Mystisestä viikonlopusta on kulunut puolitoista viikkoa, eikä vieläkään oikein osaa käsitellä kaikkea tapahtunutta. Vielä muutama kuukausi sitten haaveena oli ”ehkä sitten joskus viiden vuoden päästä” nähdä Adam Lambert ihan oikeasti, mutta missään vaiheessa ei uskaltanut edes unelmoida mahdollisuudesta tavata kyseinen laulaja vuoden intensiivisen fanittelun jälkeen. Miksi se nyt johonkin Suomeen tulisi? Niinpä. Kuitenkin, vapunpäivänä vuonna 2010 sitä istuu lentokentän kahvilassa kymmenen ihmisen kanssa, joita ei ole koskaan aiemmin tavannut mutta jotka olivat täysin samassa tilanteessa kuin itse.
Muutaman tunnin odottelun jälkeen niin itse kuin muutkin alkoivat olla jo sen verran jännittyneitä, että Adamin yksinkertainen ”Off to Helsinki!!”-päivitys Twitterissä aikaansai pienoisia riemunkiljahduksia. Ihan kohta se tapahtuu, ehkä reilun tunnin päästä! Adamin poppoon Berliinin-lennon oli määrä laskeutua Helsinki-Vantaan lentokentälle 14.45, mutta ovesta kulki tuntemattomia naamoja, yksi toisensa perään ihmetellen ”onkos sieltä joku julkkis tulossa?”. Ja joka kerta sama vastaus, ”no Adam Lambert, se on amerikkalainen laulaja.”
Se reilun 10 hengen faniporukkakin oli tuplaantunut, ehkä triplaantunutkin viimeisten parin tunnin aikana. Lopulta puoli neljän maissa se kuitenkin tapahtui, mitä kaikki odotimme: Adam bändeineen ja assistentteineen saapui fanien eteen. Jostain kumman syystä onnistuin jopa pitämään itseni jotenkuten kasassa. Väsyneitähän ne kaikki olivat vähien yöunien ja matkustelun vuoksi, Adam ja basisti Tommy aurinkolasit silmillä, mutta hymy ei hyytynyt hetkeksikään. Aikaa riitti jokaiselle fanille, jokainen sai yhteiskuvansa ja osa pääsi halaamaankin. Se kauan odotettu hetki oli lopulta melko nopeasti ohi ja ympärillä olevat fanit tuntuivat olevan yhtä pyörällä päästään kuin itsekin… ei vaan voi olla totta. Apua.
Sunnuntaiaamuna herätessä olo kutakuinkin yhtä epätodellinen. Mieli ei pystynyt käsittelemään edellisen päivän tapahtumia vielä ollenkaan ja jopa ajatus samassa maassa olemisesta oli kohtalaisen käsittämätön. Ja lisää oli tulossa…
Alun perin meidän porukalla oli suunnitelmana käydä puolen päivän jälkeen tai yhden maissa katselemassa, missä voimissa Stockmannin nimmarijono on. Mikäli tungosta ei olisi ollut, siinähän olisi vielä ehtinyt kivasti shoppailemaankin. Viime hetkellä suunnitelmia muutettiin sen verran, että päädyttiin Stockan ovien eteen puoli kahdentoista maissa, mikä olikin lopulta juuri sopiva ajoitus. Porukkaa ovien edessä oli jo reippaasti useita kymmeniä.
Jälkeenpäin jo ajatus saapumisesta vasta kahden aikaan kauhistutti, siinä vaiheessa saapuneet kun olivat ehkä satojen muiden takana, viimeisimmät eivät mahtuneet edes tavarataloon sisälle jonottamaan. Reilun neljän tunnin odottelun jälkeen jännitys alkoi olla taas huipussaan, ympärillä muut fanit äännähtelivät jo pelkästä tiedosta, että h-hetkeen oli aikaa vain 15 minuuttia. Jossain vaiheessa kajareista alkoi soida Adamin levy, joka kummasti nosti fiilistä siihen asti, että muutaman metrin päässä jonottanut tyttöporukka alkoi laulaa Whataya Want From Me:tä biisin tahtiin ja ympärillä olleet fanit liittyivät yhteislauluun.
