Live! Chisu, Paleface, Jukka Poika, Jätkäjätkät @ Kotkan Meripäivät 2012, Kotka 26.7.2012

Tänä vuonna Kotkan Meripäivillä oli aivan erikoinen tuntu, sillä Meripäivät saavuttivat kunnioitettavan 50 vuoden iän. Alkuviikosta näytti vielä siltä, että tänä kesänä Meripäivät saadaan viettää sateisessa ilmassa, mutta torstaina elohopea pomppasi mittarissa reiluun 20 asteeseen ja helli Meripäivillä kävijöitä.

Meripäiväareena sijaitsi tänäkin vuonna Kotkan satamassa, joten näkymät olivat mahtavat. Merta, laivoja ja merimiehiä, kuulostaa sopivalta meripäiväteemaan. Päivä alkoi kääntyä iltaa kohti, kun yhdeksänpäinen Jätkäjätkät asteli lavalle Asan johdolla. Ihmisiä oli mukavasti paikalla, mutta samaan aikaan alkanut Meripäivien 50-vuotis paraati vei osan katsojista, vain tosi fanit olivat saapuneet paikalle. Se, ei jätkiä haittanut vaan he vetivät koko keikan omalla letkeällä tyylillään. Etenkin hittibiisit Flygareita ja Mammona saivat ihmismassan liikkeelle.

Jukka Pojan vuoro oli seuraavaksi, Jukan keikalle ei olisi voinut kuvitella parempaa esiintymisaikaa. Jukka aloitti Sound Explosion bändeineen kahdeksalta, jolloin paikalla oli vielä perheen pienimpiäkin. Jukka Pojan tuoma fiilis oli sanoinkuvaamaton, joka tempaisi mukaansa niin perheen nuorimmat kuin ikäihmisetkin. Vieno merituuli, laskeva aurinko, Sound Explosonin reggaerytmit, Jukka Pojan ääni ja sadat ihmiset iästä riippumatta keinuivat musiikin tahtiin, se on jotain todella todella hienoa, joka pitää jokaisen joskus kokea. Jukka Poika sai hyvin yleisön mukaansa ja encoreakin hän jaksoi vetää kolmen biisin verran. Jukan keikalla oli hienoa huomata, kuinka lujasti reggae on purrut suomalaisten luihin ja ytimiin, niinkuin Jukka Poikka laulaa Hypnoosiin kappaleessaan.

Illan naisartistina toimi Chisu. Upeaääninen kaunotar valloitti lavalla niin miehet kuin naisetkin. Chisun keikan biisilista koostui hyvin pitkältiuudemmista kappaleista, mutta Chisu ei jättänyt kylmäksi vanhemmankaan tuotannon kuuntelijoita. Sama nainen kappale saa aina vilunväreet aikaan. Keikan myötä ilta hämärtyi yöksi, niinkuin biisien fiiliskin.

Paleface eli Karri Miettinen perui viime hetkellä viime vuotisen Meripäiväkeikkansa ja olikin siitä hyvin pahoillaan tämän vuoden keikalla, ehkä siitä syystä Paleface aloittikin keikkansa jo hieman ennen varsinaista showtimea? Paleface veti keikan uhoavan karismaattisella, mutta kuitenkin jollain tapaa hyvin herkällä fiiliksellä. Keikalla kuultiin Palefacen englanninkielistä tuotantoa uran alkuajoilta, sekä uudempaa ja akustisempaa musiikkia. Suvivirsikin tuli keikalla laulettua Palefacen johdolla. Palefacen keikka oli onnistunut valoja myöten, minua jäi harmittamaan vain, kun niin moni areenalla kävijä oli jo lähtenyt jonnekkin muualle Palefacen keikan aikaan. Herää kysymys miksi viimeinen artisti aloitti vasta puolilta öin? Eikö koko tapahtuma olisi voinut alkaa aiemmin jolloin ihmisiä olisi mahdollisesti ollut enemmänkin paikalla?

Joka tapauksessa koko Meripäivien avaustorstai oli onnistunut kaikin puolin. Suomimusiikille iso kiitos!

Teksti: Elina Iiskola

Live! Roxette @ Kotkan Meripäivät 27.7.2012

Paikalliset nuoret aikuiset naureskelevat sarkastisesti Kotkan Meripäiville. Junttijuhla, jonka esiintyjäkaarti kokoontuu takavuosien muka-isoista nimistä. Esiintyvät kokoonpanot eivät ole yleensä lähelläkään alkuperäistä, eikä uutta musiikkiakaan olla kuultu vuosiin. Kari Peitsamo löytynee ohjelmalistasta joka vuosi. Huvittuneista kommenteista huolimatta lähes jokaisen paikallisen tie vie Kotkansaarelle meripäiväviikonloppuna - ja tunnelma on kieltämättä sen mukainen.

Vuonna 1986 perustettu ruotsalainen menestystarina Roxette on saanut Meripäivä-lavakavereikseen niin ikään 90-luvulla radioaaltoja täyttäneet kokoonpanot nimeltä Aikakone, Rednex ja Haddaway. Alan miettiä, ovatko kotkalaiset nuoret aikuiset oikeassa. Ei kai - onhan Roxette juuri julkaissut uutta musiikkiakin. ”Toivottavasti ne ei soita mitään uutta”, mutisevat kotkalaisnuoret. Totta. Niin minäkin toivon.

Meripäiväareena on ensi näkemältä täysin turvoksissa. En näe vielä vilaustakaan bändistä, vaikka Sleeping In My Car soi jo. Pelkään, etten pääse tarpeeksi lähelle valokuvien ottamista varten. Vieressäni seisova kolmekymppinen mies sanoo ystävälleen: ”Eteen on pakko päästä viimeistään sitten, kun tulee Fading like a Flower.” Minä kyllä haluan sinne heti.

Tuttuun festaritapaan teltasta löytyy paljonkin tilaa, kun vaivautuu käyttämään sisäänkäyntiä, joka ei ole aivan ensimmäinen. ”Sing along if you know the words”, kehottaa Per Gessle. Ja niin me laulamme. Spending My Timen ensimmäinen kertosäe kaikuu yleisön suusta mahtavana, täysin ilman musiikkia. Minua itkettää. Tämä on mieletöntä!

Roxette kuulostaa edelleen juuri siltä, miltä pitääkin. Uskomattoman tiukkoihin nahkahousuihin sonnustautunut Marie Fredriksson näyttää melkein samalta kuin 20 vuotta sitten. Samoin Per Gessle. ”Vähän vaan ryppyisemmiltä”, lisää seuralaiseni. Pyh, sanon minä.

Kaikki ikäryhmät näyttävät olevan yleisössä edustettuina. Voin vain kuvitella, millaisia tunteita musiikki heissä herättää. Parrakasstetsonipäinen mies laulaa kurkku suorana solistin mukana. Nelikymppinen pariskunta keinuu sylikkäin. Nuori tyttöporukka kuvaa huulet suipistettuina toisiaan kännykkäkameralla.

”This song is actually 25 years old. It took us from the very cold Stockholm to the very warm Hollywood”, spiikkaa Gessle. It Must Have Been Love saa yleisön täysin sekaisin. Ensimmäisen kertosäkeen esittää jälleen yleisö. Bändi taputtaa. Alan miettiä, miksi Gessle hoitaa kaikki välispiikit, kun seuralaiseni kertoo minulle Marie Fredrikssonin kymmenen vuoden takaisesta aivokasvaimesta. Gessle pitää shown kasassa, vaikka Fredriksson on kiistatta illan tähti. Mimmi on edelleen sairaan kovassa vedossa, vaikkei ehkä pääsekään enää lauluissaan yhtä korkealle. Fredrikssonin ääni on kaunis, eikä kertaakaan pelota, etteikö se kestäisi. Järjestysmies kieltää minua ottamasta valokuvaa järjestelmäkameralla liian lähellä lavaa, bändin toiveesta. Myöhemmin kuulen huhuja, että Fredriksson on kieltänyt itsensä kuvaamisen läheltä.

Fading Like a Flower alkaa soida. Mietin miestä, joka vannoi pääsevänsä lavan eteen. Ymmärrän täysin, miksi hän odotti tätä kappaletta niin kovasti. Yhteislaulu saa minut itkemään ja nauramaan yhtä aikaa. Seuralaiseni hakee baaritiskiltä oluen seitsemän euron hintaan. Baarimikko kehuu seuralaiseni paitaa (jonka etumusta koristaa Sopranos-sarjasta tutun Bada Bing -strippiklubin logo ja alastoman naisen siluetti) ja sen kunniaksi ojentaa tälle varsin härskisti kuvitetun 80-luvun pornopelikortin. Krhm. Sellainen festari. Nuorehko herrasmies edessäni taivuttaa nuorta tyttöä rockballadi Crash! Boom! Bang!:n tahtiin. Tyttö nauraa. Toivon, että todistan rakkaustarinan syntyä.

Gessle soittaa yhden soinnun ja lupaa yleisön tunnistavan sen perusteella seuraavan biisin. Yleisö vislaa, huutaa ja taputtaa tahtia raivokkaasti How Do You Do alkaa soida. Meininki nousee kattoon. Tyttöä taivutelleen miehen ystävä on varastanut shown ja juttelee tytön kanssa selvästi flirttaillen. Taivuttelijamiehen on ilmeisen vaikea keskittyä lavalla rokkaavaan Roxetteen, sillä hän vilkuilee juttelevaa paria tämän tästä. Rakkaustarinan sijaan täällä taitaakin syntyä kolmiodraama. Tai tappelu.

Dangerous-biisin aikana Marie Fredriksson yrittää laulattaa yleisöä, muttei onnistu. Tämä ei taida olla suomalaisyleisölle tarpeeksi tuttu veisu. Kaiken lisäksi taivuttelevan miehen ystävä halailee jo tyttöä, ja joku onnistuu nappaamaan minusta kuvan. Mietin hetken miksi, kunnes huomaan ottavani valokuvia keikasta tärkeän näköisenä pressipassi kaulassa ja linssinsuojus päällä. Jee. Gessle esittelee vihdoin bändin. Raikuvimmat aplodit saavat bändin mukana jo 80-luvulta asti ollut rumpali, Säkkijärven polkkaa soittava kitaristi sekä syntikkavehje, jonka on rakentanut Jukka Tolonen, joka on Hurriganesilta ostettu ja jonka sisällä on tarra, jossa lukee ”suomalainen sininen seksikone”. Joyriden aikana yleisöön päästetään ilmapalloja. Mahtava meininki! Valoshow lavalla on upea, ollut koko keikan ajan.

Encorena ruotsalaiset soittavat Listen To Your Heartin, jonka aikana huomaan taivuttelevan miehen päässeen jälleen tanssittamaan tyttöä. Toisena encorena kuullaan The Look. Teltan täyttävä nananananaa-huuto on hajottaa korvani. Vau! Roxette saa ansaitsemansa raikuvat aplodit. Taivutteleva mies poistuu tytön kanssa. Huomaan taputtavani yhtä paljon heille kuin lavalta poistuvalle Roxetelle.

Keikan jälkeen kaksi sälliä (luultavasti jonkun nuorekkaan radioaseman hassuttelevan aamu- tai iltapäiväohjelman juontajat) kertovat, että Rednex esiintyy seuraavaksi. Lattia tyhjenee vessaan tai tiskille karkaavista ihmisistä. Kaiuttimista alkaa soida Deep Blue Somethingin Breakfast at Tiffany’s. Oi kultainen 90-luku.

Teksti ja kuvat: Tiia Rantanen

Keikkakuvat! Aaron Neville @ Pori Jazz 2012, Pori 21.7.2012

Kuvat: Tiia Santavirta

Keikkakuvat! Iiris @ Ilosaarirock, Joensuu 14.7.2012

Kuvat: Susanna Honkasalo

Live! Jamaican Legends with Ernest Ranglin, Tyrone Downie and Sly & Robbie @ Pori Jazz 2012, Pori 19.7.2012

”IT’S A BEAUTIFUL DAY AND WE CAME HERE TO PLAY”

Torstaina 19. Heinäkuuta sää suosi Pori Jazz yleisöä, kun Kirjurinluodon lavalla esiintyi ensimmäisenä Jamaican Legends 2012. Sairastuneen Monty Alexanderin korvasi Wailers-yhtyeestäkin tuttu Tyrone Downie. Kokoonpanossa soittivat kosketinsoittaja-urkuri Downien lisäksi myös veteraanikitaristi Ernest Ranglin, joka tunnetaan ehkä parhaiten hänen Studio One-levytyksistään. Sekä rumpali-basisti tuottajapari Sly & Robbie, jotka ovat tuottaneet monia artisteja kuten, Sinead O’ Connoria,Joe Cockeria ja Mick Jaggeria.

Tuttuun tapaan kansa oli asettunut piknikille auringonpaisteeseen musiikista ja festarifiiliksestä nauttien. Kirjurinluotoon kokoontunut jazz-yleisö oli selvästi otettu yhtyeen letkeistä reggaerytmeistä. Keikan aikana kuulimme muun muassa dubia. Itseäni eniten liikutti Tyrone Downien encorena soittama ”Redemption song”, jonka hän omisti edesmenneelle Bob Marleylle.

Teksti: NK
Kuvat: Tiia Santavirta

Keikkakuvat! Herra Ylppö ja Ihmiset @ Ilosaarirock, Joensuu 15.7.2012

Kuvat: Susanna Honkasalo