The Circuksessa vallitsee jännittynyt tunnelma. Entisen Porcupine Tree-yhtyeen laulaja Steven Wilson on vihdoin saapunut soolotuotannonsa kanssa Suomeen. Viimeksi hän on ollut Suomessa Porcupine Treen kanssa vuonna 2009 Jäähallissa, joka ei ollut yleisömäärältään kovin menestys. Nyt The Circus on loppuunmyyty. Paikalle on saapunut enimmäkseen keski-ikäisiä kuuntelijoita, ja törmäänpä Mikko von Herzeniinkin.
Ihmiset pakkautuvat lähemmäksi lavaa, kun kankaalle ilmeestyy utuinen video. Steven Wilsoninnäköinen mies seisoo punatiilistä seinää vasten kitaralaukkunsa kanssa, käärii tupakan eikä tapahdu oikein mitään erikoista. Tunnelma videolla on jotenkin ahdistava. Aika kuluu ja kuluu. Lopulta mies alkaa tapailla tuttuja sointuja kitarallaan, ja itse Steven Wilson ilmestyy lavalle soittamaan akustisesti Porcupine Treen herkän kappaleen Trains.
Koko bändi saapuu lavalle ja aloittaa settinsä viimeisimmän The Raven That Refused To Sing sooloalbumin (2013) 12-minuuttisella kappaleella Luminol. Rytmikäs, tarttuva ja mahtipontinen musiikki täyttää tilan ja saa sykkeen nousemaan. Tekisi mieli hyppiä musiikin tahtiin, mutta kukaan muukaan ei tee niin. Ihmiset täällä ovat hyvin musiikkitietoisia. Steven Wilsonia on saavuttu kuuntelemaan, ei fanittamaan. Räjäyttävän Luminolin jälkeen bändi soittaa rauhallisen Postcard -kappaleen Grace for Drowing-albumilta (2011). The Raven That Refused To Sing-levyltä kuullaan The Hole Drinker ja Drive Home.
Bändi esittelee uuden kappaleen, joka on tulossa seuraavalle levylle. Biisi on yhtä progemainen ja fuusiojazz-vaikutteinen kuin viimeisimmän albumin biisit, mutta kokeellisuutta on havaittavissa jälleen enemmän. Kappale ovat myös aika pitkä, ja musiikki vetääkin jonkinlaiseen transsiin. Tätä voisi kuunnella unohduksiin. Bändi on hyvässä, perfektionismiin tähtäävässä vireessä. Erityisen paljon nautin basisti Nick Beggsin taidoista sekä soittaa että laulaa samanaikaisesti.
Tässä välissä keikkaa Wilson bändeineen poistuu lavalta, ja lavan eteen tippuu ohut verho. Verholle heijastuu video vanhan ihmisen kasvoista. Sekä ensimmäisestä että tästä videosta välittyy kauhunomainen, jollain tapaa itsetuhoinen tunnelma. Videot ovat kuin suoraa peilikuvaa Wilsonin musiikista. Bändi palaa lavalle ja jatkaa viimeisimmän albumin biisillä Watchmaker. Wilson sanoo sen kertovan sarjamurhaajasta.
Wilsonin musiikissa liikutaan pääosin melankolisissa tunnelmissa, joita värittävät epätavalliset soinnut. Tästä esimerkkinä kuullaan radiossakin kuultu Harmony Korine, Insurgentes (2009) albumilta. Wilson mainitsee, ettei osaa lukea nuotteja eikä tiedä edes kaikkia sointuja. Hämmästyttävää, miten tämä laulaja-kitaristi tekee silti niin harmonisesti upeaa musiikkia. Wilson taiteilee kitaran ja koskettimien välillä, laulaa ja hoitaa myös puhumispuolen. Wilson hauskuttaa yleisöä eikä ole sisäänpäinkääntynyt, kuten tämäntasoiset muusikot yleensä. Aika monitaituri. Sympaattista on se, että Steven vetää keikan paljain jaloin. Hänellä on myös hassuja käsimaneereita.
Keikan kesto on yli 2,5 tuntia, mikä on pitkien kappaleiden ansiota. Tästä esimerkkinä loppupuolella kuultava Raider II, Grace for Drowning-albumilta, jonka on 23 minuuttia pitkä. Tuntuu kuin koko keikka olisi yhtä aaltomaista musiikkimassaa, joka liikkuu herkistä ja synkistä tunnelmista leikkisiin.
Kun levyn nimikkobiisi The Raven That Refused To Sing alkaa, voisi vain itkeä. Niin puhdasta ja kaunista. Arvoitukseksi jää kuitenkin, miksi levyltä ei kuulla The Pin Drop-kappaletta - ainoa, mitä he eivät soittaneet. Sitä olisi jäänyt kaipaamaan.
Settilista:
1. Trains
2. Luminol
3. Postcard
4. The Holy Drinker
5. Driver Home
6. Uusi biisi, jolla ei vielä nimeä
7. The Watchmaker
8. Index
9. Secretarian
10. Harmony Korine
11. Abandoner
12. Raider II
13. The Raven That Refused To Sing
14. Remainder The Black Dog
15. Happy Returns (uusi biisi)
Teksti: Janica Pihlajaharju
Koko bändi saapuu lavalle ja aloittaa settinsä viimeisimmän The Raven That Refused To Sing sooloalbumin (2013) 12-minuuttisella kappaleella Luminol. Rytmikäs, tarttuva ja mahtipontinen musiikki täyttää tilan ja saa sykkeen nousemaan. Tekisi mieli hyppiä musiikin tahtiin, mutta kukaan muukaan ei tee niin. Ihmiset täällä ovat hyvin musiikkitietoisia. Steven Wilsonia on saavuttu kuuntelemaan, ei fanittamaan. Räjäyttävän Luminolin jälkeen bändi soittaa rauhallisen Postcard -kappaleen Grace for Drowing-albumilta (2011). The Raven That Refused To Sing-levyltä kuullaan The Hole Drinker ja Drive Home.
Bändi esittelee uuden kappaleen, joka on tulossa seuraavalle levylle. Biisi on yhtä progemainen ja fuusiojazz-vaikutteinen kuin viimeisimmän albumin biisit, mutta kokeellisuutta on havaittavissa jälleen enemmän. Kappale ovat myös aika pitkä, ja musiikki vetääkin jonkinlaiseen transsiin. Tätä voisi kuunnella unohduksiin. Bändi on hyvässä, perfektionismiin tähtäävässä vireessä. Erityisen paljon nautin basisti Nick Beggsin taidoista sekä soittaa että laulaa samanaikaisesti.
Tässä välissä keikkaa Wilson bändeineen poistuu lavalta, ja lavan eteen tippuu ohut verho. Verholle heijastuu video vanhan ihmisen kasvoista. Sekä ensimmäisestä että tästä videosta välittyy kauhunomainen, jollain tapaa itsetuhoinen tunnelma. Videot ovat kuin suoraa peilikuvaa Wilsonin musiikista. Bändi palaa lavalle ja jatkaa viimeisimmän albumin biisillä Watchmaker. Wilson sanoo sen kertovan sarjamurhaajasta.
Wilsonin musiikissa liikutaan pääosin melankolisissa tunnelmissa, joita värittävät epätavalliset soinnut. Tästä esimerkkinä kuullaan radiossakin kuultu Harmony Korine, Insurgentes (2009) albumilta. Wilson mainitsee, ettei osaa lukea nuotteja eikä tiedä edes kaikkia sointuja. Hämmästyttävää, miten tämä laulaja-kitaristi tekee silti niin harmonisesti upeaa musiikkia. Wilson taiteilee kitaran ja koskettimien välillä, laulaa ja hoitaa myös puhumispuolen. Wilson hauskuttaa yleisöä eikä ole sisäänpäinkääntynyt, kuten tämäntasoiset muusikot yleensä. Aika monitaituri. Sympaattista on se, että Steven vetää keikan paljain jaloin. Hänellä on myös hassuja käsimaneereita.
Keikan kesto on yli 2,5 tuntia, mikä on pitkien kappaleiden ansiota. Tästä esimerkkinä loppupuolella kuultava Raider II, Grace for Drowning-albumilta, jonka on 23 minuuttia pitkä. Tuntuu kuin koko keikka olisi yhtä aaltomaista musiikkimassaa, joka liikkuu herkistä ja synkistä tunnelmista leikkisiin.
Kun levyn nimikkobiisi The Raven That Refused To Sing alkaa, voisi vain itkeä. Niin puhdasta ja kaunista. Arvoitukseksi jää kuitenkin, miksi levyltä ei kuulla The Pin Drop-kappaletta - ainoa, mitä he eivät soittaneet. Sitä olisi jäänyt kaipaamaan.
Settilista:
1. Trains
2. Luminol
3. Postcard
4. The Holy Drinker
5. Driver Home
6. Uusi biisi, jolla ei vielä nimeä
7. The Watchmaker
8. Index
9. Secretarian
10. Harmony Korine
11. Abandoner
12. Raider II
13. The Raven That Refused To Sing
14. Remainder The Black Dog
15. Happy Returns (uusi biisi)
Teksti: Janica Pihlajaharju
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti