Paikalliset nuoret aikuiset
naureskelevat sarkastisesti Kotkan Meripäiville. Junttijuhla, jonka
esiintyjäkaarti kokoontuu takavuosien muka-isoista nimistä. Esiintyvät
kokoonpanot eivät ole yleensä lähelläkään alkuperäistä, eikä uutta
musiikkiakaan olla kuultu vuosiin. Kari Peitsamo
löytynee ohjelmalistasta joka vuosi. Huvittuneista kommenteista
huolimatta lähes jokaisen paikallisen tie vie Kotkansaarelle
meripäiväviikonloppuna - ja tunnelma on kieltämättä sen mukainen.
Vuonna 1986 perustettu ruotsalainen menestystarina Roxette on saanut Meripäivä-lavakavereikseen niin ikään 90-luvulla radioaaltoja täyttäneet kokoonpanot nimeltä Aikakone, Rednex ja Haddaway.
Alan miettiä, ovatko kotkalaiset nuoret aikuiset oikeassa. Ei kai -
onhan Roxette juuri julkaissut uutta musiikkiakin. ”Toivottavasti ne ei
soita mitään uutta”, mutisevat kotkalaisnuoret. Totta. Niin minäkin
toivon.
Meripäiväareena on ensi näkemältä täysin turvoksissa. En näe vielä vilaustakaan bändistä, vaikka Sleeping In My Car
soi jo. Pelkään, etten pääse tarpeeksi lähelle valokuvien ottamista
varten. Vieressäni seisova kolmekymppinen mies sanoo ystävälleen: ”Eteen
on pakko päästä viimeistään sitten, kun tulee Fading like a Flower.” Minä kyllä haluan sinne heti.
Tuttuun
festaritapaan teltasta löytyy paljonkin tilaa, kun vaivautuu käyttämään
sisäänkäyntiä, joka ei ole aivan ensimmäinen. ”Sing along if you know
the words”, kehottaa Per Gessle. Ja niin me laulamme. Spending My Timen ensimmäinen kertosäe kaikuu yleisön suusta mahtavana, täysin ilman musiikkia. Minua itkettää. Tämä on mieletöntä!
Roxette kuulostaa edelleen juuri siltä, miltä pitääkin. Uskomattoman tiukkoihin nahkahousuihin sonnustautunut Marie Fredriksson
näyttää melkein samalta kuin 20 vuotta sitten. Samoin Per Gessle.
”Vähän vaan ryppyisemmiltä”, lisää seuralaiseni. Pyh, sanon minä.
Kaikki
ikäryhmät näyttävät olevan yleisössä edustettuina. Voin vain kuvitella,
millaisia tunteita musiikki heissä herättää. Parrakasstetsonipäinen
mies laulaa kurkku suorana solistin mukana. Nelikymppinen pariskunta
keinuu sylikkäin. Nuori tyttöporukka kuvaa huulet suipistettuina
toisiaan kännykkäkameralla.
”This
song is actually 25 years old. It took us from the very cold Stockholm
to the very warm Hollywood”, spiikkaa Gessle. It Must Have Been Love saa
yleisön täysin sekaisin. Ensimmäisen kertosäkeen esittää jälleen
yleisö. Bändi taputtaa. Alan miettiä, miksi Gessle hoitaa kaikki
välispiikit, kun seuralaiseni kertoo minulle Marie Fredrikssonin
kymmenen vuoden takaisesta aivokasvaimesta. Gessle pitää shown kasassa,
vaikka Fredriksson on kiistatta illan tähti. Mimmi on edelleen sairaan
kovassa vedossa, vaikkei ehkä pääsekään enää lauluissaan yhtä korkealle.
Fredrikssonin ääni on kaunis, eikä kertaakaan pelota, etteikö se
kestäisi. Järjestysmies kieltää minua ottamasta valokuvaa
järjestelmäkameralla liian lähellä lavaa, bändin toiveesta. Myöhemmin
kuulen huhuja, että Fredriksson on kieltänyt itsensä kuvaamisen läheltä.
Fading Like a Flower
alkaa soida. Mietin miestä, joka vannoi pääsevänsä lavan eteen.
Ymmärrän täysin, miksi hän odotti tätä kappaletta niin kovasti.
Yhteislaulu saa minut itkemään ja nauramaan yhtä aikaa. Seuralaiseni
hakee baaritiskiltä oluen seitsemän euron hintaan. Baarimikko kehuu
seuralaiseni paitaa (jonka etumusta koristaa Sopranos-sarjasta tutun
Bada Bing -strippiklubin logo ja alastoman naisen siluetti) ja sen
kunniaksi ojentaa tälle varsin härskisti kuvitetun 80-luvun
pornopelikortin. Krhm. Sellainen festari. Nuorehko herrasmies edessäni taivuttaa nuorta tyttöä rockballadi Crash! Boom! Bang!:n tahtiin. Tyttö nauraa. Toivon, että todistan rakkaustarinan syntyä.
Gessle
soittaa yhden soinnun ja lupaa yleisön tunnistavan sen perusteella
seuraavan biisin. Yleisö vislaa, huutaa ja taputtaa tahtia raivokkaasti How Do You Do alkaa soida. Meininki nousee kattoon. Tyttöä
taivutelleen miehen ystävä on varastanut shown ja juttelee tytön kanssa
selvästi flirttaillen. Taivuttelijamiehen on ilmeisen vaikea keskittyä
lavalla rokkaavaan Roxetteen, sillä hän vilkuilee juttelevaa paria tämän
tästä. Rakkaustarinan sijaan täällä taitaakin syntyä kolmiodraama. Tai
tappelu.
Dangerous-biisin
aikana Marie Fredriksson yrittää laulattaa yleisöä, muttei onnistu.
Tämä ei taida olla suomalaisyleisölle tarpeeksi tuttu veisu. Kaiken
lisäksi taivuttelevan miehen ystävä halailee jo tyttöä, ja joku onnistuu
nappaamaan minusta kuvan. Mietin hetken miksi, kunnes huomaan ottavani
valokuvia keikasta tärkeän näköisenä pressipassi kaulassa ja
linssinsuojus päällä. Jee. Gessle
esittelee vihdoin bändin. Raikuvimmat aplodit saavat bändin mukana jo
80-luvulta asti ollut rumpali, Säkkijärven polkkaa soittava kitaristi
sekä syntikkavehje, jonka on rakentanut Jukka Tolonen, joka on Hurriganesilta ostettu ja jonka sisällä on tarra, jossa lukee ”suomalainen sininen seksikone”. Joyriden aikana yleisöön päästetään ilmapalloja. Mahtava meininki! Valoshow lavalla on upea, ollut koko keikan ajan.
Encorena ruotsalaiset soittavat Listen To Your Heartin, jonka aikana huomaan taivuttelevan miehen päässeen jälleen tanssittamaan tyttöä. Toisena encorena kuullaan The Look. Teltan täyttävä nananananaa-huuto on hajottaa korvani. Vau! Roxette
saa ansaitsemansa raikuvat aplodit. Taivutteleva mies poistuu tytön
kanssa. Huomaan taputtavani yhtä paljon heille kuin lavalta poistuvalle
Roxetelle.
Keikan jälkeen kaksi
sälliä (luultavasti jonkun nuorekkaan radioaseman hassuttelevan aamu-
tai iltapäiväohjelman juontajat) kertovat, että Rednex esiintyy
seuraavaksi. Lattia tyhjenee vessaan tai tiskille karkaavista ihmisistä.
Kaiuttimista alkaa soida Deep Blue Somethingin Breakfast at Tiffany’s. Oi kultainen 90-luku.
Teksti ja kuvat: Tiia Rantanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti