Live! Ruisrock (perjantai) @ Turku 6.7.2012

Ylppö, Rival Sons, Ewert and the Two Dragons, Olavi Uusivirta, Disco Ensemble, The Rasmus, Mustasch, Flogging Molly, Refused, Pulp

On helvetin kuuma, suorastaan tunnen kuinka aurinko polttaa takaraivoani. Se heijastuu mereen, joka kimaltelee kuin kliseisemmässäkin turistipostikortissa. Lomamatkan sijaan olen kuitenkin saapunut Ruissaloon, tuohon Suomen festarihistorian idylliseen kehtoon, jossa pääsee vilvoittelemaan vedessä samalla kun bändi X soittaa rokkia ja näkee ruotsinlaivojen saapuvan ja taas lähtevän. Ruisrock on jälleen on alkanut.

Samalla kun Kuningasidea tanssittaa aikaisin paikalle saapunutta juhlakansaa Rantalavalla, viihdytän itseäni katsomalla kuinka Herra Ylppö korkkaa Ruisrockin päälavan. Yllättävän moni on saapunut jo paikalle siinä mielessä että päälavan seutu on jo täynnä fiilistelijöitä, mutta muuten festarialue tuntuu vielä ammottavan tyhjyyttään. Asetun päälavan alueelle tanakkaan rokkipoliisi-pönötykseen ja alan asennoitua festaritunnelmaan.

Jo heti Ylpön jälkeen aloittaa päivän ensimmäinen minua todella kiinnostava esiintyminen. Saan pitkästä aikaa yllättyä erittäin positiivisesti kun Rival Sons asettaa yleisön aikakapseliin ja suoraan takaisin 80-luvulle aidon klassisen rokin pariin. Bändin intohimoinen blues-rock tuo upeasti takaisin menneidenvuosikymmenten alkuperäisen kipinän, samalla lisäten kuitenkin mukaan nykypäivän elementtejä pitäen kokonaisuuden mielenkiintoisena ja vangitsevana. Eniten bändin riveissä häkellyttää ja ihastuttaa uskomattoman lahjakas ja tekninen laulaja Jay Buchanan, jonka keuhkokapasiteetti vastaa lähinnä lentotukialuksen tilavuutta. Bändin lavapreesensiä hallitsee valtava intohimo, joka välittyy suoranaisesti siinä miten bändin jäsenet käsittelevät soittimiaan puhumattakaan juuri edellä mainitusta laulajasta, joka hyväilee mikrofoniaan kuin se olisi hänen suurinkin elämänsä rakkaus (mahdollisesti onkin). Tässä on bändi, joka loistaa pelkällä lahjakkuudellaan, eikä tarvitse monimutkaisia lavapropseja tai muita erikoisefektejä sitä todistamaan.

Rival Sonsin keikan lähetessä loppuaan riennän vielä Ruisrock-alueen toiselle laidalle katselemaan loppua Olavi Uusivirran setistä, joka harmikseni osui päällekkäin juuri Rival Sonsin kanssa. Puuskuttaessani kohti rantalavaa ohitan aurinkolavan, jossa Ewert and the Two Dragons soittaa niin sydämellistä musiikkia, että vetää kiireellisimmänkin festivaalivieraan (minut) luoksensa. Kiehtovaa, tuumin, ja hymyilen katsellessani yleisön rauhallista keinumista musiikin tahtiin. Aurinko on Ruissalossa, musiikki soi Ruissalossa, ihmiset ovat onnellisia Ruissalossa. Suomen festarikesä todella on täällä.

Vapautuessani transsistani muistan matkani todellisen määränpään ja jaksan juoksuani kohti Olavi Uusivirtaa. Ehdin juuri näkemään muutaman viimeisen kappaleen Olavi Uusivirralta, joka - kuten aina - toimittaa hyväntuulisen suvisuomalaisen fiiliksen suoraan sydämestään yleisöön.

Disco Ensemblen aloittaessa päälavalla on festarialuekin jo täydessä kukoistuksessaan festarikansan vihdoin saavuttua paikalle. Tämä minun silmissäni tietynlainen Suomen ylpeys saa yleisön jalkoihin välittömästi vipinää ja päälavan edessä kohoaa suuri hiekkapilvi kun villeimmät tanssijat tömistelevät jalkojaan jo ennestään tärisevää hiekkakenttää vasten. Laulaja Miikka Koiviston hikipanta kuvastaa hyvin lavalla tapahtuvaa atleettista toimintaa ja minun on väistämättä todettava, että Disco Ensemble on aina ollut äärimmäisen kova live-akti selä etenkin suomalaiseksi bändiksi todella näyttävä, eikä bändi petä näiden seikkojen suhteen tälläkään kertaa.

Suomen keikkarintamalla hiljattain pääasiassa hiljaiseloa viettänyt The Rasmus oli buukattu ensimmäisen päivän loppusuoralle YleX -telttaan, jonka lavan eteen uskollisimmat fanit olivat kokoontuneet jo reilusti ennen puoli kahdeksaa. Lavan eteen on nostettu läpinäkyvä harso, jonka taakse mysteerinen bändi saapuu ja soittaa ensimmäiset sointunsa. Kun harso putoaa, eturivi villiintyy ja yleisö saa kuulla kappale toisensa jälkeen edellistään suurempia hittejä, jotka saavat jopa allekirjoittaneen joka ikisen nostalgia-solun kihelmöimään. The Rasmuksen livekunto on oikeasti hyvä ja miellyttävää katsottavaa eikä edes pelkästään nostalgisoinnin vuoksi. Tavallaan bändi jättää YleX-teltan siltikin odotettua kylmemmäksi.

Jätin pienen jahkailun jälkeen The Rasmuksen soittelemaan telttaansa muutamat viimeiset kappaleet omine nokkinensa sillä tahdoin katsastaa hetken Mustaschin keikkaa ennen pian alkavaa Flogging Mollya. Hetken keikkaa seurattuani alkoi kyllä huolella harmittaa, että olin hylännyt hyvää nostalgista fiilistä nostattavan The Rasmuksen keikan tämän vuoksi, sillä tasaista moottoripyörämetallia porskutteleva Mustasch oli rannalle sijoitettuna täydessä kirkkaassa päivänvalossa yksinkertaisesti tylsä. Aiemmin klubitilassa katsastettunani bändi toki otti tilan haltuunsa mitä nyt vähän tasapaksusti silloinkin, mutta suurta lavaa bändi ei tuntunut täyttävän samanlaisella antaumuksella. Haukoteltuani rantalavan läheisyydessä muutaman biisin ajan, siirryin suosiolla odottelemaan päälavan tuntumaan, sillä tiedän että seuraava esiintyjä jos mikä herättäisi minut aneemisesta uneliaisuudesta johon olin jo ehtinyt vaipua ja saisi minut hyvälle mielelle.

Vaikka Flogging Molly ei tavallaan yllätä koskaan, se saattaakin olla juuri se mikä siinä onkin parasta! Bändi nimittäin tarjoaa keikoillaan joka kerta niin sitä samaa älytöntä meininkiä, ettei ole ihmekään että Ruisrock kiinnittää bändin esiintymään Ruissaloon enemmän kuin usein. Fiilis Flogging Mollyn keikalla on tälläkin kertaa aivan uskomaton, kun koko päälavan alue muuttuu jättimäiseksi irkkubaariksi, jossa alkoholissa dipatut musiikkifanaatikot kiipeilevät toistensa olkapäillä, olutpullo kiertää anniskelualueella kädestä käteen ja valtaosa populasta tanssii vallatonta käsikynkkätanssia suuressa ringissä. Flogging Mollyn keikalta voi kotiinsa viedä hyvän mielen lisäksi yhden arvokkaan elämänohjeen: On mahdotonta olla surullinen kun kuuntelee iloista irlantilaista musiikkia.

Vuoden Ruisrockin (ainakin allekirjoittaneen silmissä) mielenkiintoisin kiinnitys on ruotsalainen 90-luvun alussa perustettu ja lopussa hajonnut hardcore punk -bändi Refused, jonka kauan huhuttu comeback muuttui todeksi tänä vuonna kun bändi toden totta palasi Tammikuussa yhteen ja alkoi kiertää erinäköisiä festareita ympäri Eurooppaa. Bändin vokalisti Dennis Lyxzén on kuitenkin vahvistanut, että kyseessä on ainutkertainen yhteenpaluu, joka tulee vielä loppumaan ennemmin kuin myöhemmin. Oli miten oli, Ruisrock ehti vielä apajille ja Refused olikin yksi festarin viimeisistä kiinnityksistä sekä YleX-teltasta huokuvasta energiasta päätellen myös yksi odotetuimmista. Suuren Refused-lakanan keinuessa lavan edessä, teltan yleisön keskuudessa vallitsevaa jännitystä voisi leikata veitsellä.

Kun bändi saapuu vihdoin lavalle, suomalainen fanikunta purskahtaa loputtomaan huutoon. Itse myös Refusedin suurena fiilistelijänä huomaan hiljalleen hakeutuvani jatkuvasti lähemmäs lavaa kunnes musiikki vie minut lopulta täysin mukanaan. Refused on niin uskomaton, etten edes muista milloin olisin viimeksi keikan aikana innostunut noin paljon yhtään mistään muista bändistä. Sanat eivät vain riitä, varsinkaan jos ne eivät saa olla kirosanoja. Erityisesti bändin megahitti (jos punkbändin kohdalla moista sanaa nyt tohtii käyttää) New Noise räjäyttää pankin totaalisesti, kun joka ikinen ihminen yleisössä sekoaa täysin ja teltta on haljeta liitoksistaan. YleX -teltassa koettiin hienoja hetkiä ja kyseessä oli ehdottomasti yksi Ruisrockin tämän vuoden merkittävimmistä keikoista.

Refusedin saatua adrenaliinini virtaamaan on hyvä siirtyä jatkamaan fiiliksen nostatusta päälavan luo, jossa lavavuoraan aloittelee toinen puhuttu comeback ja ehkäpä innostavin uutinen musiikkimaailmassa pitkään aikaan. (Tietysti sen aikaisemmin soittaneen Refusedin jälkeen josta ei keikan jälkeen voi todeta muuta kuin HUH.) 70-luvun loppupuoliskolla kasattu Pulp nousi kulttisuosioon jo ennen 90-luvun suurta läpimurtoalbumiaan Different Class. Bändien kuten Blurin, Oasiksen ja Sueden kevereille on siis luvassa aikamoista korvakarkkia kun Pulp saa yleisöstään tiukan otteen ja villiinnyttää sitä eteenpäin nostalgian voimin. Käytännössä muita vaihtoehtoja ei tosin edes ole sillä yhtyeen viimeisin studioalbumi ilmestyi yli kymmenen vuotta sittenpuhumattakaan viimeisimmästä kerrasta kun bändi vieraili Ruissalosssa, joka sekin lieni joskus 90-luvulla.

 

Törkeän karismaattinen Jarvis Cocker yhtyeineen tanssittaa täysiin mittoihin kasvanuttaja täysin päälavan läheisyyteen kokoutunutta festarikansaa rankoin ottein, mutta puhuessani ”törkeästä karismasta” koen tarpeelliseksi painottaa enemmän sanaa ”törkeä” kuin ”karismaattinen.” Lavalla Cocker muistuttaa lähinnä sitä sukujuhlien höperöä setää, joka villiintyy tanssilattialla täysiin mittoihinsa (ja sen yli) sekä pitää pyyteettömästi jatkuvia maljapuheita samalla kun tiukkapipoisimmat pyörittelevät silmiään. Tämä tekee Cockerista ihanan törkeän, mutta mikä hänestä tekee karismaattisen on se, että hän tekee tämän kaiken täydellä voimalla, intoa puhkuen ja ennen kaikkea aidosti. Jarvis Cockerilla on pokkaa, ja se tekee myös Pulpin keikasta mielenkiintoisen seurata.

Teksti: Joanna Tzortzis
Kuvat: Tiina Salminen & Joanna Tzortzis