Kokeneena Koop-fanina tiedän jo, että keikoilla saa varautua yllätyksiin, mutta Loviisassa 14.5.2010 niitä koettiin suorastaan yllättävän paljon. Keikan piti olla uudehkon Club Alexian yökerhossa, mutta tupsahdimmekin suoraan pubin puolella alkavaan soundcheckiin. Muutaman harjoitusbiisin jälkeen Pub Alexin viihteenä toimi MM-ottelu Suomi-Valko-Venäjä, jonka suurimpana jännitysmomenttina jääkiekkoa vähemmän innokkaasti seuraaville oli se, ettei vaan menisi jatkoajalle. Keikan oli ilmoitettu alkavan klo 24 tai pelin jälkeen, ja muutamaa minuuttia yli puolen yön se alkoikin. Koop pahoitteli sitäkin pientä myöhästymistä: “piti käydä vielä pelin jälkeen suihkussa”. Vastaavanlainen mutkattomuus jatkui läpi keikan – tohvelitkin sopivat rentoon esiintymisasuun vallan mainiosti – mutta laulu soi täysillä ja tosissaan.
Akustista trio-keikkaa oli mainostettu, mutta alkuillasta selvisi, että tulisimme saamaan kaksi trioa yhden hinnalla: yhden setin kotimaisin voimin, koskettimissa Maria Ilmoniemi ja kitarassa vielä samana viikonloppuna X factor-finaalibändissä soittanut Lasse Sakara, ja epävirallisemman jatkosetin Koopin englantilaisten muusikkoystävien, James Lascellesin ja Dane Stefaniukin säestämänä. Mutta James ei ilmeisesti malttanut pysyä irti kitarasta, joten saimme nauttia nelihenkisen “trion” soitosta ja laulusta.
Ensimmäinen setti koostui pääosin Koopin omasta materiaalista, uuden “Bright Lights” -levyn kappaleista muutamalla täydennyksellä “New Town” -esikoiselta. Kuuntelen aika vähän radiota eikä minulla ole käsitystä esim. “Young and Foolish” -sinkun soittomääristä, mutta melkoiselta hitiltä se pubiyleisön keskuudessa vaikutti. Porukka lähti ensi tahdeista mukaan taputtamaan ja huutamaan “köörejä”, joista levyllä huolehtivat James ja Dane. Vähemmän tunnettujen kappaleiden aikana tunnelma oli ehkä hillitympi mutta silti tiivis. Vain rauhallisimpien balladien, “Voices of the Past” ja “When I’m Old”, aikana kuului pientä taustamölinää – ihan kaikki eivät sittenkään täysin keskittyneet keikkaan.
Noin tunnin ja vartin musisoinnin jälkeen Koop huhuili Danea lavalle auttamaan “Unguarded Moment” -kappaleen stemmoissa, ja kerkesin jo ajatella, että taisi sittenkin olla vain yksi pidennetty setti. Mutta ei toki – saimme vain näytteen siitä, mitä tauon jälkeen olisi tarjolla. Danella on nimittäin sellainen ääni ja lavakarisma, että jätti hetkeksi ison trion solistinkin varjoonsa.
Maria ja Lasse pakkasivat soittimensa ja katosivat saman tien, mutta soitto jatkui varsin pian Koopin ja Jamesin voimin. Dane liittyi seuraan myytyään yleisölle Bright Lights -levyjä ja -hattuja. Nyt pääpaino oli covereissa, kuten “I saw her standing there”, Billy Braggin “A New England” ja tietysti myös bändikeikoilta tutut “Mustang Sally” ja “Have you ever seen the rain” (vai jokohan sitä hoilattiin yhdessä ensimmäisen setin aikana?). Huippuhetkiä olivat Koopin ja Jamesin monivuotisen yhteistyön hiomaa stemmalaulua esittelevä “Kiss from a Rose”, sekä “Think twice”. Koop selitti, että Celine Dionin kappale oli päätynyt ohjelmistoon lähinnä vitsinä. Huumorielementti oli toki mukana, erityisesti kun James rääkyi täydellä voimalla korkeimpia säveliä, mutta esitys todisti taas kerran sen, että kun osaa, on varaa pelleilläkin. Kappaleen jälkeen Koop katsoi suoraan minuun ja kysyi: “oliko ihan *a?”, enkä osannut muuta kuin pyörittää päätäni hölmösti hymyillen. Ei todellakaan, vaan mielettömän upeaa!
Puoli kolmen maissa yksi meistä eturivin faneista epäili nähneensä valomerkkivälähdyksen, mutta soitto jatkui. Koop ja kaksi kitaristia neuvottelivat aina lennossa seuraavan kappaleen osoittamatta merkkiäkään hyytymisestä. Ehkä makeaa voi sittenkin saada mahan täydeltä, emmekä todellakaan kehdanneet enää vaatia encorea kun setti kolmen maissa päättyi. Tiedä sitten oliko henkilökunta jo viittilöinyt, että saa luvan riittää – yleisölle tuli ainakin heti häätö joko discon puolelle tai kotiin.
Jäin miettimään, että miksi akustisia pubikeikkoja joskus vähätellään. Se mikä rytmisoittimissa ja ison lavan juhlavuudessa menetetään, se voitetaan intiimissä tunnelmassa ja artistin äänen paremmassa kuuluvuudessa. Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, miten vauhdikasta tunnelmaa ja täyteläistä musiikkia saa aikaan pelkillä kitaroilla ja laululla. Ja mikä bändikeikka kestäisi lähes kolme tuntia? Nehän päättyvät monesti kuin seinään, kun DJ laittaa diskomusan soimaan sillä sekunnilla, kun ennakkoon sovittu encore päättyy. Ja siitä taisinkin keksiä miksi keikka oli siirretty yökerhosta pubin puolelle – discojumputukset olisivat muuten jääneet siltä illalta kokonaan väliin.
Teksti ja kuvat: Leena Ikonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti