Olen viettänyt tunnin Kouvolan rautatieaseman Columbia -kahvilassa tutustumassa kuvataiteilija-muusikko Amanda Aaltoon. Kaveri oli lähettänyt minulle youtube-videon Aallon esityksestä muutamaa kuukautta aikaisemmin. Lähetetty kappale Don’t make me give up on you olikin poikkeuksellinen saavutus ja erinomainen folkrock-kappale.
EP tullaan painamaan ennen kesää ja tällä hetkellä muusikko-sanoittaja-kuvataiteilija kerää ympärilleen bändiä. Neljä biisiä on nauhoitettu Halon Design Studiosilla Kouvolassa.
Juuri nyt Amandaa kuulee keikoilla ja Mikseri.netissä. Kappaleet luottavat vahvasti harmoonin kykyyn asetella mielikuvia, joissa kitaran kertovat melodiat ja rytmi ovat kuin kotonaan. Tällainen soitanta vaatii sanomalta paljon.
Laulaja ei pelkää tulkita. Kosketetuksi tulemisen tunnetta ei siis voi välttää. Sävelet vievät värikkäisiin kaupunkimetsiin, juoksemaan kirpeään syysilmaan. Perusvire on duuri, jonka sekaan on sekoitettu ristiriitoja, etenkin sanoituksissa.
This crazy seen will never leave me be
I will act it ‘til I’m through
I lose my breathe and then I count to three
Just like when I met you
(Flowers covered in Blood)
Muusikko kuvassa
Kitara ilmestyi teiniässä vaikka kokemusta musiikista oli ollut pienestä pitäen. Sointumaisema musiikissa ja värimaisema kuvissa rakentuu samantyyppisen tunnekokemuksen kautta, Aalto kuvailee. Kukapa sitä omaa luovuuttaan sen paremmin osaisi kuvata.
- Kitaraa soittava nainen joutuu tekemään paljon uskottavuuden eteen, Aalto tokaisee vielä.
Nyt tehty EP on ammattilaisten kanssa soitettu. Sävellyksistä kuulee monikerroksisen luomisprosessin, joka on erinomaisen onnistumisen.
Nyt on aika vetää ässä hihasta. Otan esille netistä löytyneen valokuvan. Kuvassa on Amanda, kitara ja puu.
Mistä se imago sitten tulee?
Pyydän häntä analysoimaan kuvaa ja kuvassa esiintyvää naista.
Kuva on kaikkiaan hyvin kliseemäinen rock-kuva, sellainen, joka jokaisella kitaristi-naisella on oltava. Tällainen kuva ei sano, ei kysy, se on tavallaan ajaton ja kuvaa itseasiassa musiikkityyliä enemmän kuin mitään muuta.
- 60-70-luvun henki, naisen ilme on tyyni ja itsevarma. Jopa levollinen ja itsevarma. 60-70-luku ei ehkä ole ihme, kun ajattelee mun musiikkia, Amanda vastaa hetken mietittyään.
60-70-luvun musiikki? Sehän on jo itsessään klisee. Mitä uutta Amanda Aallolla voisi olla tarjottavana. No, ehkä voisi aloittaa ihan aidosta 60-70-lukulaisesta luovuuden puuskasta. Amanda maalaa, piirtää, soittaa ja sanoittaa. Hän kerää ympärilleen yhtyeen, eikä jää odottelemaan solistinpaikkaa. Hänellä on selkeä visio, kuten aikoinaan oli monilla tuon menneen ajan bändeillä.
Suomessa muodollinen musiikonopetus on toki tarpeen ja Amandakin on kursseja käynyt.
Aallon sanoitukset eivät kärsi kaavamaisuudesta ja niitä on sentään jaksettu sovittaa musiikkiin huolella. Tunteita kuvataan luontevasti, eli teksti ei sorru lapsellisiin kielikuvilla ratsastamiseen.
Erikseen on mainittava kappale The Man of Wisdom, jossa on uskallettu rakentaa lyyrisesti hienoa musiikkia lyhyehkön, toteavan ja aforistisen, sanoituksen ympärille.
Hän on myös kuvataiteilija
Lemillä kasvanut ja puolitoista vuotta Kouvolan Seudun Ammattiopistossa kuvataideartesaanin tutkintoa opiskeleva Aalto piti hiljattain ensimmäisen taidenättelynsä.
Kouvolan pääkirjaston Mediamaja-näyttelytilassa esillä ollut Lopunalku levitti seinille Aallo kuvallisia näkyjä. Näyttely on päättynyt, mutta Aallon Facebook-sivulta niitä on vielä nähtävänä.
Kuten tavallista, Aalto lauloi ja piirsi jo pienenä. Alakoulussa hän voitti piirustuskilpailun, lauloi ja esiintyi koulun juhlissa.
- Sisäiset ristiriidat motivoivat, vaikka se onkin ihan klisee, Amanda kuvailee kuvataidettaan.
Kuvan yksi tarkoitus voi olla välittää tunteita. Kouvolan Seudun Ammattiopistossa kaksi vuotta opiskellut Amanda on oppinut uusia tekniikoita ja parantanut ilmaisukykyään.
- Aluksi menin lukkoon kun koulussa lyötiin raamit taiteelle. Sitten opin uusia tekniikoita ja ilmaisutapoja, joten taiteen tekeminenkin elpyi.
Taiteilijauransa alussa aivan varmasti oleva Amanda maalaa tällä hetkellä voimakkain ja murretuin värein. Itse hän kuitenkin yllättyi, miten kirkkaita värejä hänen tuoreissa teoksistaan löytyy. Hän luuli itseään synkemmäksi.
- Ystävien ja läheisten kanssa maalausten katsominen voi olla vaivaannuttavaa. Aina se ei ole, Amanda kertoo.
Keikoilla hyvä vastaanotto
Haastattelun jälkeen palaan hetken mielijohteesta pöytään ja ojennan Amandalle puhelimeni. Kännykkäni taustakuvana on pitkään säilynyt Frida Kahlon maalaus ”Las Dos Fridas” (Kaksi Fridaa) ja haluan kuulla hänen mielipiteensä siitä.
- Kalsea, sydämetön. Se näkyy naisten ilmeissä ja silmissä, Amanda Aalto, 23-vuotias kuvataiteilija ja lahjakas muusikko toteaa välittömästi. Kuuluisan maalauksen hän tunnisti tietysti heti.
Teoksen monitulkinnallisuus ja raadollisuus tuovat mieleeni yhden haastateltavan omista maalauksista, jossa arvoituksellisen naisen sydän paistaa avonaisesta rinnasta. Kahlon kuuluisassa maalauksessa kaksi taiteilijaa itseään muistuttavaa naista pitävät toisiaan kädestä. Verisuoni yhdistää naisten sydämet toisiinsa.
Luova ristiriita. Tätä kirjoittaessa Amanda päivitti Facebookissa, että uutta materiaalia syntyy ja livenäkin sitä päästään kuulemaan.
Hyvin tehty ja hyvällä lauluäänellä tulkittu folk-rock on otettu hyvin vastaan. Keikkojen jälkeen ihmiset ovat tulleet kiittelemään. Osa tulee aina yllätetyksi.
Flowers Covered in Blood
The Man of Wisdom
Don’t make me give up on you
Last Dawn Fades
Kuvat: Anniina Virtanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti