Samuli Edelmann esiintyi
itsenäisyyspäivän aattona ennakkoon loppuunmyydyssä Virgin
Oilissa. Konsertin teemana oli “20 vuotta tien päällä” eli
odotettavissa oli Samulin hittejä vuosien varrelta. Minulle Samuli
onkin ollut lähinnä radiohittiartisti, eli tietyt kappaleet aina
muinaisesta Peggystä tämän päivän Tähtipölyyn ovat
säväyttäneet, mutta sen laajemmin en ole hänen tuotantoonsa
tutustunut. Tämä ensimmäinen live-kokemuskin tuli hieman
sattumalta, täydennykseksi muusta syystä tehtyyn
Helsinki-visiittiin.
Enimmäkseen pienempiä pubi- ja
baarikeikkoja kiertäneelle parvea myöten täyteenpakattu klubi oli
itsessään vaikuttava kokemus. Odotustunnelma oli jo todella tiivis
kun hieman ennen puolta yötä ehdimme paikalle, mutta onnistuimme
vielä luikertelemaan melko lähelle lavaa. Pian odottelumusiikki
hiljeni, ja yleisö aloitti vaativat taputukset. Samuli palkitsi ne
lopulta ilmestymällä lavalle yksin, laulamaan a capellana
kappaleen, jota en valitettavasti muista - ehkä joku paikalla ollut
lukija voi täydentää.
Soolointron jälkeen bändi asteli
lavalle, ja ilahduin kun suoraan eteemme asettui Lasse Sakara,
lukuisilta Koop Arposen keikoilta tuttu kitaristi. Koopin vaihdettua
akustiseen Flute of Shame-trioon, Lassen soittoa on ollut ilo seurata
Antti Tuiskun taustalla ja erinäisissä TV-konserteissa - ja nyt
taas uudessa upeassa kokoonpanossa. Toisaalta tutut kasvot lavalla
varastivat huomiotani päätähdestä, enkä ollut yhtä
täydellisesti Samulin otteessa kuin yleisö ympärilläni tuntui
olevan.
Edelmannin jykevä perusmies-karisma
vakuutti, mutta innostukseni taso hieman vaihteli kappaleiden mukana.
Hittiputkeen mahtui ilahduttavia yllätyksiä - ihanaa Mun sydämellä
on kypärä-kappaletta en muistanut edes odottaa - mutta myös pari
minusta hieman tylsempää täytebiisiä, kuten Postikortti.
Täytteeltä tuntuivat myös muutamat pitkät välisoitot, vaikka
upeita sooloja sisälsivätkin. Hienoa, että bändin jäsenet saivat
loistaa vuorollaan, mutta kävi mielessä, että
instrumentaaliosuuksia tiivistämällä settiin olisi ehkä saatu
mahdutettua joku Edelmannin helmistä, joita jäin kaipaamaan, kuten
Sininen sointu tai Enkelten tuli. Kitara-, kosketin- ja rumpusoolojen
aikana Samuli näytti kannustusmallia yleisölle taputtamalla isoilla
kourillaan niin jämäkästi, että mietin mahtaako olla kämmenet
hellänä joka konsertin jälkeen.
Vaikka Samulin vanhempi tuotanto oli
selvästi yleisölle tuttua, tunnelma kohosi vielä pykälän
tuoreimpien hittien kohdalla. Onhan siinä jotain maagista, kun monta
sataa ihmistä hoilaa yhteen ääneen “Ei mitään hätää”.
Toki myös vanhan Peggyn kertosäe vedettiin pitkälti yleisön
voimin, ja osa porukasta taisi laulaa mukana koko ajan.
Encore-osuus käynnistyi taas Samulin
soololla, jossa hän säesti itseään koskettimilla - aiemmin hän
oli täydentänyt bändin rytmiryhmää parilla eri pikkurummulla
sekä huiskimalla käsillään Risto Niinikosken lautasia. Ajattelin
jo hetken, että konsertti olisi päättynyt itsestäänselvään -
ja upeaan - Tähtipölyyn, mutta ennen komeita loppukumarruksia
kuultiin vielä Kaikki tahtoo.
Kaikenkaikkiaan konsertti oli hieno
kokemus, mutta en ilmeisesti täysin lumoutunut, kun muistan
miettineeni viimeisten kappaleiden aikana narikkajonoa ja viimeistä
ratikkaa. Jäin myös hieman kahden vaiheille sen suhteen jaksaako
samaa showta käydä katsomassa heti uudelleen, kun Samuli esiintyy
kotikaupungissani. Yhden kerran kannatti ehdottomasti, eli
lappeenrantalaisia kannustan täyttämään Ilonan 14.12., ja Lahden
seudulta kannattaa suunnata Finlandia-klubille vuoden viimeiselle
Samuli-keikalle 15.12.
Teksti ja kuvat: Leena Ikonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti