Viime viikonloppuna Espoon Luukin
valtasivat kesän viimeiset festarit. Tai ainakin allekirjoittaneelle
viimeiset, luojan kiitos; tänä kesänä on tullut nimittäin koluttua läpi
puolet Suomen maasta erilaisten festarimahdollisuuksien perässä. Mikään
näistä festareista, riippumatta paikkakunnastaan, ei kuitenkaan ole
tuntunut koskaan yhtä kaukaiselta kuin Weekend Festarit perjantaisen
uutisointinsa perusteella. Työvoimasta oli pulaa, ihmisiä päästettiin
hakemaan omia (sekä mitä luultavammin myös muiden tavaroita) narikasta,
vessoja oli asetettu alueelle niin vähissä määrin, että festarikansa
joutui ajoittain vaeltamaan läheiseen metsään tekemään tarpeensa
puhumattakaan siitä, että leirintä-alue oli pystytetty koirapuistoon ja
saapuminen Espoon Luukkiin oli tehty niin vaikeaksi, että suurin osa
lipun lunastaneista asiakkaista missasi juuri ne aktit joita olivat
tulossa alun perin katsomaan.
Lukiessani
perjantai-iltana ihmisten vihaisia viestejä yhdeksän tuntia kestäneistä
muutaman kilometrin matkoistaan Facebookista, minua kieltämättä
huvitti. Samalla osa minusta oli kuitenkin melko peloissaan, sillä
tiesin että sama riemuretki odottaisi minua seuraavana päivänä. Lähinnä
elektronisen musiikin ystäville suunnattua perjantaita (Skrillex, David Guetta, OFWGKTA) seurasi nimittäin astetta orgaanisempi lauantai (Breathe Caroline, Donkeyboy, Carpark North, Poets Of The Fall, Hurts), jonka esiintyjistä etenkin koko festarin päättävä Hurts kiinnosti minua henkilökohtaisesti eniten. (Tosin
”kiinnosti henkilökohtaisesti eniten” on ehkä kevyttä vähättelyä, sillä
oikeastaan Hurts on ollut ehdoton uusi suosikkini pari vuotta sitten
ilmestyneen esikoisalbuminsa ”Happiness” jälkeen. Lauantaita ei siis
voisi missata, oli paikalle pääseminen sitten miten hankalaa tahansa.)
Heräsin
lauantaina siihen odotukseen, että olisi toivotonta edes yrittää päästä
festarialueelle ennen iltamyöhää, mutta varasin matkaan kuitenkin
lukuisia tunteja. Yllätyksenä tulikin ettei lauantai ollutkaan yhtään
niin kaoottinen kuin edeltävä ilta. Itse saavuin paikalle
yksityisautolla, ajellen pitkin hädin tuskin kartasta löytyviä
pikkuteitä ja muukin festarikansa näytti saapuvan paikalle suhteellisen
mutkattomasti ja hyvällä mielellä. Päivä oli aurinkoinen ja
festariaitojen takana basson tasainen kajahdus loi jo taattua
festaritunnelmaa.
Ehkä kaikesta edellisen illan uutisoinnista huolimatta tästä päivästä tulisikin huikea; näkisin lempibändini Hurtsin, tapaisin mahdollisesti kyseisessä duossa vaikuttavan tulevan aviomieheni Theo Hutchcraftin, söisin jokaiseen festariin kuuluvia metrilakuja vielä kerran ja jättäisin hyväntuuliset hyvästit vuoden 2012-festarikesälle!
Astun
festarialueelle ja välittömästi ohitseni vilahtaa tutunnäköinen taakse
sliipattu tukka. Pysähdyn hetkeksi. Voisiko se olla? Voi kyllä se on!
Nykäisen hihasta siistiin, mustanpuhuviin vaatteisiin pukeutunutta
herrasmiestä, jonka sormessa kimaltelee tyylikäs sinettisormus ja
korvassa rengas. Hän kääntyy, hymyilee, ojentaa kätensä. Kättelemme,
minulla oli niin hirveästi sanottavaa… no,
eipä ole enää. En osaa sanoa muuta kuin kiitos. Miehen kainalosta
löytyy selkeästi allekirjoittaneen mentävä kolo, jossa viihdyn oikein
mainiosti. Kamera ilmestyy jostakin. Naps. Kiitos. Siitäkin.
