Live! Lucinda Williams, Irma Agiashvili @ Finlandia-talo, Helsinki 28.5.13

Lauluntekijä ja rosoisen country-rockin laulajatähti Lucinda Williams esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa Finlandia-talolla. Hänen koko uransa edustaa oikeastaan täydellistä vastakohtaa nykyiselle nopealle artistitehtailulle. Vuonna 1978 julkaistun esikoislevyn jälkeen hänen tähtensä nousi melko hitaasti, ja suurin osumakin tuli vasta parin vuosikymmenen päästä 1998, kun albumi Car Wheels on a Gravel Road voitti Grammyn ja saavutti myös hänen uransa suurimman myyntimenestyksen. Juttelin ennen konsertin alkua parin suomalaisen pitkän linjan rootsmuusikon kanssa, ja hekin yhteen ääneen ylistivät tuota levyä yhdeksi merkittävimmistä rootskiekoista. Jotakin merkittävää välittyikin Lucindan persoonasta: hän ei yrittänyt olla jotain muuta kuin on. Urallaan hän ei ole kiirehtinyt, ja saavutettuaan jonkun virstanpylvään hänen ei selvästikään ole tarvinnut ruveta vimmaisesti etsimään suurempaa yleisöä tms. Hän on tehnyt levyja harvakseltaan ja ilmeisesti vain silloin, kun on kokenut sen tarpeelliseksi.

Keikkakuvat! Sinead O'Connor @ Finlandia-talo, Helsinki 17.5.2013

Live! BO KASPERS ORKESTER @ Finlandia-talo, Helsinki 14.11.2012

Bo Kaspers Orkester saapui vastailmestyneen, kymmenennen levynsä myötä jälleen keikalle Suomeen, Helsingin Finlandia-taloon 14.11.2012. Keikka oli Pohjoismaiden kiertueen kolmas esiintyminen, ja bändi oli todella hyvässä vedossa. Naapurin tutuilla pojilla on täällä uskollinen kuulijakunta, ja bändi soittaakin jokaisessa Suomen konsertissaan ruotsinkielisen versionsa Rauli Badding SomerjoenParatiisista.

Du borde tycka om mig-levyllä on hienoja vahvoja melodioita. Uuden levyn biisit ovat minulle enemmän mieleen kuin esimerkiksi vuonna 2010 ilmestynyt New Orleans-albumi, joka itselläni jäi vähemmälle kuuntelulle.

Keikkakuvat! Eva Dahlgren @ Finlandia-talo, Helsinki 8.10.2012

Live! Tomas Ledin – välkkyvää aitoutta

Tomas Ledin on minulle yhtä kuin kappale ”Sommaren är kort”. Lisäksi olen vuosien varrella oppinut, että hän on laulanut Abban taustalaulajana, laulanut dueton Abba-Agnethan kanssa sekä mennyt naimisiin kuulun Abba-manageri Stickan Andersonin tyttären kanssa. Suurinpiirtein näillä tiedoilla varustettuna lähdin katsomaan Tomas Ledinin ”40 vuotta ensimmäisen levyn julkaisusta” -juhlakiertueen konserttia Helsingin Finlandia-talolle. Samaan aikaan vajaan kilometrin päässä Olympiastadionilla valmistauduttiin Madonnan konserttiin, joten en ollut ihan varma, millainen määrä ihmisiä olisi Finlandia-talolle tiensä löytänyt, mutta yllätyksekseni ulko-ovella oli lappu ”loppuunmyyty”. Ja toden totta: sali oli viimeistä paikkaa myöden täynnä. Yleisön keski-ikä liikkui keski-iän molemmin puolin - nelikymppisenä taisin olla siitä nuoremmasta päästä… Toisaalta, juhliihan artistikin tänä vuonna jo 60-vuotissyntymäpäiväänsä.

Keikka alkoi yksinkertaisesti ilman sen suurempia koukeroita. Valot himmennettiin, muusikot kävelivät lavalle, valot sytytettiin, ja keikka polkaistiin käytiin osuvasti ”Festen har börjat” -kappaleella. Sitä seurasi tiiviissä tahdissa, ilman taukoja, useampia kappaleita Ledinin materiaalin rokahtavammasta päästä, ja tanakka rokkaavuus sai (keski-ikäisenkin) yleisön heti mukaan taputtamaan ja liikkumaan. Lämmittelyvaiheen jälkeen seurasi rauhallisempia kappaleita, mm. ”Vi ska gömma oss i varandra” sekä ”En dag på stranden”.