Muutaman minuutin yli neljä koitti vihdoin se, mitä reilut neljä tuntia oltiin odoteltukin. Adam! Voi sitä huudon määrää… omalta jonotuspaikaltanihan en juurikaan mitään nähnyt lavalle asti, matkaa oli kuitenkin sen verran ja ihmisiä edessä, takana ja molemmilla sivuilla. Ja taas yhteislaulettiin.
Kymmenisen minuuttia jono liikkui hiljalleen eteenpäin, levy soi edelleen kajareissa ja Soaked-biisin kohdalla oltiin jo muutaman metrin päässä. Nyt oli se hetki koota itsensä ja pitää itsensä jotenkuten järjissään, saada se nimmari levynkanteen ja saada sanotuksi kiitokset edellisen päivän lentokenttähetkistä.
Se kohtaaminen oli juurikin sitä, mitä odotin ja miten sadat muut Adamin tavanneet fanit olivat hetkeä kuvailleet. Jälleen hyvä ystäväni Epätodellinen Olo hiipi puseroon, kun edessä istuu joku, joka on viimeisen päälle laitettu ja josta huokuu se käsittämätön positiivinen energia. Ja ne neljä, viisi sekuntia, jotka hänen edessään sai viettää… ei sitä pysty sanoin kuvaamaan, kun ne valovoimaiset silmät tapittavat suoraan omiin silmiin ja jokaisen fanin kohdalla mies näyttää yhtä vilpittömältä, saamastaan huomiosta otetulta ja kirkkaalta, loistavalta tähdeltä. Ihme ja kumma, vieläkin ollaan hengissä, joskin pää pyörällä ja nokat kohti viikonlopun kolmatta h-hetkeä.
Hieman ennen X Factorin alkua lavalta huudatettiin yleisöä ja kyseltiin, ketä ihmiset olivat tulleet katsomaan tänään. ”Adam!” raikui useammastakin tuolista… tasapuolisuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että kuului niitä kilpailijoidenkin nimiä jonkin verran. Adamin faneja paikalla oli kivasti, ja sen varmasti Heikki Paasonen ja mainoskatkoilla yleisöä lämmittelyt stand up –koomikkokin huomasivat. Aina kun Adamin nimen sanoi mikkiin, salista kuului epämääräistä mölinää ja käsien taputtelua, jopa siihen asti että siitä tuli illan aikana jonkin sortin vitsi ja taikasana.
Hieman ennen iltayhdeksää yleisö kohahti jälleen kohtalaisen isosti, kun lavalle asteli – no kukas muukaan kuin Adam. Ja jälleen mielen valtasi täysi mykistys ensijärkytyksestä toivuttua. Tällä kertaa suurin huomio keskittyi siihen uskomattoman tyylikkääseen violetin-purppuranväriseen kravattiin Adamin muun olemuksen ohella. Jestas. Asuyhdistelmä toimi niin järjettömän hyvin, lähes kokomusta, kimmeltelevä vaatekokonaisuus… niin ja kravatti, joka vei huomion täysin.
Seuraavat puolitoista tuntia yritti toipua ihastuksesta violettiin kravattiin ja samalla valmistaa itseään siihen, että todellakin oli näkemässä Adamin esiintyvän. Vihdoin esitys oli valmis alkamaan ja ei varmaan tarvinne erikseen mainita, kuinka paljon visuaalinen silmä tykkäsi sen tietyn kravatin väreihin täydellisesti sopivista rummuista. Yliluonnollinen olento aloitti shownsa… ”hey, slow it down, whataya want from me”. Voi apua. Ja bändikin näytti aivan uskomattoman hyvältä. Basisti Tommy valkoisessa paidassaan, kitaristi Monte hiukset tuunattu ylös, kosketinsoittaja Camila yhtä tyylikkäänä kuin Longineu rumpujensa takanakin. Sääli, että show jäi vain yhden biisin mittaiseksi. Sellaisen esityksen jälkeen oli melko vaikea yrittää keskittyä enää loppuosaan tuloslähetyksestä. Sopii vain toivoa, että Adamin kiertue saataisiin ulotettua Jenkkilästä Atlantin tällekin puolelle.
"Miljoona" valokuvaa Adamin Suomen visiitistä löytyy galleriasta.
Teksti: Salla Ritvos
Kuvat: Tiia Santavirta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti