Live! Lucinda Williams, Irma Agiashvili @ Finlandia-talo, Helsinki 28.5.13

Lauluntekijä ja rosoisen country-rockin laulajatähti Lucinda Williams esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa Finlandia-talolla. Hänen koko uransa edustaa oikeastaan täydellistä vastakohtaa nykyiselle nopealle artistitehtailulle. Vuonna 1978 julkaistun esikoislevyn jälkeen hänen tähtensä nousi melko hitaasti, ja suurin osumakin tuli vasta parin vuosikymmenen päästä 1998, kun albumi Car Wheels on a Gravel Road voitti Grammyn ja saavutti myös hänen uransa suurimman myyntimenestyksen. Juttelin ennen konsertin alkua parin suomalaisen pitkän linjan rootsmuusikon kanssa, ja hekin yhteen ääneen ylistivät tuota levyä yhdeksi merkittävimmistä rootskiekoista. Jotakin merkittävää välittyikin Lucindan persoonasta: hän ei yrittänyt olla jotain muuta kuin on. Urallaan hän ei ole kiirehtinyt, ja saavutettuaan jonkun virstanpylvään hänen ei selvästikään ole tarvinnut ruveta vimmaisesti etsimään suurempaa yleisöä tms. Hän on tehnyt levyja harvakseltaan ja ilmeisesti vain silloin, kun on kokenut sen tarpeelliseksi.


Finlandia-talolla Lucinda Williams esiintyi rummuttomalla triolla, jossa soittivat monessa liemessä keitetty kitaristi Doug Pettibone sekä basisti David Sutton. Trio teki sen, mitä americana-yhtye voi mielestäni parhaimmillaan tarjota: jyskytti ilmoille syvältä maaperästä kumpuvan juurevan rytmin ja rakensi tarvittessa sen päälle gospelin sävyttämät lauluharmoniat. Kun tällaisen erittäin ammattitaitoisen muusikkoparin keskellä laulaa sekä elämässään ja lauluissaan, että esiintymisessään rohkea artisti, tuloksena on kokemus, joka ei unohdu. Williamsin rouheaan persoonaan sisältyy toisaalta annos Patti Smithin punk-asennetta, mutta myös Emmylou Harrisin kaltaista uskonnollis-sävytteistä voimaa.

Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien bändi imaisi mukaansa. David Suttonin tukeva ja syvältä maasta nouseva basso ja Pettibonen rytmikäs kitarointi liikuttivat kuulijaa kappaleesta riippuen New Orleansista Houston Texasiin tai delta-bluesin synnyinsijoille. Artisti itse soitti myös koko keikan ajan, ensin akustista, ja loppupuolella myös telecasteria. Alun rytmisemmän osion jälkeen, joka sisälsi Car Wheels on a Gravel Roadin nimikkokappaleen, seurasi suvantovaihe, johon sisältyi mm. kappaleita tulevalta levyltä.

Itselleni suurimmaksi elämykseksi nousi maalaileva, mutta myös raadollisessa kauneudessaan hämmentävän voimakas Copenhagen. Laulu on syntynyt siitä, kuinka artisti sai tiedon hyvän ystävänsä ja managerinsa kuolemasta keskelle lumisateista kiertuetta. Williams ei kaihda tragiikkaa, vaan ammentaa siitäkin – ilman että siitä kuitenkaan tulisi hetkeksikään itse tarkoitus.

Uskottavuudesta kertoo myös mm. se, että melkein kenen tahansa muun suussa lyriikka “You don´t light my fire, so fuck off” kuulostaisi kornilta. 60-vuotiaan Lucinda Williamsin laulamana se kuulosti juuri siltä miltä sen pitääkin: hänellä on asennetta – edelleen.

Konsertin päätteeksi yleisö nousi seisomaan, jonka jälkeen yhtye taputettiin uudelleen lavalle. Seurasi rypäs juurevia encoreita mm. singer&songwriter Nick Drakelta, deltabluesin kuninkaalta Robert Johnsonilta sekä Memphis Minnieltä. Parhaimmillaan kitarat rämisivät niin, että ei ollut epäilystäkään, etteikö rockn´roll silti olisi edelleen hengissä.

Sanotaan nyt vaikka lyhyesti, että kannatti lähteä.

Lämmittelijänä oli Irma Agiashvili, jonka esiintymisestä tässä muutama kuva.

Teksti: Antti Vuorenmaa
Kuvat: Tiia Santavirta