Yhtyeen muusikot esiteltiin jo melko aikaisessa vaiheessa, ja syystäkin: lavalla olivat Tomas Ledinin kanssa kitaristi Sebastian Nylund, basisti Ove Andersson, kosketinsoittaja Jörgen Ingeström sekä rumpali Johan Franzon. Tasapainoinen kokonaisuus taitavia pitkän linjan muusikoita, jotka - edelleen - selvästi nauttivat ja iloitsivat sekä musisoinnista yleensä että musisoinnissa juuri tässä ryhmässä. Erityisesti Sebastian Nylundin kitaransoitto jäi mieleen, paitsi vauhdikkaampien kappaleiden sähköisissä sooloissa niin myös erityisesti rauhallisemmissa encore-kappaleissa.

Illan parhaimpiin esityksiin kuului mielestäni 90-luvulla tehty ”Genom ett regnigt Europa”, joka groovasi letkeän viipyilevästi. Lopullinen sysäys yleisön liikuttamiselle oli vauhdikas ”Vi är på gång”, joka sai ihmiset tanssimaan ja ylös penkeistään. Tämän kappaleen Ledin kirjoitti jo 1983, ja se on Ruotsissa usein käytetty urheilutilaisuuksissa: mm. vuonna 2006 se oli Ruotsin jalkapallojoukkueen kannustuskappale MM-kisoissa Saksassa.

Vauhdikkaasta ja mukaansatempaavasta menosta huolimatta oma suosikkihetkeni konsertissa oli akustinen tuokio: koskettava ”Blå blå känslor” sai ansaitsemansa huomion ja kohtelun riisuttuna ja karheanakin versiona, joka tarjosi myös yhtyeen muille muusikoille hetken lepotauon. Mieleeni jäi myös Ledinin cover-versio ruotsalaisen muusikon Mikael Wiehen kappaleesta ”Den jag kunde va”.

Loppua kohden nostettiin taas vauhtia,”Just nu” -kappaleen tahdissa myös yleisön joukosta valittu nainen pääsi rokkaamaan lavalle. Tässä vaiheessa strobo-valojen käyttö oli kuitenkin niin runsasta, että osa lavan tapahtumista jäi havaitsematta. Tuli lähes sellainen olo, että olisi ollut ensimmäinen kerta, kun niitä päästiin käyttämään, innostus niiden käyttöön oli niin suurta… Myös äänentoistolle tapahtui jotain näissä viimeisissä, vauhdikkaimmissa kappaleissa: ainakin parvella laulu jäi hetkittäin täysin voimakkaasti jyränneen yhtyeen, varsinkin lähes kolisevana toistuneen rumpusetin, alle. Tilanne onneksi korjattiin suhteellisen pian. Encore-kappaleina kuultiin ”I natt är jag din”, ”Du kan lita på mig” sekä luonnollisesti ”Snart tystnar musiken”.

Mitä tästä keikasta, josta ei oikein etukäteisodotuksia ollut, sitten jäi käteen? Hieman hämmentävä oli esiintymislavan rakenne. Ledin esiintyi tietysti keskellä eturivissä kitaristi oikealla ja basisti vasemmalla puolellaan. Takarivissä olivat kosketinsoittaja ja rumpali, väliin oli jätetty koroke Ledinin hetkittäisille vierailuille. Kokonaisuuden taustan muodostivat kolme suurensuurta näyttöä, joilla seilasivat milloin poutapilvet, milloin psykedeeliset kuviot. Mutta aivan lavan reunoille oli tuotu myös mielestäni taustalle kuuluvia toimintoja. Lavan oikeassa reunassa oli miksauspöytä miksaajineen, ja vasen reuna täyttyi ”välinehuoltajan”, vai mikä onkaan oikea termi sille henkilölle, joka huoltaa kitarat ja virittää ne ja ojentaa ne oikeille henkilöille kitaranvaihdon tullessa kyseeseen, toiminnoista. Arvostan hänen työtään, kyllä, mutta tuossa lavaratkaisussa hänen toimensa kyllä kiinnittivät melkoisen paljon huomiota, koska lukuisista kitaranvaihdoista johtuen hänellä oli todella paljon tekemistä. En tiedä, ehkä tässä ratkaisussa oli tarkoitus korostaa, että hän, sekä miksaaja, ovat yhtä suuri osa yhtyettä kuin muusikotkin, mutta hieman rauhaton tuo ratkaisu mielestäni oli.

Negatiiviselta puolelta mieleen jäi liiallinen strobo-valojen käyttö sekä järkyttävän kova äänenvoimakkuus. Olikohan volume-nappia käännetty suuremman areenan asetusten mukaan?

Positiivisella puolella olikin sitten enemmän asioita: ilo, aitous ja musikaalisuus yhdistettyinä piinkovaan ammattitaitoon. Yhtyeen selvästi havaittava keskinäinen kunnioitus. Yleisön arvostaminen ja huomioiminen. Tästä muuten Ledin mainitsi myös loppuspiikissään: ”Tämä on pohjimmiltaan yhteistyötä esiintyjien ja yleisön välillä.” Siihen oli hyvä lopettaa.

- Tupuna -

Live! Alison Krauss & Union Station feat. Jerry Douglas @ Finlandia-talo, Helsinki 2.7.2012

Täpötäydelle Finlandia-talolle oli tullut esiintymään Yhdysvalloissa supersuosittu bluegrass/country-yhtye Alison Krauss & Union Station. Bändin keulakuva Alison Krauss on moninkertainen Grammy-voittaja. Hänellä on 21 Grammy -palkintoa, mikä on enemmän kuin kenelläkään laulajalla. Vaikka hän ei Suomessa niin tunnettu olekaan kuin kotimaassaan, tiesi konsertin monenkirjava yleisö täsmälleen, mihin oli tullut. Ensimmäiset aplodit kuultiin jo ennen kuin koko konsertti oli alkanut, kun yleisö odotti malttamattomana soiton alkamista.

Illan ensimmäisenä biisinä kuultiin uusimman levyn nimikappale Paper Airplane. Yleisö taputti mukana alkutahdeista saakka, joten konsertti sai mukaansatempaavan alun. Orkesterin soitinvalikoimaan kuului pelkästään kielisoittimia. Viulua soittavan laulaja-Kraussin lisäksi kokoonpanoon kuului Jerry Douglas (dobro, lap steel, laulu), Dan Tyminski (kitara, mandoliini, soolo), Ron Block (banjo, kitara) ja Barry Bales (basso, laulu). Kappaleiden solisteina vaihtelivat Alison Krauss ja Dan Tyminski tuoden näin eri vivahteita konserttiin. Tyminskin taiturimaiset kitarasoolot saivat aikaan monet väliaplodit.

Vaikka yhtye on ollut kasassa jo 21 vuotta, konsertin biisilista koostui lähinnä 2000-luvun tuotoksista. Pääpaino oli uusimmalla viime vuonna ilmestyneellä levyllä. Bändin pitkä yhteinen historia näkyi lavalla luontevuutena, välittömyytenä ja harmoniana. Sama tunnelma ja hyvä olo välittyi katsomoon. Osa välispiikeistä meni inside-vitsien takia vähän ohi, mutta hauskuutti yhtye yleisöä kertomalla kuinka olivat tulleet Itämeren yli Suomeen ’maailman oudoimmalla laivareissulla’.

Konsertin tunnelmat vaihtelivat kauniin rauhallisista balladeista kunnon bluegrass-poljentoon, joka toi mieleen toisaalta heinäladot jamaaseudun, toisaalta Irlannin vihreät niityt. Enkeliääninen Krauss pääsi loistamaan koskettavissa balladeissa, jotka eivät jättäneet suosionosoituksista päätellen ketään kylmäksi. Konsertin puolivälissä muu orkesteri pääsi huilaamaan hetkeksi, kun lavan otti haltuun Jerry Douglas dobronsa kanssa. Itselleni kyseinen soitin oli uusi tuttavuus ja pidin sen saundista kovasti, varsinkin kun sitä soitti taitava Douglas.

Vaikka konsertista suuri osa olikin menevämpää musiikkia, päättyi se rauhallisiin tunnelmiin, kun encoreina kuultiin pelkän akustisen kitaran säestyksellä Kraussin laulamana When You Say Nothing At All ja Whiskey Lullaby. Tämän jälkeen Krauss lauloi acapellana elokuvasävelmän Down to the River to Pray, joka kuulosti kauniilta ilman säestystäkin. Ilta päättyi There Is a Reason -kappaleeseen, jonka jälkeen esiintyjät saivat ansaitut aplodit seisaaltaan.

Alison Krauss & Union Station osoittivat, että ei tarvita ihmeellisiä sirkustemppuja tehdäkseen vaikutus kuulijoihin. Ääni ja musiikki oli kaikki mitä tarvittiin onnistuneeseen konserttielämykseen. Itse soisin enemmänkin bluegrass- ja country-musiikin rantautumista Suomeen. Tämän parempaa esikuvaa tuskin ainakaan voisi saada. Toivoa siitä onkin, sillä pois lähtiessä kuulin englanninkielisen katsojan toteavan ystävälleen, että suomalainen yleisö oli upea.

Teksti: Renja Pöysä