Ilpo Kaikkosen esikoislevy “Vol1”
oli minulle syksyn valopilkku. Kuuntelin sen rennon kesäisiä
kappaleita koko marraskuun ja toki sen jälkeenkin. Olin nauttinut
niistä jo akustisilla keikoilla, joita Ilpolla tuntuu riittävän.
Harvinaisempaa bändikeikkaa olin kovasti odottanut, ja Tikkurilan
Shamrock osui kohdalle yllättäen, muun pääkaupunkiseutumatkailun
yhteyteen.
Olin jo hilkulla katua keikalle
lähtemistä, kun showtime venyi yli puolen yön, mutta odotus
palkittiin. Ilpo Aurinkokunta-bändeineen asteli lavalle, “Tänään
en pelkää” lähti soimaan, ja tiesin heti, että kannatti tulla.
Ilpon lavaenergia valloittaa, soittamisen riemu tarttuu, ja ennen
kaikkea biisit toimivat.
Ensimmäisellä kokemallani keikalla
Ilpolla oli vireongelmia, jonka jälkeen olen kuunnellut hänen
lauluaan erityisen kriittisesti, parasta toivoen ja pahinta - turhaan
- peläten. Jos nyt jotain epävireitä lipsahti, ei niitä
riehakkaan bändisoiton lomasta ehtinyt havaitsemaan. Ilpon ääni
soi persoonallisen pehmeänä ja vahvana, ja kitarakin pysyi kädessä,
aidosti soittimena eikä rekvisiittana.
Kaikkosen kehityskaari Idols-kisasta
levy-yhtiövaihdossa “hukatun”, mutta minuun kovasti kolahtaneen
“Hetken vielä nuori”-sinkun kautta huikeaan “Kleinbus”-hittiin,
ehkä maailman koskettavimpaan “Terveiset sinne taivaaseen”
-musiikkivideoon, ja sitten kuitenkin melko vaatimattomasti
menestyneeseen debyyttialbumiin, on minusta äärimmäisen kiehtova.
Mikä määrittelee suosiota, jos pari suurta radiohittiäkään ei
vauhdita albumia listoille, ja artistia kunnon bändikiertueelle?
Shamrockissa seurailin mielenkiinnolla
yleisön tunnelmia - sen mitä omilta huippufiiliksiltäni ennätin.
Lavakaiteessa ei roikkunut faniporukkaa, mutta tanssilattia oli
enimmäkseen täynnä, ja yleisö menossa mukana. “Terveisiä”
toivottiin, mutta harvassa olivat ne, jotka lauloivat muiden biisien
mukana - minä toki hoilasin sydämeni kyllyydestä. “Vie mut
pois”, “Mannerheimintiellä” ja “Tuulipäät” villitsivät
tanssimaan, “Pohjoisen kutsu” sopi pakkasyöhön, ja “Lepopäivä”
oli yhtä letkeä livenä kuin levylläkin.
Setissä oli myös yksi julkaisematon
biisi - “raati” ei kuulemma kelpuuttanut levylle. En tiedä mikä
siinä muka oli vikana, koska keikalla “Irti valheesta” toimi
mainiosti. Olisin kuvitellut, että tunnetut cover-biisit, kuten
Tehosekoittimen “Valonkantaja” ja “Maailma on sun” olisivat
nostaneet tunnelmaa vielä pykälän, mutta omat biisit nyt vaan
sykähdyttivät enemmän. Hyvin ne tuntuivat kelpaavan niillekin
bilettäjille, jotka eivät niitä ennestään tunteneet.
Varsinaisen setin päättänyt “Meren
rantaan” jyräsi vastustamattomalla draivilla, mutta encoret olivat
lainattuja. “Fiilaten ja höyläten” ja “Suuret setelit” ovat
toki Ilpolle erittäin hyvin sopivia rymistelyklassikoita, mutta jäin
toivomaan, että Ilpo luottaisi jatkossa omaan musiikkiinsa siinäkin
kohtaa.
Levyn biiseistähän noin puolet
nimenomaan on Kaikkosen kynästä. Hänen lahjakkuutensa muusikkona
on siis todella paljon muutakin kuin rock-jumalaisen ulkonäön
kruunaavat kiharat. Toivottavasti keikkoja - myös näitä
vauhdikkainta Ilpoa esitteleviä bändikeikkoja - riittää.
Voittajan valinta on ainakin sillä kesäfestarilla, joka
ensimmäisenä älyää buukata Ilpon julistamaan
“Mutapaini”-kappaleen sanoin, että “rannekkeella rauhaa,
rokkia ja rakkautta saa”.
Teksti ja kuvat: Leena Ikonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti