleen, mihin oli
tullut. Ensimmäiset aplodit kuultiin jo ennen kuin koko konsertti oli
alkanut, kun yleisö odotti malttamattomana soiton alkamista.
Illan ensimmäisenä biisinä kuultiin uusimman levyn nimikappale Paper Airplane.
Yleisö taputti mukana alkutahdeista saakka, joten konsertti sai
mukaansatempaavan alun. Orkesterin soitinvalikoimaan kuului pelkästään
kielisoittimia. Viulua soittavan laulaja-Kraussin lisäksi kokoonpanoon
kuului Jerry Douglas (dobro, lap steel, laulu), Dan Tyminski (kitara, mandoliini, soolo), Ron Block (banjo, kitara) ja Barry Bales
(basso, laulu). Kappaleiden solisteina vaihtelivat Alison Krauss ja Dan
Tyminski tuoden näin eri vivahteita konserttiin. Tyminskin
taiturimaiset kitarasoolot saivat aikaan monet väliaplodit.
Vaikka
yhtye on ollut kasassa jo 21 vuotta, konsertin biisilista koostui
lähinnä 2000-luvun tuotoksista. Pääpaino oli uusimmalla viime vuonna
ilmestyneellä levyllä. Bändin pitkä yhteinen historia näkyi lavalla
luontevuutena, välittömyytenä ja harmoniana. Sama tunnelma ja hyvä olo
välittyi katsomoon. Osa välispiikeistä meni inside-vitsien takia vähän
ohi, mutta hauskuutti yhtye yleisöä kertomalla kuinka olivat tulleet
Itämeren yli Suomeen ’maailman oudoimmalla laivareissulla’.
Konsertin
tunnelmat vaihtelivat kauniin rauhallisista balladeista kunnon
bluegrass-poljentoon, joka toi mieleen toisaalta heinäladot jamaaseudun,
toisaalta Irlannin vihreät niityt. Enkeliääninen Krauss pääsi
loistamaan koskettavissa balladeissa, jotka eivät jättäneet
suosionosoituksista päätellen ketään kylmäksi. Konsertin puolivälissä
muu orkesteri pääsi huilaamaan hetkeksi, kun lavan otti haltuun Jerry
Douglas dobronsa kanssa. Itselleni kyseinen soitin oli uusi tuttavuus ja
pidin sen saundista kovasti, varsinkin kun sitä soitti taitava Douglas.
Vaikka
konsertista suuri osa olikin menevämpää musiikkia, päättyi se
rauhallisiin tunnelmiin, kun encoreina kuultiin pelkän akustisen kitaran
säestyksellä Kraussin laulamana When You Say Nothing At All ja Whiskey Lullaby. Tämän jälkeen Krauss lauloi acapellana elokuvasävelmän Down to the River to Pray, joka kuulosti kauniilta ilman säestystäkin. Ilta päättyi There Is a Reason -kappaleeseen, jonka jälkeen esiintyjät saivat ansaitut aplodit seisaaltaan.
Alison
Krauss & Union Station osoittivat, että ei tarvita ihmeellisiä
sirkustemppuja tehdäkseen vaikutus kuulijoihin. Ääni ja musiikki oli
kaikki mitä tarvittiin onnistuneeseen konserttielämykseen. Itse soisin
enemmänkin bluegrass- ja country-musiikin rantautumista Suomeen. Tämän
parempaa esikuvaa tuskin ainakaan voisi saada. Toivoa siitä onkin, sillä
pois lähtiessä kuulin englanninkielisen katsojan toteavan ystävälleen,
että suomalainen yleisö oli upea.
Teksti: Renja Pöysä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti