Live! Fields of the Nephilim, Murheenlaakso @ Virgin Oil Co., Helsinki 22.3.2013

Fields of The Nephilim on löytänyt tiensä Helsinkiin jo kolmesti muutaman vuoden sisällä. Ensimmäisen kerran bändi kävi Helldone-festareilla 2007, seuraavan kerran Tuska-festivaaleilla 2008. Tällä kertaa bändi soitti Virgin Oilissa, joka oli tunnelmaltaan bändille mitä sopivin keikkapaikka. Kaikki ei sujunut aivan mutkattomasti. Keikan piti nimittäin alun perin olla helmikuussa, mutta jostain, bändistä riippumattomasta syystä, sitä siirrettiin viime hetkellä kuukaudella eteen päin. Toisella yrittämällä keikka kuitenkin onnistui.

Lämppärinä soitti Murheenlaakso eli Mana Mana -yhtye ilman edesmennyttä keulakuvaansa Jouni Mömmöä. Bändi soittikin lähes pelkästään Mömmön aikana levytettyjä biisejä. Meno oli tasavarmaa, eivätkä biisit juurikaan eronneet levyversioista. Ainoastaan Kuolla elävänä -biisissä jamiteltiin tavallista pidempään. Odottavissa tunnelmissa parhaiten itselleni iskivät rokkaavammat biisit kuten Vaarallista ja Ketä sä rakastat.

Roudaustauon jälkeen siirtyi lavalle illan pääbändi Fields of The Nephilim. Laulaja Carl McCoy saapui lavalle vasta toisessa biisissä. Keikka alkoi yllättävänkin metallisesti. Alussa bändi soitti uudempia, tässä tapauksessa siis vuotta 1996 tuoreempia biisejä, joissa metalliset riffikitarat ovat usein korvanneet alkuaikojen leijuvammat kitarakudelmat. Itselleni sekin puoli bändistä menettelee, mutta odotin kuitenkin pääseväni kuulemaan eteerisempiä alkuaikojen goottirockbiisejä.

From The Fire johdatteli jo lähemmäs toivomaani kaikuisten kitaroiden kudelmaa. Sitä seurasikin viiden biisin ilotulitus: Love Under Will, The Watchman, Preacher Man, Psychonaut ja Moonchild. Vaikutti siltä, että niitä pääosa muustakin yleisöstä oli tullut kuuntelemaan.

Encoreja sai odottaa tavallista kauemmin. Ehdin jo epäillä, ettei sitä tulekaan. Toivo heräsi, kun lavateknikko kävi virittämässä kitaran. Last Exit For The Lost huipensi ensimmäisen encoren. Se oli myös ainoa kohta, jossa laulaja Carl McCoy otti varsinaista kontaktia yleisöön viittomalla ihmisiä lyömään käsiään yhteen. Ensimmäisen setin aikana ainoat spiikit häneltä olivat lopun "Thank you, good night."

Erityisesti täytyy mainita se, että valaistukseen oli panostettu. Nykyisin usein laitetaan valot vispaamaan automaattiohjauksella, oli kysymyksessä sitten balladi tai bilebiisi. Fields of the Nephilimin keikalla valot oikeasti olivat luomassa tunnelmaa ja niitä oli mietitty.

Kuulemma bändi oli palannut vielä soittamaan Vet For The Insanen. Itse olin jo ehtinyt häipyä siinä luulossa, ettei bändi enää palaa lavalle. Keikalla tuli tarpeeksi suosikkibiisejäni, että suurta valittamisen aihetta ei jäänyt. Kuitenkin At The Gates of Silent Memory ja For Her Light olisi ollut vielä kiva kuulla.

Teksti ja kuvat: Joni Mikkola