Samalla
kun ympärillemme, maailmanpyörän juureen kerääntyy innokkaita
Hurts-faneja, päätän jatkaa matkaa. Theo Hutchcraft jää hyväntuulisena
jakamaan nimikirjoituksia. Itse hakeudun päälavan läheisyyteen
istuskelemaan samalla kun Donkeyboy aloittaa settinsä. En voi lakata
hymyilemästä istuessani nurmella ja upottaessani varpaani ruohikkoon.
Mikäpä sopisi paremmin tähän hetkeen kuin norjalainen elektropop?
Myöhemmin nautin myös juuri ne aiemmin suunnittelemani metrilakut
makoillen samalla rennosti nurmella mäessä, jonka juuresta löytyvän
teltan Haloo Helsinki! on vetänyt aivan tukkoon. Bändi
on tulessa ja yleisö on upea; äänekäs, intensiivisesti mukana, helposti
yllytettävissä, yksinkertaisesti vain upea. Juoksen vielä takaisin
päälavankin tuntumaan katsastamaan Poets Of The Fallia, joka tarjoaa
takuuvarmaa voimakasta ja hyväntuulista luottokamaa. Kaikki illan upeat
esiintymiset rakentavat kuitenkin vain odotustani itse Hurtsia. kohtaan.
Olen aikaisemmin nähnyt Hurtsin esiintymässä niin pienemmälläkeikkapaikalla
Helsingin Circuksessa, kuin täyteenpakatussa jäähallissakin.
Festariympäristössä bändi kuin bändi on kuitenkin aina erilainen, joten
siinä mielessä jännitin vähän tämänkertaista esitystä. Onneksi
puistoalue oli kuitenkin ehtinyt jo hämärtyä, ja ainoat valopilkut
pimeässä hälinässä tulevat maailmanpyörän tai lavan suunnalta.
Kun
Hurts nousee lavalle, tunnen sen sydänjuuriani myöten; kyllä, kaikki on
ennallaan. Hurts toimii aivan yhtä loistavasti hämärässä
festari-illassakin! Erityistä arvostusta Hurts on kerännyt minulta aina
myös siksi, ettei bändin megalomaanista äänimaailmaa ole livetilanteessa
luotu uudelleen koneiden avulla, vaan paikalta löytyy aina esimerkiksi
jousiosasto ja välillä jopa taustalla työskentelevä oopperalaulaja!
Siinä missä Hurtsin samankaltaisuus esimerkiksi Depeche Moden tai Pet Shop Boysien
kanssa on helposti huomattavissa, orkesterin biisit ovat aivan liian
älykkäitä vintage popin uusioralleiksi. Hurts tuo maailmaan uutta
romanttista melodraamaa,
joka saa kylmät väreet juoksemaan selkärankaani pitkin ja jättää
kyynelkanaviini jännittävän kummallisen halun itkeä. (Usein se ei edes
jää pelkästään haluksi.) Kun koko Weekend Festivalin päälavan eteen
kerääntynyt kuulijakunta nostaa sytkärinsä (tai no ollaan realistisia,
vuonna 2012; puhelimensa) ilmaan Illuminated-kappaleen tahtiin, jokainen
vartaloni solu tahtoo purskahtaa itkuun pelkästä liikutuksesta.
Hurtsin
siveän tyylikkyyden sekä hienovaraisen hienostuneisuuden yhdistyessä
bändin mahtipontiseen ja voimakkaaseen musiikkiin, syntyy
poikkeuksellinen kontrasti joka vavisuttaa sydäntä. Olen niin pitkään
ikävöinyt popmusiikkia taiteenlajina, nyt se on viimein tainnut tulla
takaisin ja Hurts johtaa tietä! Kun vaellan pois ylemmän tahon
hylkäämästä perämetsästä, jossa Weekend Festival on päätetty järjestää,
olen aika onnellinen. Mikä on ainoa asia, joka voi suista mielestä
todella huonotkin festarijärjestelyt? - Musiikki, liikutus, ja mitä
upein festaritunnelma.
Teksti & (live-kuvat): Joanna Tzortzis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti